Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Sekin on merkillistä, että monelle se oma jälkikasvu ja puolisokin tuntui olevan lähinnä vain pakollinen paha, jokin kuin riippa mitä on vain pakko yrittää sietää vaikkei yhtään huvittaisi kun taas jopa ventovieraiden ihmistenkin elämää ja ongelmia on kyllä energiaa ratkoa.

Ja sama tietenkin tuttavien ym osalta eli niiden ei tarvinnut edes vinkaista niin jo kiirehdittiin jeesaamaan ja olemaan niin hyvää tyyppiä ja avuliasta aatua, mutta sitten kun siinä omassa perheessä olisi tarvinnut olla läsnä, tehdä jotain tai ihan vaikka kyytiä lapsen harrastukseen niin se ei onnistunut kuin julmetun noitumisen ja huokailun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viestistä 455: 

Ylipäätään ihan kaikki valittaminen, oli se sitten kipua tai koulukiusaamista tai mitä tahansa, oli vain höpöhöpöä ja hullua (isän lempihaukkumasana oli s44t4n4n hullu). 

 

Tämä on tuttua ja ihan tosi outoa.  Kun ystäväni sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen, äitini totesi "näistä ei pitäisi puhua niin paljoa".  Häh? 

Moneen muuhunkin asiaan, "ei pitäisi puhua" tai "puhutaan liikaa".  

 

Miksi kerroit äidillesi ystäväsi sairaudesta. Antoiko hän luvan. Ei minunkaan mielestäni saa puhua kuin ihminen itse jos haluaa. Yleisesti tietenkin asiasta on hyvä keskustella.

 

No tästä nyt ei ollut kyse tässä "ei pitäisi puhua" -kommentissa. 

Hyvä esimerkki että jokaista ikäpolvea kiinnostaa juoruilla tuttujensa asioista.   Ite olen "suvun tietotoimisto",  mutta esim tyttäreni, asuu kaukana, en tunne hänen kamujaan, kertoilee joskus jos kummilapsen vanhemmat eronneet, työkaveri vaihtanut sukupuolta tms.  Eipä silti, minusta on ihan  kiva kuulla "nuorison" elämänmenosta,  kellepä minä noita kertoisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maailma on hyvä kun 40 ja 50 - luvuilla syntyneet kuolevat. Jäljelle jää epäitsekkäitä, halaavia, rakastavia ihmisiä. Elämä on kuin pumpulia vaan.  Hus, pois työt ja ikävät asiat, rakkaus, haliminen, kukka tukkaan ja pitsimekot ovat ikuista. 

Tässä täydellinen esimerkki näiden 40-50-luvuilla syntyneiden asennevammasta. Minäkeskeinen itsekkyys ja omakehu on loputonta, samoin uhriutuminen ja itsestään marttyyrin leipominen mutta minkäänlaista normaalia tunne-elämää ja kykyä vuorovaikutukseen ei ole olemassakaan.

Helvetin häijyjä ihmisen irvikuvia jotka ei näe itsessään minkäänlaista vikaa.

 

 

Mehän olimme 60-luvun hippejä, etkö tunne historiaa?    Sitten meistä tuki rahanahneita työ edellä meneviä , lapset jäivät jalkoihin siinä te

Sun suunsoitto on täysin yhdentekevää kaikille, mutta jatka ihmeessä koska tuo kaunaisuus on ainoa tunne minkä tiedät.

Vierailija kirjoitti:

Sekin on merkillistä, että monelle se oma jälkikasvu ja puolisokin tuntui olevan lähinnä vain pakollinen paha, jokin kuin riippa mitä on vain pakko yrittää sietää vaikkei yhtään huvittaisi kun taas jopa ventovieraiden ihmistenkin elämää ja ongelmia on kyllä energiaa ratkoa.

Ja sama tietenkin tuttavien ym osalta eli niiden ei tarvinnut edes vinkaista niin jo kiirehdittiin jeesaamaan ja olemaan niin hyvää tyyppiä ja avuliasta aatua, mutta sitten kun siinä omassa perheessä olisi tarvinnut olla läsnä, tehdä jotain tai ihan vaikka kyytiä lapsen harrastukseen niin se ei onnistunut kuin julmetun noitumisen ja huokailun kanssa.

Sinulle ei ystävät ole tärkeitä?  Itse en asu lasten lähimaillakaan, siksi mullekin on jotkut muut ihmiset, ei nyt läheisempiä, mutta tärkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Antakaa jokaisen ihmisen pitää omat rajansa. Jos ei halua avata sieluaan toiselle niin antakaa olla rauhassa. Joku ei välttämättä osaa sanoin selittää omaa tunne-elämäänsä edes itselleen., saati ymmärtää toise tunteita Joku voi olla yhtenä päivänä sitä ja toisena päivänä toista. Jonkun yksityisyyttä voi loukata liian likelle tulo, vaikka halaus. 

