Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Alkava muistihäiriö/dementia tai jotain semmoista.Kenties peittelevät sitä joten parempi kertoa omista asioista,koska jäisivät "kiinni" kun eivät muista mitä olet  kertonut.Vanhuus ei tule yksin.

Tällä kanavalla on aivan mielettömän hyviä videoita aiheesta lapsuuden kehityksellin trauma moninaisine oireineen, joita et olisi edes osannut kuvitella. 

Itse tajusin mm. että minulla on vihanhallintaongelma. Olin kuvitellut aina, että kaikki on oikein hyvin,  koska en ole oikeastaan koskaan vihainen. Mutta tuli osoitetuksi, että se on toinen ääripää vihanhallintaongelmasta. Terveen ihmisen suuttumus herää, kun rajoja rikotaan. 

Tunnekylmyyttä on just tuo tuollainen, että kuvitellaan tietävän mitä toinen ihminen ajattelee koska vain se oma ajatusmalli on ainoa oikea ja edes mahdollinen joten tietenkin muutkin ajattelee samoin. Ei siis arvosteta muita ihmisiä omina yksilöinään ja etenkin omat lapset nähdään vain minän jatkeena joiden tehtävänä on elää ne itseltä saavuttamatta jääneet unelmat todeksi. Viis siitä onko ne lapselle mieluisia tai edes sopivia.

Ja sitten loukkaannutaan sydänjuuriaan myöten kun toiset ei kiljukaan riemusta kun se vanhempi roudaa vaikka just sen romukasansa lapsiperheen riesaksi. Nämä vielä yleensä muistaa mainostaa kuinka aina ajattelevat toisia vaikka todellisuudessa ovat ainoastaan ajatelleet toisten puolesta koska omahyväisyyttään eivät hyväksy sitä, että muutkin osaa ajatella.

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Tällä kanavalla on aivan mielettömän hyviä videoita aiheesta lapsuuden kehityksellin trauma moninaisine oireineen, joita et olisi edes osannut kuvitella. 

Itse tajusin mm. että minulla on vihanhallintaongelma. Olin kuvitellut aina, että kaikki on oikein hyvin,  koska en ole oikeastaan koskaan vihainen. Mutta tuli osoitetuksi, että se on toinen ääripää vihanhallintaongelmasta. Terveen ihmisen suuttumus herää, kun rajoja rikotaan. 

Kiitos tästä, täytyykin tutustua koska mulla todellakin on iso vihanhallintaongelma ja se aiempi kynnysmattoilu on vaihtunut nyt silkkaan raivoon eli en siedä enää yhtään poikkipuolista sanaa tai tunnetta siitä, ettei mua arvosteta/kunnioiteta enkä varsinkaan sitä, että mua yritetään määräillä tai käskeä.

Appivanhempani ovat kiinnostuneita pelkästään miehen siskon ja hänen lastensa elämästä ja kuulumisista. Kälyni vanhin lapsi täytti nyt 18 vuotta ja yhtä kauan kaikki puhelut ja vierailut appivanhempien kanssa on pelkkää miehen siskon perheen ylistämistä..Vaikka siskon perheessä on alkoholismia, mielenterveysongelmia ja sossutukia ! Anoppi moittii minua miniäänsä takanapäin kun en pidä tarpeeksi yhteyttä, just joo !

78 vuotias tässä kertoo vielä psykologiasta -80 luvulla. Silloin alkoi tämä nuorten anoreksiaan sairastuminen. Minä maakaisjärkisenä ajattelin, että se johtui sen aikaisesta laihuus-kauneusihanteesta ja lihavaksi haukkumisesta.

Psykologia selitti se johtuvan vinoutuneesta äiti-suhteesta. Sairastuminen oli äidin vika. Äiti pitää liiaksi lapsesta kiinni eikä anna itsenäistyä. Napanuora on katkaistava. Nuori ei pääse henkisesti irti äidistä ja kun hän oksentaa niin hän kuvaannollisesti oksentaa sitä äitiään ulos. Lehdissä ja tv:ssä tällaista. 

Ehkä jotkut äidit sitten alkoi ottaa etäisyyttä.

Ei nyt suoranaisesti liity ketjun aiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Tällä kanavalla on aivan mielettömän hyviä videoita aiheesta lapsuuden kehityksellin trauma moninaisine oireineen, joita et olisi edes osannut kuvitella. 

