Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?
20.01.2025 |
Olen siis heidän aikuinen tyttärensä. Kun käyn heillä, he puhuvat lähes koko ajan itsestään. Jos yritän sanoa jotain omaa väliin, he ovat hiljaa tai kääntävät keskustelun itseensä. Onko muilla tällaista ja onko mitään tehtävissä? Vanhempani ovat siis ihan hyväkuntoisia sinänsä.
Kommentit (982)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tutulta kuulostaa. Äitiäni ei ole jaksanut kiinnostaa vaikkapa uuden ammattini opiskelu. Olen äitini ainoa lapsi, ja äitini ei tiedä mitä opiskelen mutta jotain vaikeaa kuitenkin. Puhelut eivät koskaan ole alle puolen tunnin mittaisia, mutta niissä ihan muodon vuoksi kysytään että mitä minulle kuuluu ja siihen paras vastaus on että täällä sitä tavallista. Äitini sitten selostaa minulle mitä joku ihminen jota en ole koskaan tavannut on sanonut ja kuinka jonkun minulle uppo-oudon ihmisen uppo-oudolla puolisolla tai lapsella on joku sairaus. Omia tuntemuksia ja arkisia kokemuksia kuten mitä kassajonossa tapahtui tai mitä apteekin farmaseutti sanoi käydään myös perusteellisesti lävitse. Ja äitini on ihan henkisesti terve ja akateemisesti koulutettu.
Aina siellä käydessä ja puhelun jälkeen mietin kovasti sitä, että missä kohdin äiti on
Elät nykyajassa jopa sillä hinnalla että joudut mahdollisesti olemaan tylsää seuraa? Sitä yhtä hauskaa tarinaa ei voi kertoa kun se tapahtui jo kaksi vuotta sitten niin rakutetaan vävyehdokkaalle mieluummin naapurin veljen uudesta autosta tai uutisankkurin joulukiloista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti on aina äiti. Äidin on vastattava lapsen tarpeisiin vaikka lapsi olisi 60. Kaikki äidit eivöt siihen pysty vaan puhuvat polvikivuistaan.
🙄😏🤔🤒😁😂 Kyllä kyllä, tottahan toki. Kyllähän 60 vuotias kaipaa vielä äidin hoivaa. Riivatun tervaskannot kun eivät vaan ota syliin!
Olisi ihan kiva, jos saisi sen elämänsä ekan halauksen vaikka sitten vanhukselta.
No, mene ja halaa! 💓 Vaikka joka kerta kun tapaatte.
Halasin ekan kerran ennen kuolemaansa. Ajattelin, että teen nyt sitten aloitteen, vaikka olen lapsi. En saanut halausta. Eli oli ja meni, äitini ei ole halannut minua kertaakaan niin että muistaisin sen, tuskin sitten pienenäkään.
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä, että jos vanhusta ei yhtään mikään kiinnosta niin silloin on kysymys masennuksesta. Masennustakin voi hoitaa. Se on sitten eri asia myönnetäänkö masennusta ja halutaanko hoitoa. Itsemääräämisoikeus.
Vanhuksilla on paljon tunnistamatonta masennusta. Mutta tästä ei useimmiten ole näissä tapauksissa kyse. Kun sen seurakunnan Ritvan tytär kuitenkin kiinnostaa kovastikin, ja silmät alkaa oikein innosta hehkua, kun puhutaan 50 vuotta sitten kuolleen puolison siskon tyttären kesäpaikasta.
Vierailija kirjoitti:
Antakaa jokaisen ihmisen pitää omat rajansa. Jos ei halua avata sieluaan toiselle niin antakaa olla rauhassa. Joku ei välttämättä osaa sanoin selittää omaa tunne-elämäänsä edes itselleen., saati ymmärtää toise tunteita Joku voi olla yhtenä päivänä sitä ja toisena päivänä toista. Jonkun yksityisyyttä voi loukata liian likelle tulo, vaikka halaus.
Lapsistakin tehdään tänä päivänä jos jonkinlaista pers.häiriö diagnoosia ja annetaan ohjeita miten tällaisen kanssa toimitaan ja ymmärretään loputtomasti. Vanhuksetkin voisi jättää rauhaan jos he ei kelpaa. Ymmärtäähän heitä ei tietenkään tarvitse. Soittaa vaikka sinne vapaaehtoiseen ystäväpalveluun. Siellä on ihminen joka haluaa käydä juttelemassa ihan sen vanhuksen ehdoilla.
Siinä on se, että se jälkikasvu tarvitsee lämpöä siltä vanhemmaltaan, ettei kasvaisi tuollaiseksi. Sitä saa muualta kyllä, mutta se ei koskaan ole sama kuin oma äiti. Se syö koko itsetunnon, kun se ainoa ihminen, jonka kuuluisi rakastaa syvästi ja huolehtia, onkin kylmä ka etäinen.