Lapsistakin tehdään tänä päivänä jos jonkinlaista pers.häiriö diagnoosia ja annetaan ohjeita miten tällaisen kanssa toimitaan ja ymmärretään loputtomasti. Vanhuksetkin voisi jättää rauhaan jos he ei kelpaa. Ymmärtäähän heitä ei tietenkään tarvitse. Soittaa vaikka sinne vapaaehtoiseen ystäväpalveluun. Siellä on ihminen joka haluaa käydä juttelemassa ihan sen vanhuksen ehdoilla. 

Siinä on se, että se jälkikasvu tarvitsee lämpöä siltä vanhemmaltaan, ettei kasvaisi tuollaiseksi. Sitä saa mu

Antaa nyt sen vanhuksen vaan olla rauhassa pers.häiriöineen. Ei se muuksi muutu. Ei se sinun jälkikasvullesi kykene enää lämpöä antamaan jos on kylmäksi todettu.  Onneksi nykyisin kyseisen luonteen omaavat ymmärtävät olla hankkimatta lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maailma on hyvä kun 40 ja 50 - luvuilla syntyneet kuolevat. Jäljelle jää epäitsekkäitä, halaavia, rakastavia ihmisiä. Elämä on kuin pumpulia vaan.  Hus, pois työt ja ikävät asiat, rakkaus, haliminen, kukka tukkaan ja pitsimekot ovat ikuista. 

Tässä täydellinen esimerkki näiden 40-50-luvuilla syntyneiden asennevammasta. Minäkeskeinen itsekkyys ja omakehu on loputonta, samoin uhriutuminen ja itsestään marttyyrin leipominen mutta minkäänlaista normaalia tunne-elämää ja kykyä vuorovaikutukseen ei ole olemassakaan.

Helvetin häijyjä ihmisen irvikuvia jotka ei näe itsessään minkäänlaista vikaa.

 

 

Mehän olimme 60-luvun hippejä, etkö tunne historiaa?    Sitten meistä tuki rahanahneita työ ed

Kun myöntää virheen, työ oli tärkeämpää kuin lapset, se onkin suunsoittoa.  Se on hyvä kun nyt on lapset etusijalla, työ toissijaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maailma on hyvä kun 40 ja 50 - luvuilla syntyneet kuolevat. Jäljelle jää epäitsekkäitä, halaavia, rakastavia ihmisiä. Elämä on kuin pumpulia vaan.  Hus, pois työt ja ikävät asiat, rakkaus, haliminen, kukka tukkaan ja pitsimekot ovat ikuista. 

Tässä täydellinen esimerkki näiden 40-50-luvuilla syntyneiden asennevammasta. Minäkeskeinen itsekkyys ja omakehu on loputonta, samoin uhriutuminen ja itsestään marttyyrin leipominen mutta minkäänlaista normaalia tunne-elämää ja kykyä vuorovaikutukseen ei ole olemassakaan.

Helvetin häijyjä ihmisen irvikuvia jotka ei näe itsessään minkäänlaista vikaa.

 

 

Mehän olimme 60-luvun hippejä, etkö tunne historiaa?&n

Tapa,  jolla asian ilmaisee,  vaikuttaa.  Puolustuskannalle asettumalla kyse on uhriutumisesta eikä virheensä myöntämisestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maailma on hyvä kun 40 ja 50 - luvuilla syntyneet kuolevat. Jäljelle jää epäitsekkäitä, halaavia, rakastavia ihmisiä. Elämä on kuin pumpulia vaan.  Hus, pois työt ja ikävät asiat, rakkaus, haliminen, kukka tukkaan ja pitsimekot ovat ikuista. 

Tässä täydellinen esimerkki näiden 40-50-luvuilla syntyneiden asennevammasta. Minäkeskeinen itsekkyys ja omakehu on loputonta, samoin uhriutuminen ja itsestään marttyyrin leipominen mutta minkäänlaista normaalia tunne-elämää ja kykyä vuorovaikutukseen ei ole olemassakaan.

Helvetin häijyjä ihmisen irvikuvia jotka ei näe itsessään minkäänlaista vikaa.

 

 

Mehä

Et sinäkään nuori ihminen ole työelämässä kun on päivät aikaa pohtia vanhuksia.  Tai voithan tietysti olla jo 65 ja äiti 90.  Kaikkihan on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

Oltiin äidin kuolemaan asti tavattoman läheisiä. Joka päivä jotain kautta tekemisissä ja oli ihanaa, kun jotakuta kiinnosti mun asiat. Siksi olikin ihan karmeaa kun hän kuoli. Minun on edelleen vaikeaa hyväksyä ja päästä yli siitä, vaikka siitä on jo muutama vuosi.

