Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin monessa viestissä on ollut tuttua tekstiä, etten lainaa mutta utelen onko muilla tätä että olen saanut syyllistystä niin lapsena kuin vielä aikuisenakin siitä kuinka niin on parhaamme yritetty ja aina ajateltu ekana että muilla olisi hyvä ja uliulivalivali. Todellisuudessa esim kipeänä ollessa ei todellakaan tullut hellää huolenpitoa vaan äyskimistä ja lääkäriin vieminen oli todella vastentahtoista eikä onnistunut ilman julmettua noitumista ja syyllistämistä siitä, että on kipeä. Eikä siis ollut siitä kiinni, että siihen ei olisi ollut varaa vaan mikään "ylimääräinen" ei vain olisi huvittanut vaan kaikki tuollainen nähtiin lapsen temppuiluna.

Jep, elossa pitivät juuri ja juuri, ja sekin vaivannäkö pilasi heidän elämänsä mikä tuotiin selkeästi esille. Mitään en saanut harrastaa, kaikki kiinnostuksen kohteeni

Joo, minuakaan ei sairaalassa käyty katsomassa viikon aikana kuin pari kertaa. Kotiin piti mennä bussilla kun jostain syystä isä ei halunnut hakea. Eli kävelin alle viikko sitten leikatun (silloin nämä oli vielä avoleikkauksia, 6 tikkiä ja suolta poistettu 20 cm) umpilisäkkeen tulehduksen jälkeen 2 km sairaalalta bussiin päästäkseni kotiin.

Muistan sairaalasta kuinka ihmettelin miksi hoitajat olivat niin huolehtivaisia. Esim tulivat vessan oven taakse odottamaan. Olin mielestäni niin iso etten tarvinnut apua, enkä ollut sellaiseen tottunut. Aikuisena olen hoksannut että heitä varmaan myös säälitti kun olin sairaalassa yksin eikä minua käyty katsomassa, ja siksi olivat extra mukavia. 

T. Se jolla 10 vuotiaana meni umpilisäke kuolioon kun ei viety ajoissa lääkäriin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ei tunnu ymmärtävän, että ei se ole mitään normaalia tilan antamista aikuiselle lapselle vaan tässä on kyse siitä ettei mikään lapsessa / lapsen elämässä ole kiinnostanut ikinä lainkaan. Omaan lapseen ei ole haluttu tutustua eikä myöskään ole hyväksytty sitä, että jokainen lapsi on oma persoonansa vaan lapsi on nähty ainoastaan minuuden jatkeena jos sinäkään. Eikä oman lapsen ole annettu myöskään tutustua vanhempaansa koska mitään normaalia vuorovaikutusta ei ole ollut. Vanhempi on ollut kuin robotti joka hoitaa ne perustarpeet minimitasolla, mutta mitään muuta ei ole ollut tarjolla eikä varsinkaan mitään tunteita. Ainakaan siis positiivisia tai lämpimiä, noitumista ja raivoamista ainoastaan.

Aikuisena kun yrittää jutella kuin ihminen ihmiselle niin vastassa on just se sellainen "tonnin ilme" eikä toinen ilmeisesti k

Kuitenkin joidenkin keskustelujen mukaan haitaksi asti tungemme kylään krääsäkuormien kanssa ja yritämme tunkeilla puhelinlinjojen kautta häiritsemään aikuisia lapsia emmekä anna heille hetken rauhaa.

Nämähän eivät ole mitenkään toisensa poissulkevia vaan voivat hyvinkin olla päällekkäisiä, kun siltä vanhemmalta puuttuu se tunneäly niin se puuttuu ihan kaikessa toiminnassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin monessa viestissä on ollut tuttua tekstiä, etten lainaa mutta utelen onko muilla tätä että olen saanut syyllistystä niin lapsena kuin vielä aikuisenakin siitä kuinka niin on parhaamme yritetty ja aina ajateltu ekana että muilla olisi hyvä ja uliulivalivali. Todellisuudessa esim kipeänä ollessa ei todellakaan tullut hellää huolenpitoa vaan äyskimistä ja lääkäriin vieminen oli todella vastentahtoista eikä onnistunut ilman julmettua noitumista ja syyllistämistä siitä, että on kipeä. Eikä siis ollut siitä kiinni, että siihen ei olisi ollut varaa vaan mikään "ylimääräinen" ei vain olisi huvittanut vaan kaikki tuollainen nähtiin lapsen temppuiluna.

