Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti on aina äiti. Äidin on vastattava lapsen tarpeisiin vaikka lapsi olisi 60. Kaikki äidit eivöt siihen pysty vaan puhuvat polvikivuistaan.

🙄😏🤔🤒😁😂   Kyllä kyllä, tottahan toki. Kyllähän 60 vuotias kaipaa vielä äidin hoivaa.  Riivatun tervaskannot kun eivät vaan ota syliin!

Olisi ihan kiva, jos saisi sen elämänsä ekan halauksen vaikka sitten vanhukselta.

No, mene ja halaa!  💓  Vaikka joka kerta kun tapaatte.

Ei sitä noin vain mennä toista halaamaan, jos suhde on ollut etäinen ja kylmä koko elämän ajan. Yritä nyt edes ymmärtää, että puhumme ihmisistä, jotka ei kykene normaaliin vuorovaikutukseen ja on ihan so

Jep.. Yritetty on tätä ja lopputulos oli jotain halausta muistuttavaa mutta sellainen mihin toinen suhtautuu lähinnä vitsillä eikä normaalia lämmintä halausta, ja tunnet itsesi hyvin typeräksi ja säälittäväksi että edes yritit halata..omaa isääsi, kun olet muuttamassa ulkomaille. :)

EN suosittele. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973 ja ymmärrän oikein hyvin, että tilanne oli silloin eri. Sitä vaan en ymmärrä, että vanhemmasta polvesta ei löydt herkkyyttä sanoa, että tilanne oli heillekin kamala, että olisivat halunneet tutustua lapseensa ja muodostaa siteen. Ilmeisesti äidit käsittelevät oman traumansa tuolla tunnekylmyydellä, ettei se sattuisi.

 

 

Hertsyygeli, mekin elettiin kädestä suuhun siihen aikaan kun ei edes ollut tajua lykätä lapsen syntymää vuodella eteenpäin.

Mitään tukia ei olisi ollut.  Kai nyt parempi on kestää elämä kuin että pienen lapsen äitinä olisin ollut   pää sekaisin kun niin on elämä kovaa ettei kestä.

Vanhempiemme sukupolvi kesti sodan, sen uhrit, haavoittuneet, orvot , lesket.   Ja nyt meille kerroraan että olimme tunteettomia kun kävimme töissä.

Te ette ole tunteettomia siksi, että kävitte töissä vaan siksi, että teillä on tunnepuolen trauma. Sehän on tässäkin nähtävissä suoraan. Ei siinä. Ymmärrämme. On vaan surullista, että sitä yhteyttä ei löydy. Jai seon teillä suojakeino sitä vastaan, että muuten masentuisitte.

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973 ja ymmärrän oikein hyvin, että tilanne oli silloin eri. Sitä vaan en ymmärrä, että vanhemmasta polvesta ei löydt herkkyyttä sanoa, että tilanne oli heillekin kamala, että olisivat halunneet tutustua lapseensa ja muodostaa siteen. Ilmeisesti äidit käsittelevät oman traumansa tuolla tunnekylmyydellä, ettei se sattuisi.

Kyllä minulla on hyvä ja lämmin side 73 syntyneeseen lapseen.  Ja hänen lapsiinsa.  Apua en tarvitse asioissani.  Ollut aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin monessa viestissä on ollut tuttua tekstiä, etten lainaa mutta utelen onko muilla tätä että olen saanut syyllistystä niin lapsena kuin vielä aikuisenakin siitä kuinka niin on parhaamme yritetty ja aina ajateltu ekana että muilla olisi hyvä ja uliulivalivali. Todellisuudessa esim kipeänä ollessa ei todellakaan tullut hellää huolenpitoa vaan äyskimistä ja lääkäriin vieminen oli todella vastentahtoista eikä onnistunut ilman julmettua noitumista ja syyllistämistä siitä, että on kipeä. Eikä siis ollut siitä kiinni, että siihen ei olisi ollut varaa vaan mikään "ylimääräinen" ei vain olisi huvittanut vaan kaikki tuollainen nähtiin lapsen temppuiluna.