Että se hyvä puoli on etäisissä vanhemmissa, ei tule sitten aivan musertava suru kun heistä aika jättää. Ehkä joillekin vanhemmille se on jopa tietoinen päätös? 

On surullista kuolla kun sinkkulapsi jää yksin toiseen kaupunkiin kauas sisaruksistaan. Hän kuitenkin tarkkoo että voin hyvin ja vastaavasti tiedottaa esim matkoistaan jotta joku tietää missä hän on.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa toistuu miten lapset ovat kärsineet vanhempiensa työnteosta ja sillä hankitusta omaisuudesta.

Kai jokainen on muistanut hoitaa lapset kotona ja kierre on pysähtynyt.

Uskon stressaantuneeni siitä, että sain olla kotona vain 2 ensimmäistä kuukautta. Onko sen oltava taas joko/tai -ajattelua? Ei olla sanottu, että lapset olisi pitänyt hoitaa kotona koko lapsuuden. Siinäkin on jo iso ero, jos lapsi olisi vaikka 6-8 kk, jos sieltä työstä ei pysty kerran pidemmäksi ajaksi luopumaan.

Traumat tulevat tuosta tunnekylmyydestä ja kohtaamattomuudesta, mikä kalskahtaa sinunkin kommentistasi. Ensin tahallinen väärinymmärrys/ liioittelu ja perään sarkastinen vitt**lu. Välissä syyllistäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sekin on merkillistä, että monelle se oma jälkikasvu ja puolisokin tuntui olevan lähinnä vain pakollinen paha, jokin kuin riippa mitä on vain pakko yrittää sietää vaikkei yhtään huvittaisi kun taas jopa ventovieraiden ihmistenkin elämää ja ongelmia on kyllä energiaa ratkoa.

Ja sama tietenkin tuttavien ym osalta eli niiden ei tarvinnut edes vinkaista niin jo kiirehdittiin jeesaamaan ja olemaan niin hyvää tyyppiä ja avuliasta aatua, mutta sitten kun siinä omassa perheessä olisi tarvinnut olla läsnä, tehdä jotain tai ihan vaikka kyytiä lapsen harrastukseen niin se ei onnistunut kuin julmetun noitumisen ja huokailun kanssa.

 

 

 

Sinulle ei ystävät ole tärkeitä?  Itse en asu lasten lähimaillakaan, siksi mullekin on jotkut muut ihmiset, ei nyt läheisempiä, mutta tärkeitä.

Taas tahallinen vittulleva väärinymmärrys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maailma on hyvä kun 40 ja 50 - luvuilla syntyneet kuolevat. Jäljelle jää epäitsekkäitä, halaavia, rakastavia ihmisiä. Elämä on kuin pumpulia vaan.  Hus, pois työt ja ikävät asiat, rakkaus, haliminen, kukka tukkaan ja pitsimekot ovat ikuista. 

Tässä täydellinen esimerkki näiden 40-50-luvuilla syntyneiden asennevammasta. Minäkeskeinen itsekkyys ja omakehu on loputonta, samoin uhriutuminen ja itsestään marttyyrin leipominen mutta minkäänlaista normaalia tunne-elämää ja kykyä vuorovaikutukseen ei ole olemassakaan.

Helvetin häijyjä ihmisen irvikuvia jotka ei näe itsessään minkäänlaista vikaa.

Et sinäkään nuori ihminen ole työelämässä kun on päivät aikaa pohtia vanhuksia.  Tai voithan tietysti olla jo 65 ja äiti 90.  Kaikkihan on mahdollista.

Taas narsistimainen keskustelun kääntäminen ja irvailu.

Kun kuuntelen äitini  yli 80v. juoruilua omista sukulaisistaan niin en haluakaan kertoa hänelle mitään henkilökohtaisia asioitani. Sillä hän kertoo kaiken eteenpäin ja värittää juttujaan eli parempi puhua kohteliaasti niitä näitä. Juttelen siskojeni kanssa terveyteen ja omaan elämääni kuuluvat asiat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa toistuu miten lapset ovat kärsineet vanhempiensa työnteosta ja sillä hankitusta omaisuudesta.

Kai jokainen on muistanut hoitaa lapset kotona ja kierre on pysähtynyt.

Uskon stressaantuneeni siitä, että sain olla kotona vain 2 ensimmäistä kuukautta. Onko sen oltava taas joko/tai -ajattelua? Ei olla sanottu, että lapset olisi pitänyt hoitaa kotona koko lapsuuden. Siinäkin on jo iso ero, jos lapsi olisi vaikka 6-8 kk, jos sieltä työstä ei pysty kerran pidemmäksi ajaksi luopumaan.