Jep, elossa pitivät juuri ja juuri, ja sekin vaivannäkö pilasi heidän elämänsä mikä tuotiin selkeästi esille. Mitää

Polttoainekriisi 2000-luvulla, jolloin bensaa kyllä oli vapaasti saatavilla ja molemmat kävivät töissä? Ok. :D Kaikki ketjuun kirjoittavat eivät ole 40-luvulla syntyneiden lapsia, vaan osuimme ketjuun kun vaikutti niin tutulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

 

Oltiin äidin kuolemaan asti tavattoman läheisiä. Joka päivä jotain kautta tekemisissä ja oli ihanaa, kun jotakuta kiinnosti mun asiat. Siksi olikin ihan karmeaa kun hän kuoli. Minun on edelleen vaikeaa hyväksyä ja päästä yli siitä, vaikka siitä on jo muutama vuosi.

Että se hyvä puoli on etäisissä vanhemmissa, ei tule sitten aivan musertava suru kun heistä aika jättää

Jep nimenomaan, ja tämähän on ihan tutkittu fakta että lapsuusajan laiminlyönnit sotkevat aivot pysyvästi, samoin immuunipuolustuksen. Nämä ovat mitattavissa olevia fyysisiä vaurioita joista joutuu kärsimään koko ikänsä. 

Esim itse luulen että tästä syystä en saa mistään mielihyvää, multa puuttuu jokin mekanismi tai välittäjäaine aivoista, todennäköisesti ainakin dopamiini. Alkoholi: tulee vain huono olo. Ruoka: polttoainetta. Liikunta: terveyden vuoksi, mutta en ole ikinä saanut siitä mitään nautintoa. Olen kokeillut jopa useampia huumeita enkä saa niistä mitään hyvää oloa, jopa morfiinin ainoa vaikutus on että en pysty pissaamaan. Lihasrelaxantit eivät vaikuta ollenkaan.

No, kai se on sitten positiivista että ainakaan mistään en tule riippuvaiseksi kun mikään ei tunnu miltään... 

vanhemmat eivät halua tavata sinua kun siellä on taas uusi narkkari alkkis miehesi. sinä selittelet katteettomia lupauksia joita on jo kymmenet kerran kuultu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

 

Oltiin äidin kuolemaan asti tavattoman läheisiä. Joka päivä jotain kautta tekemisissä ja oli ihanaa, kun jotakuta kiinnosti mun asiat. Siksi olikin ihan karmeaa kun hän kuoli. Minun on edelleen vaikeaa hyväksyä ja päästä yli siitä, vaikka siitä on jo muutama vuosi.

Että se hyvä puoli on etäisissä vanhemmissa, ei tule si

Jep nimenomaan, ja tämähän on ihan tutkittu fakta että lapsuusajan laiminlyönnit sotkevat aivot pysyvästi, samoin immuunipuolustuksen. Nämä ovat mitattavissa olevia fyysisiä vaurioita joista joutuu kärsimään koko ikänsä. 

 

Esim itse luulen että tästä syystä en saa mistään mielihyvää, multa puuttuu jokin mekanismi tai välittäjäaine aivoista, todennäköisesti ainakin dopamiini. Alkoholi: tulee vain huono olo. Ruoka: polttoainetta. Liikunta: terveyden vuoksi, mutta en ole ikinä saanut siitä mitään nautintoa. Olen kokeillut jopa useampia huumeita enkä saa niistä mitään hyvää oloa, jopa morfiinin ainoa vaikutus on että en pysty pissaamaan. Lihasrelaxantit eivät vaikuta ollenkaan.

No, kai se on sitten positiivista että ainakaan mistään en tule riippuvaiseksi kun mikään ei tunnu miltään... 

Meillä aika samankaltaista oireilua. Voxra on ollut ihmelääke itselleni. Se auttaa dopamiinin kanssa. Ja joo, rauhoittavat ei tunnu, alkoholi ei tunnu jne. 

Vierailija kirjoitti:

vanhemmat eivät halua tavata sinua kun siellä on taas uusi narkkari alkkis miehesi. sinä selittelet katteettomia lupauksia joita on jo kymmenet kerran kuultu.

Minusta tuntuu, että tässä ketjussa kirjoittelevista lapsista moni on ihan "menestyneitä" ja sivistyneitä. He, joilla on narkkarialkkismiehiä ovat niitä, jotka valitettavasti eivät ole onnistuneet katkaisemaan ketjua. 

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973 ja ymmärrän oikein hyvin, että tilanne oli silloin eri. Sitä vaan en ymmärrä, että vanhemmasta polvesta ei löydt herkkyyttä sanoa, että tilanne oli heillekin kamala, että olisivat halunneet tutustua lapseensa ja muodostaa siteen. Ilmeisesti äidit käsittelevät oman traumansa tuolla tunnekylmyydellä, ettei se sattuisi.