Jep, elossa pitivät juuri ja juuri, ja sekin vaivannäkö pilasi heidän elämänsä mikä tuotiin selkeästi esille. Mitään en saanut harrastaa, kaikki kiinnostuksen kohteeni olivat typeriä ja vääriä (tietysti opin aika pi

Minä muistan saaneeni moitteet joka kerta jos oli flunssa tai vatsatauti että noniin, nyt sinä toit taudin taloon. (Vaikkei sairastumiselle itse voi mitään) Tietenkin myös kouluun piti mennä kovassakin flunssassa, jos kuumetta ei ollut. Kerran opettaja ihmettelikin että eikö sinun pitäisi olla kotona.

Lääkäriin vietiin kyllä jos oli ääni liian käheä yms, ja kerran olin sairaalassa eräästä syystä lapsena. Mutta tulivatko he katsomaan minua kertaakaan sen neljän päivän aikana(edes toinen olisi voinut, ja sairaala oli tunnin matkan päässä) No, ei tietenkään. Olin täysin yksin ja ensimmäistä kertaa vieraassa paikassa yötä ja tietenkin koin sen pelottavana.

Heidän logiikkansa oli että bensaa ei haaskata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973 ja ymmärrän oikein hyvin, että tilanne oli silloin eri. Sitä vaan en ymmärrä, että vanhemmasta polvesta ei löydt herkkyyttä sanoa, että tilanne oli heillekin kamala, että olisivat halunneet tutustua lapseensa ja muodostaa siteen. Ilmeisesti äidit käsittelevät oman traumansa tuolla tunnekylmyydellä, ettei se sattuisi.

 

 

Hertsyygeli, mekin elettiin kädestä suuhun siihen aikaan kun ei edes ollut tajua lykätä lapsen syntymää vuodella eteenpäin.

Mitään tukia ei olisi ollut.  Kai nyt parempi on kestää elämä kuin että pienen lapsen äitinä olisin ollut   pää sekaisin kun niin on elämä kovaa ettei kestä.

Vanhempiemme sukupolvi kesti sodan, sen uhrit, haavoittuneet, orvot , lesket.   Ja nyt meille kerroraan että olimme tunteettomia kun

Tuota jargonia piisaa.  No kuules taitaa pitää paikkansa, mikäs pahan tappaa kun me kovat tunteettomat täällä keikumme teidän maksamia eläkkeitä nostamassa.

Teillähän on vain lämpimiä tunteita.

Tässä ketjussa näkyy hyvin se, että näiden tunnekylmien vanhempien jälkikasvulta löytyy sellaista tunneälyä ja välittämistä mikä niiltä omilta vanhemmilta (ja muilta kaltaisiltaan) puuttuu tyystin.

Nuorempi sukupolvi yrittää selviytyä kokemastaan sekä ymmärtää kun taas se vanhempi sukupolvi vain uhriutuu, väärinymmärtää ja solvaa koska edelleenkään siitä itse ongelmasta ja omasta käytöksestä ei kyetä puhumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin monessa viestissä on ollut tuttua tekstiä, etten lainaa mutta utelen onko muilla tätä että olen saanut syyllistystä niin lapsena kuin vielä aikuisenakin siitä kuinka niin on parhaamme yritetty ja aina ajateltu ekana että muilla olisi hyvä ja uliulivalivali. Todellisuudessa esim kipeänä ollessa ei todellakaan tullut hellää huolenpitoa vaan äyskimistä ja lääkäriin vieminen oli todella vastentahtoista eikä onnistunut ilman julmettua noitumista ja syyllistämistä siitä, että on kipeä. Eikä siis ollut siitä kiinni, että siihen ei olisi ollut varaa vaan mikään "ylimääräinen" ei vain olisi huvittanut vaan kaikki tuollainen nähtiin lapsen temppuiluna.

Jep, elossa pitivät juuri ja juuri, ja sekin vaivannäkö pilasi heidän elämänsä mikä tuotiin selkeästi esille. Mitään en saanut harrastaa, kaikki kiinnostuksen kohteeni

Kyllä nyt ei ollut selitys työ, vaihteen vuoksi bensa. Kai sinä nyt ymmärrät, että oli poltttoainekriisi. Ei siitä silloin saa tuntea pahaa mieltä tai pelkoa tai olet vielä pahemmin vaivaksi.

Tunteelliset keski-ikäiset täällä kertovat miten  he rakastavat vanhempiaan, pitävät heistä huolta, kun ovat niin paljon fiksumpia kuin  viiskyt vuotisen työuran tehneet vanhempansa, nuo, jotka pistivät aivot pukuhuoneen naulaan työpäivän ajaksi ja lapset heitteillä. 