Itse tajusin mm. että minulla on vihanhallintaongelma. Olin kuvitellut aina, että kaikki on oikein hyvin,  koska en ole oikeastaan koskaan vihainen. Mutta tuli osoitetuksi, että se on toinen ääripää vihanhallintaongelmasta. Terveen ihmisen suuttumus herää, kun rajoja rikotaan. 

Kiitos tästä, täytyykin tutustua koska mulla todellakin on iso vihanhallintaongelma ja se aiempi kynnysmattoilu on vaihtunut nyt silkkaan raivoon eli en siedä enää yhtään poikkipuolista sanaa tai tunnetta siitä, ettei mua arvosteta/kunnioiteta enkä varsinkaan sitä, että mua yritetään määräillä tai käskeä.

Hyvä hyvä! Tuota samaa minulle opetetaan terapiassa. Eli ihan hyvällä tiellä olet. Kyllä se raivo siitä laantuu, kun olet saanut tunnettua läpi kaiken sen raivon, mitä olet joutunut kasaamaan sisällesi elämäsi aikana. Kun se on tehty, pitäisi helpottaa ja sitten pitää vaan pitää huoli siitä, että antaa itsensä tuntea sitä oikea-aikaisesti ja kuunnella sen sanomaa. 

Vierailija kirjoitti:

78 vuotias tässä kertoo vielä psykologiasta -80 luvulla. Silloin alkoi tämä nuorten anoreksiaan sairastuminen. Minä maakaisjärkisenä ajattelin, että se johtui sen aikaisesta laihuus-kauneusihanteesta ja lihavaksi haukkumisesta.

Psykologia selitti se johtuvan vinoutuneesta äiti-suhteesta. Sairastuminen oli äidin vika. Äiti pitää liiaksi lapsesta kiinni eikä anna itsenäistyä. Napanuora on katkaistava. Nuori ei pääse henkisesti irti äidistä ja kun hän oksentaa niin hän kuvaannollisesti oksentaa sitä äitiään ulos. Lehdissä ja tv:ssä tällaista. 

Ehkä jotkut äidit sitten alkoi ottaa etäisyyttä.

Ei nyt suoranaisesti liity ketjun aiheeseen.

Joo. Ja pitää muistaa tosiaan, että ajat ovat erit. Minäkin kävin 90-luvulla nykytiedolla ihan turhan terapian, mistä ei ollut apua. 

Kun keskustellaan asiallisesti, kuten sinä teet, päästään vaihtamaan ajatuksia. Moni vanhempi on jatkuvassa siilipuolustuksessa eikä edes halua yrittää tulla sieltä pois. 

Ja menneet on mitä on, niitä ei voi muuttaa, mutta tämän päivän ja tulevat päivät voi. On surullista jumittaa niihin. Ja huom, tämä ei tarkoita asioiden lakaisemista maton alle eikä välttämättä sitäkään, että ne pitäisi jotenkin selvittää vaan ASENNEMUUTOSTA per tämä hetki ja tulevaisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Nämä 1940-luvulla syntyneet ovat sodassa traumatisoituneiden vanhempien lapsia. Eivät ole saaneet rakkautta ja turvallisuutta lapsena. Ovat olleet varsin tunnekylmiä vanhempia omille lapsilleen sitten. Ja nyt vanhoina keskittyvät itseensä. Itsekkyys on mielestäni yhdistävä piirre. Mutta tokikaan kaikki tässä ikäluokassa eivät tällaisia ole, mutta monet ovat. 

Tällä tiedolla olen lohduttanut itseäni opetellen pala palalta hyväksymään vanhempani sellaisina kuin ovat, puutteellisina. Olen myös opetellut löytämään heistä vahvuuksia ja arvostamaan niitä, jotta loppuajastamme jäisi lämpimiäkin muistoja. Samoin toivon omien lasteni suhtautuvan minuun, sillä vaikka olen monessa asiassa tehnyt paljon paremmin kuin vanhempani koskaan tekivät, kaikkia virhemalleja en ole havainnut ajoissa tai kyennyt niitä ratkaisemaan.