Traumat tulevat tuosta tunnekylmyydestä ja kohtaamattomuudesta, mikä kalskahtaa sinunkin kommentistasi. Ensin tahallinen väärinymmärrys/ liioittelu ja perään sarkastinen vitt**lu. Välissä syyllistäminen.

Et oo sattunut tajuamaan täällä olevan monta kirjoittajaa?  Esim minä en ole kirjoittanut likikään kaikkia vanhempien puheenvuoroja.

1973 kun viimeistä vuotta oli kol.en kuukauden äitiysloma oli vaihtoehdot irtisanoutua tai mennä töihin.  Työelämä oli toisenlainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

 

Oltiin äidin kuolemaan asti tavattoman läheisiä. Joka päivä jotain kautta tekemisissä ja oli ihanaa, kun jotakuta kiinnosti mun asiat. Siksi olikin ihan karmeaa kun hän kuoli. Minun on edelleen vaikeaa hyväksyä ja päästä yli siitä, vaikka siitä on jo muutama vuosi.

Että se hyvä puoli on etäisissä vanhemmissa, ei tule sitten aivan musertava suru kun heistä aika jättää. Ehkä joillekin vanhemmille se on jopa tietoinen päätös? 

Voi tilulii. Omaan molemmat vanhemmat ja se suru sen hyvän vanhemman kuolemasta on selkeä ja sattuu. Mutta siitä toisesta vanhemmasta on elämänmittainen epämääräinen kuorma, joka on kuin köynnös, joka tunkee sinne ja tänne. Mielummin olisin otranut kaksi hyvää vanhempaa ja surrut itseni tärviölle.

Pienet lapset eivät kulkeneet avaimet kaulassa.  Täällähän moni on kertonut kärsineensä siitä.

Koulut oli yleensä siihen aikaan lähellä joten vanhempia ei tarvittu kuljettamaan.  Esim omilla lapsilla mäki kävelytietä alas, matka 300 m.

Olen syntynyt 1973 ja ymmärrän oikein hyvin, että tilanne oli silloin eri. Sitä vaan en ymmärrä, että vanhemmasta polvesta ei löydt herkkyyttä sanoa, että tilanne oli heillekin kamala, että olisivat halunneet tutustua lapseensa ja muodostaa siteen. Ilmeisesti äidit käsittelevät oman traumansa tuolla tunnekylmyydellä, ettei se sattuisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sekin on merkillistä, että monelle se oma jälkikasvu ja puolisokin tuntui olevan lähinnä vain pakollinen paha, jokin kuin riippa mitä on vain pakko yrittää sietää vaikkei yhtään huvittaisi kun taas jopa ventovieraiden ihmistenkin elämää ja ongelmia on kyllä energiaa ratkoa.

Ja sama tietenkin tuttavien ym osalta eli niiden ei tarvinnut edes vinkaista niin jo kiirehdittiin jeesaamaan ja olemaan niin hyvää tyyppiä ja avuliasta aatua, mutta sitten kun siinä omassa perheessä olisi tarvinnut olla läsnä, tehdä jotain tai ihan vaikka kyytiä lapsen harrastukseen niin se ei onnistunut kuin julmetun noitumisen ja huokailun kanssa.

 

 

 

Sinulle ei ystävät ole tärkeitä?  Itse en asu lasten lähimaillakaan, siksi mullekin on jotkut muut ihmiset, ei nyt läheisempiä, mutta tärkeit

Vanhuksille voi vittuilla somessa ja livenä, voi parjata heitä työpaikalla työtovereilleen ja ollessaan yksillä.  Mutta ei toki tärkeää ja psykologian tuntevaa, traumaattista keski-ikäistä voi loukata vittuilemalla.  Näin se on.

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973 ja ymmärrän oikein hyvin, että tilanne oli silloin eri. Sitä vaan en ymmärrä, että vanhemmasta polvesta ei löydt herkkyyttä sanoa, että tilanne oli heillekin kamala, että olisivat halunneet tutustua lapseensa ja muodostaa siteen. Ilmeisesti äidit käsittelevät oman traumansa tuolla tunnekylmyydellä, ettei se sattuisi.

Hertsyygeli, mekin elettiin kädestä suuhun siihen aikaan kun ei edes ollut tajua lykätä lapsen syntymää vuodella eteenpäin.

Mitään tukia ei olisi ollut.  Kai nyt parempi on kestää elämä kuin että pienen lapsen äitinä olisin ollut   pää sekaisin kun niin on elämä kovaa ettei kestä.

Vanhempiemme sukupolvi kesti sodan, sen uhrit, haavoittuneet, orvot , lesket.   Ja nyt meille kerroraan että olimme tunteettomia kun kävimme töissä.