Täällä joku peräsi oikeuttaan olla kylmä. Ei se ihan niin mene. Ihmissuhteissa on velvollisuuksia ja te olette IHAN ITSE luoneet sen ihmissuhteen. Ja sitten luistelette vastuusta. Sitä siellä terapiassa korjataan ja se on kylmiltä vanhemmilta käymättä.
Taluatteko te yhtään, mitä tarkoittaa olla äiti? Ja sitä, että vanhemman tärkein vastuu on luoda lapselle ympäristö, josta hän terveen aikuisuuden. Se on kaikkea muuta tärkeämpi.
Viestistä 455:
Ylipäätään ihan kaikki valittaminen, oli se sitten kipua tai koulukiusaamista tai mitä tahansa, oli vain höpöhöpöä ja hullua (isän lempihaukkumasana oli s44t4n4n hullu).
Tämä on tuttua ja ihan tosi outoa. Kun ystäväni sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen, äitini totesi "näistä ei pitäisi puhua niin paljoa". Häh?
Moneen muuhunkin asiaan, "ei pitäisi puhua" tai "puhutaan liikaa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi hienoa kommenttia 445 on alapeukutettu??
Kiitos kommentoija 445, sanoit hienosti .
Riitaan riittää yksi, toimivaan suhteeseen tarvitaan kaksi.
En suosittele ottamaan henkisesti turpiin halaamalla jatkuvasti yksipuolisesti siinä toivossa, että kyllä se joskus vastaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitä mieltä, että jos vanhusta ei yhtään mikään kiinnosta niin silloin on kysymys masennuksesta. Masennustakin voi hoitaa. Se on sitten eri asia myönnetäänkö masennusta ja halutaanko hoitoa. Itsemääräämisoikeus.
Vanhuksilla on paljon tunnistamatonta masennusta. Mutta tästä ei useimmiten ole näissä tapauksissa kyse. Kun sen seurakunnan Ritvan tytär kuitenkin kiinnostaa kovastikin, ja silmät alkaa oikein innosta hehkua, kun puhutaan 50 vuotta sitten kuolleen puolison siskon tyttären kesäpaikasta.
Narsismia ja autismia noilla on. Ehkä ihan vaan mulkkuuttakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olin 8-vuotias, oli perheellä täysin maksettu upouusi 100-neliön rivari pääkaupunkiseudulla. Joo, töitä piti tehdä. Mutta olisiko vähempi mitenkään riittänyt?
Minun vanhempani ovat n. 75-vuotiaita ja olevani heille tärkeä, minua huomiodaan, kuulumiseni kiinnostavat. Miehelläni omien vanhempiensa kanssa sama juttu. Omien lasten kohdalla olemme toimineet samoin, ja välimme ovat lämpimät. Tyttäreni on usein ihmetellyt, että miksi jonkun vanhemmat eivät välitä lapsistaan, esim jos joku oikeasti tarvii apua. Kyseessä parikymppiset nuoret. Kuten tästä ketjusta voi lukea, myös aikuiset kaipaavat vanhemmiltaan tukea ja välittämistä. Miksi niin moni potkaisee lapsensa kotoa pois, kun 18 vuotta tulee täyteen? Nehän on vielä ihan kakaroita. Jos joku haluaa muuttaa nuorena pois, sehän on ok, mutta silti vanhempien pitää olla tarpeen tullen taustalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo vieraiden ihmisten / naapurien tekemisten puiminen ei johdu edes siitä, että ikääntyneenä se elämä käpertyisi kodin seinien sisälle vaan samanlaista se oli näillä jo kolmi-nelikymppisenäkin. Pohdittiin, paheksuttiin ja kummasteltiin toisten ihmisten tekemisiä / tekemättä jättämisiä mutta kaikesta muusta vaiettiin eli vaikka sinällään kotona kyllä vanhemmat jutteli niin mistään ei ikinä ole puhuttu. Tai siis joo on, ja ISOILLA KIRJAIMILLA koska säännöllisestihän ne menetti hermonsa kun muut ei olleetkaan ajatustenlukijoita saati osanneet toimia just sillä yhdellä oikealla tavalla jota koskaan ei oltu vaivauduttu kertomaankaan.
En osaa uskoa, että täällä kirjoittelevat pilvin pimein kummmasteluja 40-.uvulla syntyneet. Kyllä varmaan nämä : miksi kukaann tekee...... ja ei kai kukaan enää... ja minkälainen ihminen sitä tai tätä yms. ovat nuorempia muiden asio
Ihan hirveää kielenkäyttöä ja haukkumista ja arvailua monet ketjut täällä täynnä esim julkisuuden henkilöistä. Miten ihmeessä tietävät heidän luonteensakin tarkkaan vaikka ehkä vain telkkarissa nähneet. Kovasti näitä fiksuja ja henkeviä ja sosiaalisesti taitavia ja empaattisia ihmisiä kiinnostaa yli kaiken tämä juoruilu. Ei taida todellakaan olla tämä nelkyt luvun parjattu sukupolvi asialla.