Eikö normaalisti äidinrakkaus lapseen synny kun hänet ensimmäisen kerran näkee ja elinikäinen side syntyy. Ei kai kukaan ole suoraan synnytyslaitokselta töihin lähtenyt.  Ikävä on varmasti ollut kova kun lapsi on hoitoon jätetty, mutta illat, yöt, aamut, viikonloput on saanut lasta rakastaa. Kyllä siinä on hyvin tutustuttu jos lapsi on ollut kaikki kaikessa ja en ole koskaan kuullut, että lapsi olisi kiintynyt enemmän siihen hoitotätiin kuin omaan äitiin. Mutta en kyllä tunnekaan ketään kylmiä, tunteettomia äitejä vaikka olen 78 vuotias eli teidän kohderyhmää. Itse irtisanouduin kyllä, vaikka köyhästi elettiin puulämmitteisessä hellahuoneessa ja palasin töihin vuoden päästä. Oli pakko. Mutta kyllä meidän perheessä tunteita riitti ja halattiin pienestä saakka. Eikä oltu mallia opittu kotoa. Mutta koin itsekin saaneeni äidinrakkautta vaikka lapsuudenkodissani sitä ei ääneen sanottu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valittajat: kysyttekö itse koskaan vanhemmiltanne mitä heille kuuluu? 

 

Toksinen/ narsistinen taktiikka: blameshifting. Kun otetaan esille asia, josta on aihetta keskustella, kohde alkaa syyttää keskustelun aloittajaa.

 

Tätä on meillä. Jos haluaisin keskustella jostakin vanhempani mielestä ikävästä asiasta, se keskustelu tyssäsi siihen että listataan missä asioissa minä olen syypää ja vielä enemmän, vaikken syyllistä ole edes ollut etsimässä vaan asiallista keskustelua aikuisten kesken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

vanhemmat eivät halua tavata sinua kun siellä on taas uusi narkkari alkkis miehesi. sinä selittelet katteettomia lupauksia joita on jo kymmenet kerran kuultu.

Minusta tuntuu, että tässä ketjussa kirjoittelevista lapsista moni on ihan "menestyneitä" ja sivistyneitä. He, joilla on narkkarialkkismiehiä ovat niitä, jotka valitettavasti eivät ole onnistuneet katkaisemaan ketjua. 

 

Menestyneet ja sivistyneet ovat kovia ylristämään, lähihistoriaa tuntemattomia,  vihamielisiä vanhussukupolvia kohtaan.

Viite myös monet eläkekeskustelut, äiti/anoppi-keskustelut.  Sivistynyt ihminen kestää tyhmemmänkin anopin tai äidin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973 ja ymmärrän oikein hyvin, että tilanne oli silloin eri. Sitä vaan en ymmärrä, että vanhemmasta polvesta ei löydt herkkyyttä sanoa, että tilanne oli heillekin kamala, että olisivat halunneet tutustua lapseensa ja muodostaa siteen. Ilmeisesti äidit käsittelevät oman traumansa tuolla tunnekylmyydellä, ettei se sattuisi.

Eikö normaalisti äidinrakkaus lapseen synny kun hänet ensimmäisen kerran näkee ja elinikäinen side syntyy. Ei kai kukaan ole suoraan synnytyslaitokselta töihin lähtenyt.  Ikävä on varmasti ollut kova kun lapsi on hoitoon jätetty, mutta illat, yöt, aamut, viikonloput on saanut lasta rakastaa. Kyllä siinä on hyvin tutustuttu jos lapsi on ollut kaikki kaikessa ja en ole koskaan kuullut, että lapsi olisi kiintynyt enemmän siihen hoitotätiin kuin omaan äitiin. Mutta en kyllä tunnekaan ketään kylmiä, tunteettomia äitejä vaikka olen 78 vuo

No meillä ei halaitu ja omassa huoneessa nukuin yksivuotiaasta asti yksin eikä ollut lupa mennä vanhempien viereen. Ja tosiaan hoitoon 2 kk.

Se siinä ihmetyttääkin, minua ja muita, miten se äidinrakkaus ei ole syntynyt niin, että se näkyisi huolenpitona. 

t. 1973

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

 

Oltiin äidin kuolemaan asti tavattoman läheisiä. Joka päivä jotain kautta tekemisissä ja oli ihanaa, kun jotakuta kiinnosti mun asiat. Siksi olikin ihan karmeaa kun hän kuoli. Minun on edelleen vaikeaa hyväksyä ja päästä yli siitä, vaikka siitä on jo muutama vuosi.