Hienoa kun kirjoittajat tuntevat kaikki vanhukset.  Siis nuo 100-vuotiaat joista täälläkin on puhuttu, nuo halaamattomat äkäilijät,  voivat vielä olla vaika evakkoja. 

Olen siitä hauskassa tilanteessa ett elämäni, menemiseni tai tekemiseni ei kiinnosta aikuisia lapsiani eikä vanhoja vamhempiani. Tarkemmin ajatellen ei juuri ketän muutakaan.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa näkyy hyvin se, että näiden tunnekylmien vanhempien jälkikasvulta löytyy sellaista tunneälyä ja välittämistä mikä niiltä omilta vanhemmilta (ja muilta kaltaisiltaan) puuttuu tyystin.

Nuorempi sukupolvi yrittää selviytyä kokemastaan sekä ymmärtää kun taas se vanhempi sukupolvi vain uhriutuu, väärinymmärtää ja solvaa koska edelleenkään siitä itse ongelmasta ja omasta käytöksestä ei kyetä puhumaan.

Surettaa, kun vanhemmat eivät he tiedä, mitä he menettävät siinä, kun eivät pysty laskemaan suojaustaan hetkeksikään tai edes haluamaan sitä niin, että alkaisivat opetella. 

Onneksi sentään sukupolvien ketju katkeaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole, jos he ovat 70-100 vuotiaita. Tälläkin hetkellä vanhempani eivät ole kertaakaan kysynet missä olen töissä, vaikka olen ollut uudessa paikassa jo yli 3 vuotta. Heitä ei kiinnosta. Äitini puhuu puhelimessa aina itsestään ja jos yritän sanoa jotain omasta elämästä, saan osakseni ivailua ja väheksyntää. Ikää heillä -80+ v. 

Ilmeisesti tähän keskusteluun on osallisena nyt ongelmatapauksia.  Ja äitihän tai mummo tai anoppi ovat yleensä syyllinen. Voi jestas sentään, että aikuinen ihminen, jopa keski-ikää lähestyvä tytär vielä itkee, kun äiti ei kysy, missä olet töissä. Kai perinnöt kuitenkin aikanaan kelpaa.

Ystäväni totesi kerran, että hän pärjää asiakaspalvelussa ihan kenen tahansa asiakkaan kanssa, liian vaikeaa asiakasta ei voi olla. Hän on sentään asunut äitinsä kanssa 18 vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ei tunnu ymmärtävän, että ei se ole mitään normaalia tilan antamista aikuiselle lapselle vaan tässä on kyse siitä ettei mikään lapsessa / lapsen elämässä ole kiinnostanut ikinä lainkaan. Omaan lapseen ei ole haluttu tutustua eikä myöskään ole hyväksytty sitä, että jokainen lapsi on oma persoonansa vaan lapsi on nähty ainoastaan minuuden jatkeena jos sinäkään. Eikä oman lapsen ole annettu myöskään tutustua vanhempaansa koska mitään normaalia vuorovaikutusta ei ole ollut. Vanhempi on ollut kuin robotti joka hoitaa ne perustarpeet minimitasolla, mutta mitään muuta ei ole ollut tarjolla eikä varsinkaan mitään tunteita. Ainakaan siis positiivisia tai lämpimiä, noitumista ja raivoamista ainoastaan.

Aikuisena kun yrittää jutella kuin ihminen ihmiselle niin vastassa on just se sellainen "tonnin ilme" eikä toinen ilmeisesti kuule sanaakaan, koska siihen ei vain ole minkäänlaista mielenkiintoa millainen se oma lapsi on tai mit

Mä uskon ettei nämä ole edes halunneet lapsia. Ovat sitä mieltä että kun lapsi vihdoin on täysi-ikäinen niin se suhde oli sitten siinä, ja voivat siirtyä takaisin omaan elämäänsä joka jäi lasten takia tauolle. Lapset olivat vain elämään kuuluva pakollinen paha jotka piti tehdä.

Kyllä käy sääliksi noin 50-vuotiaita, he näyttävät olevan tämän aikauden suurimmat kärsijät ja henkisen kärsimyksen toteemit vanhempiensa takia.  

Sehän näkyy siinäkin mikä on suurin työkyvyttömyyseläkkeiden syy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

 

Oltiin äidin kuolemaan asti tavattoman läheisiä. Joka päivä jotain kautta tekemisissä ja oli ihanaa, kun jotakuta kiinnosti mun asiat. Siksi olikin ihan karmeaa kun hän kuoli. Minun on edelleen vaikeaa hyväksyä ja päästä yli siitä, vaikka siitä on jo muutama vuosi.