Vierailija kirjoitti:
Viestistä 455:
Ylipäätään ihan kaikki valittaminen, oli se sitten kipua tai koulukiusaamista tai mitä tahansa, oli vain höpöhöpöä ja hullua (isän lempihaukkumasana oli s44t4n4n hullu).
Tämä on tuttua ja ihan tosi outoa. Kun ystäväni sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen, äitini totesi "näistä ei pitäisi puhua niin paljoa". Häh?
Moneen muuhunkin asiaan, "ei pitäisi puhua" tai "puhutaan liikaa".
Miksi kerroit äidillesi ystäväsi sairaudesta. Antoiko hän luvan. Ei minunkaan mielestäni saa puhua kuin ihminen itse jos haluaa. Yleisesti tietenkin asiasta on hyvä keskustella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin monessa viestissä on ollut tuttua tekstiä, etten lainaa mutta utelen onko muilla tätä että olen saanut syyllistystä niin lapsena kuin vielä aikuisenakin siitä kuinka niin on parhaamme yritetty ja aina ajateltu ekana että muilla olisi hyvä ja uliulivalivali. Todellisuudessa esim kipeänä ollessa ei todellakaan tullut hellää huolenpitoa vaan äyskimistä ja lääkäriin vieminen oli todella vastentahtoista eikä onnistunut ilman julmettua noitumista ja syyllistämistä siitä, että on kipeä. Eikä siis ollut siitä kiinni, että siihen ei olisi ollut varaa vaan mikään "ylimääräinen" ei vain olisi huvittanut vaan kaikki tuollainen nähtiin lapsen temppuiluna.
Kovin on tuttua. Ei viety lääkäriin. Itse hoidin krooniset vaivat oma-aloitteisesti kuntoon lukioiässä julkisella ja täysi-ikäisenä yksityisellä.
Jos yhtään osoitti pienintäkään negatiivista tunnetta, oli "hankala", "mahdoton kasvattaa", "ei voisi olla enempää lapsia, kun yksikin on jo tuollainen" jne. Heissä ei tietysti pienintäkään vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani ovat n. 75-vuotiaita ja olevani heille tärkeä, minua huomiodaan, kuulumiseni kiinnostavat. Miehelläni omien vanhempiensa kanssa sama juttu. Omien lasten kohdalla olemme toimineet samoin, ja välimme ovat lämpimät. Tyttäreni on usein ihmetellyt, että miksi jonkun vanhemmat eivät välitä lapsistaan, esim jos joku oikeasti tarvii apua. Kyseessä parikymppiset nuoret. Kuten tästä ketjusta voi lukea, myös aikuiset kaipaavat vanhemmiltaan tukea ja välittämistä. Miksi niin moni potkaisee lapsensa kotoa pois, kun 18 vuotta tulee täyteen? Nehän on vielä ihan kakaroita. Jos joku haluaa muuttaa nuorena pois, sehän on ok, mutta silti vanhempien pitää olla tarpeen tullen taustalla.
Aivan ihana kuulla. Enkä usko, että sinun vanhempasi tulisivat tänne käskemään meitä muitakaan olemaan hiljaa ja puolustelemaan ikäpolvensa huonoa käytöstä.
Tätä ketjua lukiessani olen entistä ylpeämpi tädistäni, joka hoksasi tuon 75 vuoden jälkeen alkaa murtaa sukupolvien ketjua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viestistä 455:
Ylipäätään ihan kaikki valittaminen, oli se sitten kipua tai koulukiusaamista tai mitä tahansa, oli vain höpöhöpöä ja hullua (isän lempihaukkumasana oli s44t4n4n hullu).
Tämä on tuttua ja ihan tosi outoa. Kun ystäväni sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen, äitini totesi "näistä ei pitäisi puhua niin paljoa". Häh?
Moneen muuhunkin asiaan, "ei pitäisi puhua" tai "puhutaan liikaa".
Miksi kerroit äidillesi ystäväsi sairaudesta. Antoiko hän luvan. Ei minunkaan mielestäni saa puhua kuin ihminen itse jos haluaa. Yleisesti tietenkin asiasta on hyvä keskustella.
No tästä nyt ei ollut kyse tässä "ei pitäisi puhua" -kommentissa.
Tässä keskustelussa toistuu miten lapset ovat kärsineet vanhempiensa työnteosta ja sillä hankitusta omaisuudesta.