Kun päästään vanhemmuudessa tietyn perustason yläpuolelle, virheet ovat vain epätäydellisyyttä. Riittää, että lapsi tuntee, että hänellä on turvallinen vanhempi. Turvallinen vanhempi ei tarkoita samaa kuin täydellinen. 

Voi tätä omahyväisyyttä.  Olemme niin hyviä ihmisiä ja vanhempia kun ei työ  eikä materia ole meille tärkeitä, vain  lastemme hyvinvointi. Ja se näkyy kouluissakin ja sosiaalitoimessa.

Vierailija kirjoitti:

Voi tätä omahyväisyyttä.  Olemme niin hyviä ihmisiä ja vanhempia kun ei työ  eikä materia ole meille tärkeitä, vain  lastemme hyvinvointi. Ja se näkyy kouluissakin ja sosiaalitoimessa.

Olisiko sinulla jotain positiivista sanottavaa tai jotain rauhallista keskustelunavausta?

Vierailija kirjoitti:

Voi tätä omahyväisyyttä.  Olemme niin hyviä ihmisiä ja vanhempia kun ei työ  eikä materia ole meille tärkeitä, vain  lastemme hyvinvointi. Ja se näkyy kouluissakin ja sosiaalitoimessa.

Tuohan oli hyvin positiivinen lausahdus. Lapsilla ja nuorilla on kaikki nyt hyvin, heidän vanhemmillaan ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Kuvaavaa meidän perheen keskusteluyhteydessä on se, että meni 4 kk ennen kuin pakon edessä (muutto) kerroin eronneeni avomiehestäni. Näkivät kyllä, että olen ottanut sormuksen pois. Ei se mikään salaisuus ollut, mutta kun ei tuollaisista asioista puhuta. Mitään kevyestä arkipäivästä poikkeavaa keskustelua ei voinut olla.

Juuri näin. Kun suree vanhempia, jotka eivät ole koskaan olleetkaan vanhempia, ei suruun saa mitään tukea keneltäkään. Se on yksinäistä ja oudolla tavalla häpeällista surua, jos sitä edes suruksi tunnistaa. Tyhjyyden tunnetta, irrallisuutta, ulkopuolisuuttaa, vähäpätöisyyden tunnetta ehkä tunnistaa paremmin. Etäisyys ei välttämättä tarkoita sitä, että ei olisi vanhempiensa syyllistettävissä. Usein päinvastoin. Joten elämästään saattaa käyttää ison osan vanhempien tarpeisiin, etenkin sitten kun vanhemmat ovat iäkkäitä. Ja sitten kun vanhemmat kuolevat, voi kai sitä olla helpottunutkin. Mutta täytyy esittää, että nyt sitä vasta surraan, surraan ajallaan ja oikein. 

Boomereille oli tärkeää saada hulppea asunto, kesämökki ja auto, heillähän oli rahaa, lasten tarpeista ei huolehdittu.

Nyt ennemmin käytämme rahat muuhun, matkusteluun, lapset saavat kokemuksia ja kielitaitoa, harrastuksiin, enemmän aineettomaan elämänsisältöön. Asuntoa ei saa arkkuun mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Voi tätä omahyväisyyttä.  Olemme niin hyviä ihmisiä ja vanhempia kun ei työ  eikä materia ole meille tärkeitä, vain  lastemme hyvinvointi. Ja se näkyy kouluissakin ja sosiaalitoimessa.

 

Nykykriteereillä tämän hetken keski-ikäiset oltaisiin varmaan huostaanotettu valtavina massoina. Sen ajan tavanomaisen hyvä vanhemmuus on nykymittapuulla täysin ala-arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvaavaa meidän perheen keskusteluyhteydessä on se, että meni 4 kk ennen kuin pakon edessä (muutto) kerroin eronneeni avomiehestäni. Näkivät kyllä, että olen ottanut sormuksen pois. Ei se mikään salaisuus ollut, mutta kun ei tuollaisista asioista puhuta. Mitään kevyestä arkipäivästä poikkeavaa keskustelua ei voinut olla.