Että se hyvä puoli on etäisissä vanhemmissa, ei tule sitten aivan musertava suru kun heistä aika jättää. Ehkä joillekin vanhemmille se on jopa tietoinen päätös? 

Hyvien vanhempien kuolemaa suree heidän kuolemansa jälkeen. Hyvien vanhempien puutetta, eli välinpitämättömiä vanhempia suree jollakin tavalla koko ikänsä. Ei jälkimmäisessä ole yhtään mitään hyvää. 

Kuvaavaa meidän perheen keskusteluyhteydessä on se, että meni 4 kk ennen kuin pakon edessä (muutto) kerroin eronneeni avomiehestäni. Näkivät kyllä, että olen ottanut sormuksen pois. Ei se mikään salaisuus ollut, mutta kun ei tuollaisista asioista puhuta. Mitään kevyestä arkipäivästä poikkeavaa keskustelua ei voinut olla.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä käy sääliksi noin 50-vuotiaita, he näyttävät olevan tämän aikauden suurimmat kärsijät ja henkisen kärsimyksen toteemit vanhempiensa takia.  

Sehän näkyy siinäkin mikä on suurin työkyvyttömyyseläkkeiden syy.

Tässäpä nyt on taas varsinainen empaattisuuden kukkanen. Ensin pahoinpidellään toinen työkyvyttömäksi ja sitten viisastellaan, miten sitä nyt työkyvyttömänä ollaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ei tunnu ymmärtävän, että ei se ole mitään normaalia tilan antamista aikuiselle lapselle vaan tässä on kyse siitä ettei mikään lapsessa / lapsen elämässä ole kiinnostanut ikinä lainkaan. Omaan lapseen ei ole haluttu tutustua eikä myöskään ole hyväksytty sitä, että jokainen lapsi on oma persoonansa vaan lapsi on nähty ainoastaan minuuden jatkeena jos sinäkään. Eikä oman lapsen ole annettu myöskään tutustua vanhempaansa koska mitään normaalia vuorovaikutusta ei ole ollut. Vanhempi on ollut kuin robotti joka hoitaa ne perustarpeet minimitasolla, mutta mitään muuta ei ole ollut tarjolla eikä varsinkaan mitään tunteita. Ainakaan siis positiivisia tai lämpimiä, noitumista ja raivoamista ainoastaan.

Aikuisena kun yrittää jutella kuin ihminen ihmiselle niin vastassa on just se sellainen "tonnin ilme" eikä toinen ilmeisesti kuule sanaakaan, koska siihen ei vain ole minkäänla

Kuitenkin joidenkin keskustelujen mukaan haitaksi asti tungemme kylään krääsäkuormien kanssa ja yritämme tunkeilla puhelinlinjojen kautta häiritsemään aikuisia lapsia emmekä anna heille hetken rauhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

 

Oltiin äidin kuolemaan asti tavattoman läheisiä. Joka päivä jotain kautta tekemisissä ja oli ihanaa, kun jotakuta kiinnosti mun asiat. Siksi olikin ihan karmeaa kun hän kuoli. Minun on edelleen vaikeaa hyväksyä ja päästä yli siitä, vaikka siitä on jo muutama vuosi.

Että se hyvä puoli on etäisissä vanhemmissa, ei tule sitten aivan musertava suru kun heistä aika jättää. Ehkä joillekin vanhemmille se on jopa tietoinen p

Hyvien vanhempien kuolemaa suree heidän kuolemansa jälkeen. Hyvien vanhempien puutetta, eli välinpitämättömiä vanhempia suree jollakin tavalla koko ikänsä. Ei jälkimmäisessä ole yhtään mitään hyvää. 

Hyvän vanhemman kuolema on surullinen tapahtuma. Hyvä vanhempi on kuitenkin myös luonut resilienssiä sen surun kestämiseen.

Huonon vanhemman olemassaolo taas traumatisoi. Ja nimenomaan koko elmän, koska se muovaa aivot lapsuudessa. Siellä menee välittäjäaineet ja eri osien toiminnot sekaisin. Lapsi on siis tietyllä tavalla "vammainen" koko loppuelämänsä ja sen vamman kanssa sitten siellä terapiassa opetellaan elämään.