Kai jokainen on muistanut hoitaa lapset kotona ja kierre on pysähtynyt.
37 minuuttia puhuttiin tänään puhelua kun äitini soitti. Minä lopetin puhelun kun halusin lopettaa ja mennä lounaalle.
Puhuttiin äidin verikokeista, mitä oli terveydenhoitaja sanonut, mitä aikoo sanoa lääkärille, mitä verikokeita aiotaan ottaa, milloin on miehen verikokeet, mitä kokeita miehestä otetaan, miten vaikea sitä on saada lääkäriin tiedäthän sinä. Ja sehän se on semmoinen ettei se mistään omista asioista puhu. (En minäkään mutta sitä ei ole vielä huomattu.) Ja puhuttiin mihin lääkäriin äiti vois minkäkin vaivansa kanssa mennä (äidilläni on perussairautena pelkkä verenpainetauti).Äiti aikoo huhtikuussa mennä yhdelle polille kontrolliin ja aikoo siellä otattaa sitten kaikki ne verikokeet mitä ei saa terveyskeskuksessa. Ja terveyskeskukseen ei kuulemma ole aikoja lääkärille kuin kahden kuukauden päähän. Mies on mennyt kauppaan ja aikoo ostaa sieltä jotain. (Minulle soitetaan aina vain silloin, kun mies on jossakin ja äidilläni ei silloin ole parempaakaan viihdykettä kuin nöyrtyä soittamaan minulle.)
Ei päästy vielä siihen kohtaan jossa kerrotaan että sinä et tiiä miten kamalaa se on siellä sairaalassa, sillä aloin sanomaan että pitäisi päästä lähtemään lounaalle kun kello on lähempänä kolmea, en ole ehtinyt vielä syömään mitään ja ajattelin tänään reteästi mennä syömään hampurilaisen. Siihen äitini totesi että siinä on sitten neljäsataa kaloria. Siinäpä se 37 minuuttia sitten menikin. Jatkuu seuraavan asiointireissun kohdalla.
Nauratti se, kun joku sanoi että epäili äitinsä eksyneen tähän ketjuun. Minä ainakin olen sataprosenttisen varma, ettei äitiäni kiinnostaisi nämä höpötykset.
Taidat puhua appivanhemmistani. Siis entisistä.
Paasasivat tuntikausia itsestään. Väsyttäviä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Maailma on hyvä kun 40 ja 50 - luvuilla syntyneet kuolevat. Jäljelle jää epäitsekkäitä, halaavia, rakastavia ihmisiä. Elämä on kuin pumpulia vaan. Hus, pois työt ja ikävät asiat, rakkaus, haliminen, kukka tukkaan ja pitsimekot ovat ikuista.
Tässä täydellinen esimerkki näiden 40-50-luvuilla syntyneiden asennevammasta. Minäkeskeinen itsekkyys ja omakehu on loputonta, samoin uhriutuminen ja itsestään marttyyrin leipominen mutta minkäänlaista normaalia tunne-elämää ja kykyä vuorovaikutukseen ei ole olemassakaan.
Helvetin häijyjä ihmisen irvikuvia jotka ei näe itsessään minkäänlaista vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on hyvä kun 40 ja 50 - luvuilla syntyneet kuolevat. Jäljelle jää epäitsekkäitä, halaavia, rakastavia ihmisiä. Elämä on kuin pumpulia vaan. Hus, pois työt ja ikävät asiat, rakkaus, haliminen, kukka tukkaan ja pitsimekot ovat ikuista.
Tässä täydellinen esimerkki näiden 40-50-luvuilla syntyneiden asennevammasta. Minäkeskeinen itsekkyys ja omakehu on loputonta, samoin uhriutuminen ja itsestään marttyyrin leipominen mutta minkäänlaista normaalia tunne-elämää ja kykyä vuorovaikutukseen ei ole olemassakaan.
Helvetin häijyjä ihmisen irvikuvia jotka ei näe itsessään minkäänlaista vikaa.
Mehän olimme 60-luvun hippejä, etkö tunne historiaa? Sitten meistä tuki rahanahneita työ edellä meneviä , lapset jäivät jalkoihin siinä tehtaitten koneitten jylyssä kun hyvinvointia lisättiin maahan ja kela-korvauksia.
Mut hei, eikös täälläkin joku valittanur kun ei vanhukset arvosta hänen työtään, palkkaansa, titteliään? Ei se omena tainnu kauas tippuA.
Pitää varmaan odottaa edellisten vaurioittamat, nuo päivöhoidosta ja kaula-avaimesta traumat saaneet, työn uhrit, ovat väistyneet. Sitten on uudet uljaat sukupolvet, rakkauden aika, käsivarret hellinä syleilevät toisiaan ja maailmaa pehmopuhetta puhuen. I love you!