Että s

"Meillä aika samankaltaista oireilua. Voxra on ollut ihmelääke itselleni. Se auttaa dopamiinin kanssa. Ja joo, rauhoittavat ei tunnu, alkoholi ei tunnu jn"

Mielenkiintoista. Minulle se ei sopinut sitten ollenkaan, tulin lähes psykoottisen vainoharhaiseksi, mm nukuin veitsi tyynyn alla kun pelkäsin että (täysin harmiton ja väkivallaton) miesystävä tappaa yöllä. Tulin myös normaaliakin kylmemmäksi, vihasin kaikkia ja minulla oli hyvin väkivaltaisia ajatuksia. Lopetin sen jälkeen kun en uskaltanut enää nukkua ilman sitä veistä, kun ei siitä mitään hyötyäkään ollut mielialaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.

Voi olla. En vaan itse oikein jaksa kun ei minulla ole kuin aviomieheni joka kuuntelee minua. Onneksi siis on hänet, mutta mielestäni tämä ei ole oikein reilu tilanne minua kohtaan. 

ap

 

Oltiin äidin kuolemaan asti tavattoman läheisiä. Joka päivä jotain kautta tekemisissä ja oli ihanaa, kun jotakuta kiinnosti mun asiat. Siksi olikin ihan karmeaa kun hän kuoli. Minun on edelleen vaikeaa hyväksyä ja päästä yli siitä,

Mielenkiintoista. Minulle se ei sopinut sitten ollenkaan, tulin lähes psykoottisen vainoharhaiseksi, mm nukuin veitsi tyynyn alla kun pelkäsin että (täysin harmiton ja väkivallaton) miesystävä tappaa yöllä. Tulin myös normaaliakin kylmemmäksi, vihasin kaikkia ja minulla oli hyvin väkivaltaisia ajatuksia. Lopetin sen jälkeen kun en uskaltanut enää nukkua ilman sitä veistä, kun ei siitä mitään hyötyäkään ollut mielialaan. 

Voisiko olla, että trauma aktivoitui liian ryöpsähtäen. Eli jos olet ollut täysin jähmeässä tilassa, yhtäkkiä se kaikki haudattu tunne tulikin päälle kerralla eikä hallitusti tipoittain. Hmmmm. Ja joo, hyvä että lopetit!

Minulla on ollut PTSD ja se sisälsi hirveän määrän vihaa ja raivoa ja väkivaltaisia ajatuksia ja väkivaltaista oloa. Meni ohi, kun trauma parani. En tapp*nut ketään, vaikka hetkittäin teki mieli vähintään pahoinpidellä trauman aiheuttaja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni ei tunnu ymmärtävän, että ei se ole mitään normaalia tilan antamista aikuiselle lapselle vaan tässä on kyse siitä ettei mikään lapsessa / lapsen elämässä ole kiinnostanut ikinä lainkaan. Omaan lapseen ei ole haluttu tutustua eikä myöskään ole hyväksytty sitä, että jokainen lapsi on oma persoonansa vaan lapsi on nähty ainoastaan minuuden jatkeena jos sinäkään. Eikä oman lapsen ole annettu myöskään tutustua vanhempaansa koska mitään normaalia vuorovaikutusta ei ole ollut. Vanhempi on ollut kuin robotti joka hoitaa ne perustarpeet minimitasolla, mutta mitään muuta ei ole ollut tarjolla eikä varsinkaan mitään tunteita. Ainakaan siis positiivisia tai lämpimiä, noitumista ja raivoamista ainoastaan.

Aikuisena kun yrittää jutella kuin ihminen ihmiselle niin vastassa on just se sellainen "tonnin ilme" eikä toinen ilmeisesti kuule sanaakaan, koska siihen ei vain ole minkäänla

Omille vanhemmilleni lapset tuntuu olleen täysi vahinko joka sattui kolme kertaa. Lapsia on sitten syyllistetty siitä että ovat tarvinneet sairaana huolenpitoa, ruokaa ja vaatteita. Ne on toki annettu, mutta henkistä mielenkiintoa ei ole ollut koskaan. Ei meillä puhuttua tunteista, kuulumisista, mistään sellaisesta abstraktista. Nyt kun aikuisena osaa itse vaatettaa ja ruokkia itsensä, mitään puhumista ei siis ole.

ovat käyneet monet kerrat olet ilmeisesti aina ollut kaduilla istuskelemassa onneksi saat koneen vähä älyisiltä mummoilta tukea. ei tule meidän taloihin koneen hissejä 4kpl uusinnassa

"Jep nimenomaan, ja tämähän on ihan tutkittu fakta että lapsuusajan laiminlyönnit sotkevat aivot pysyvästi, samoin immuunipuolustuksen. Nämä ovat mitattavissa olevia fyysisiä vaurioita joista joutuu kärsimään koko ikänsä. 