Juuri näin. Kun suree vanhempia, jotka eivät ole koskaan olleetkaan vanhempia, ei suruun saa mitään tukea keneltäkään. Se on yksinäistä ja oudolla tavalla häpeällista surua, jos sitä edes suruksi tunnistaa. Tyhjyyden tunnetta, irrallisuutta, ulkopuolisuuttaa, vähäpätöisyyden tunnetta ehkä tunnistaa paremmin. Etäisyys ei välttämättä tarkoita sitä, että ei olisi vanhempiensa syyllistettävissä. Usein päinvastoin. Joten elämästään saattaa käyttää ison osan vanhempien tarpeisiin, etenkin sitten kun vanhemmat ovat iäkkäitä. Ja sitten kun vanhe

Traumaterapiakeskuksella on tosi hyvä vertaisryhmäkurssi meidän kaltaisillemme. Siinä on ihan informatiivista asiaa ja lisäksi yhteistä keskustelua. On tosi hyvä, mutta maksaa yli tonnin.

On muuten "kiva", kun näistä pelkkää aineellista hyvää ajatelleista vanhemmista aiheutuu kymmenien tuhansien taloudelliset tappiot omaan talouteen. Tekisi mieli lähettää lasku. Ennakkoperintö terapiakuluuhin ja tulonmenetyksiin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi tätä omahyväisyyttä.  Olemme niin hyviä ihmisiä ja vanhempia kun ei työ  eikä materia ole meille tärkeitä, vain  lastemme hyvinvointi. Ja se näkyy kouluissakin ja sosiaalitoimessa.

 

Nykykriteereillä tämän hetken keski-ikäiset oltaisiin varmaan huostaanotettu valtavina massoina. Sen ajan tavanomaisen hyvä vanhemmuus on nykymittapuulla täysin ala-arvoista.

Ehkä vain tavanomainen vanhemmuus. Eiväthän he edes yrittäneet olla hyviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvaavaa meidän perheen keskusteluyhteydessä on se, että meni 4 kk ennen kuin pakon edessä (muutto) kerroin eronneeni avomiehestäni. Näkivät kyllä, että olen ottanut sormuksen pois. Ei se mikään salaisuus ollut, mutta kun ei tuollaisista asioista puhuta. Mitään kevyestä arkipäivästä poikkeavaa keskustelua ei voinut olla.

Juuri näin. Kun suree vanhempia, jotka eivät ole koskaan olleetkaan vanhempia, ei suruun saa mitään tukea keneltäkään. Se on yksinäistä ja oudolla tavalla häpeällista surua, jos sitä edes suruksi tunnistaa. Tyhjyyden tunnetta, irrallisuutta, ulkopuolisuuttaa, vähäpätöisyyden tunnetta ehkä tunnistaa paremmin. Etäisyys ei välttämättä tarkoita sitä, että ei olisi vanhempiensa syyllistettävissä. Usein päinvastoin. Joten elämästään saattaa käyttää ison osan vanhempien tarpeisiin, etenkin sitten

Aikuisilla ei mitään omaa vastuuta elämästään? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvaavaa meidän perheen keskusteluyhteydessä on se, että meni 4 kk ennen kuin pakon edessä (muutto) kerroin eronneeni avomiehestäni. Näkivät kyllä, että olen ottanut sormuksen pois. Ei se mikään salaisuus ollut, mutta kun ei tuollaisista asioista puhuta. Mitään kevyestä arkipäivästä poikkeavaa keskustelua ei voinut olla.

Juuri näin. Kun suree vanhempia, jotka eivät ole koskaan olleetkaan vanhempia, ei suruun saa mitään tukea keneltäkään. Se on yksinäistä ja oudolla tavalla häpeällista surua, jos sitä edes suruksi tunnistaa. Tyhjyyden tunnetta, irrallisuutta, ulkopuolisuuttaa, vähäpätöisyyden tunnetta ehkä tunnistaa paremmin. Etäisyys ei välttämättä tarkoita sitä, että ei olisi vanhempiensa syyllistettävissä. Usein päinvastoin. Joten elämästään saattaa käytt

Aikuisilla ei mitään omaa vastuuta elämästään? 

Meillähän on ollut vastuu itsestämme lapsesta lähtien.

Kuten varmaan paljolti vanhemmillammekin. Olen miettinyt, mistä erilainen seuraus johtuu. Siitä, että vanhempiemme aikaan lapset elivät yhdessä kuin "rottalauma". Eli jos olot eivät olleet häävit, oltiin kuitenkin yhteisessä veneessä kohtalotovereiden kanssa. Heidän lapsensa sitten kärsivät vanhemmuuden puutteesta yksin.