Esim itse luulen että tästä syystä en saa mistään mielihyvää, multa puuttuu jokin mekanismi tai välittäjäaine aivoista, todennäköisesti ainakin dopamiini. Alkoholi: tulee vain huono olo. Ruoka: polttoainetta. Liikunta: terveyden vuoksi, mutta en ole ikinä saanut siitä mitään nautintoa. Olen kokeillut jopa useampia huumeita enkä saa niistä mitään hyvää oloa, jopa morfiinin ainoa vaikutus on että en pysty pissaamaan. Lihasrelaxantit eivät vaikuta ollenkaan.

No, kai se on sitten positiivista että ainakaan mistään en tule riippuvaiseksi kun mikään ei tunnu miltään... "

Hassua, minä juuri tänään mietin miten koko elämässä mikään ei ole oikein koskaan tuntunut miltään ja ihmettelin muita jotka tuntee jotain. Varsinkin mietin että monet sanoo että perhe, ystävät ja läheiset on elämässä tärkeintä enkä yhtään tiedä miltä sellainen tuntuu. Minulla on vaan ontto ja tyhjä olo ja kaiken tekeminen tuntuu merkityksettömältä ja turhalta. Sellainen tunne että aivoista puuttuu jotain, pääkopassa on tyhjää. Lapsuus oli tyhjä ja tunnekylmä, oli myös väkivaltaa kotona ja koulussa. En ole koskaan tuntenut olevani välitetty ja tärkeä tai että joku olisi huolehtinut. 

Tuo voi olla ihan masennusta, mutta myös dissosiaatiota ja niitä aivomuutoksia lapsuustraumasta.

Ihminen voi myös alkaa itse kääntää opiaattijärjestelmänsä ylivilkkaaksi ikään kuin sisäsyntyinen bentso. Liittyy etenkin ihmisiin, jotka kokevat olevansa hylättyjä. Naltreksonia ilmeisesti määrätään aika harvoin, mutta se voi auttaa tuollaiseen dissosiaatioon.

Ainakin se kävi ketjusta selväksi, että nämä tunnekylmät ja pelkkää materiaa arvostaneet vanhemmat tuntuu kuvitelleen tulevansa menemään hautaan sen ainoan rakastamansa asian eli omistusasunnon kanssa.

Ja nyt sitten on hoksattu, että jälkipolville se jääkin ja se kiukuttaa. Etenkin kun ei moiset perkeleet ole koskaan sitä osanneet edes arvostaa eikä kumartaa ja kiitellä vaikka parhaamme niin on yritetty yhyyyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1973 ja ymmärrän oikein hyvin, että tilanne oli silloin eri. Sitä vaan en ymmärrä, että vanhemmasta polvesta ei löydt herkkyyttä sanoa, että tilanne oli heillekin kamala, että olisivat halunneet tutustua lapseensa ja muodostaa siteen. Ilmeisesti äidit käsittelevät oman traumansa tuolla tunnekylmyydellä, ettei se sattuisi.

Eikö normaalisti äidinrakkaus lapseen synny kun hänet ensimmäisen kerran näkee ja elinikäinen side syntyy. Ei kai kukaan ole suoraan synnytyslaitokselta töihin lähtenyt.  Ikävä on varmasti ollut kova kun lapsi on hoitoon jätetty, mutta illat, yöt, aamut, viikonloput on saanut lasta rakastaa. Kyllä siinä on hyvin tutustuttu jos lapsi on ollut kaikki kaikessa ja en ole koskaan kuullut, että lapsi olisi kiintynyt enemmän siihen hoitotätiin kuin omaan äitiin. Mutta en kyllä tunnekaan ketään kylmiä, tunteettomia äitejä vaikka olen 78 vuo

Paino sanalla normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin se kävi ketjusta selväksi, että nämä tunnekylmät ja pelkkää materiaa arvostaneet vanhemmat tuntuu kuvitelleen tulevansa menemään hautaan sen ainoan rakastamansa asian eli omistusasunnon kanssa.

Ja nyt sitten on hoksattu, että jälkipolville se jääkin ja se kiukuttaa. Etenkin kun ei moiset perkeleet ole koskaan sitä osanneet edes arvostaa eikä kumartaa ja kiitellä vaikka parhaamme niin on yritetty yhyyyy.

Nyt alkaa jo sairaus puhua, ei henkilö.  Ihan niinko mummoillakin josku se sairaus puhuu, ei enää terve pää.