Miten vanhempiesi taloudellinen vakavaraisuus on vaikuttanut elämääsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvittavia nämä eliitin uskomukset köyhien perheiden elämästä. Ihan hukassa taas tämäkin aloittaja.

Ei ole. Meillä oli juuri noin.

Juu, niin meilläkin. Lapsuudenkotini köyhyyden juurisyy oli vanhempieni puutteelliset elämänhallintataidot. Itselläni on asiat paljon paremmin, vaikka perintöjä ei tullut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Kasvoin pienviljelijäperheessä 60-luv. tuloja ei juuri ollut, mutta nälkää ei nähty. Toinen vanhempi kuoli ja 70-luv kasvoin edelleen toisen vanhemman kanssa. Rahattomia ei oltu, mutta vanhempani mielestä rahan piti olla tilillä eikä käytössä. Esim vaatteiden osto oli vaikeaa, mulla ei ollut taskurahaa eikä karkkipäivää. Vanhempani sanoi, ettei opi haaskaamaan, kun ei ole viikkorahaa. Hän piti ansionaan sitä, etten ollut karkin perään.

Nyt sanovat pihiksi. Mielestäni rahaa pitää olla lapsen/nuoren käytössä, että hän oppii käyttämään sitä. Osaa käydä ruokakaupassa ja ostaa sen mukaan, miten on rahaa. Vanhempani osti yleensä sen halvimman vaihtoehdon ja se on jäänyt mullekin päälle. Osarilla en ole koskaan ostanut mitään. Lainaa otin, kun ostin ensiasunnon. Nyt työelämä on kai jäänyt taakse ja tulot ovat satasissa/kk. Hyvä, että on puoliso ja itselläkin jotain panki

Kiitän mukavasta kommentistasi. Tasapainoinen tai sitten en. Tasapainoon vaikuttaa muutkin asiat kuin raha t. sen puute. Jos ihminen saa niskaansa site itseään joko perheessään t. töissä t. missä vaan, ei ole kovin tasapainoinen, vaikka tili olisi lihavakin. No tietenkin voi lähteä painajaistyöpaikasta, jos on siihen varaa, mutta mulle itselle on ollut vaikeaa lähteä työpaikasta. Läheiset (vanhempia kuin minä) ovat olleet elämänsä samassa työssä  enkä saanut sellaista mallia, että etsitään parempi työpaikka ennen kuin menetetään se edellinen.

Tasapainooni vaikuttaa eniten se, että olen nyt luotettavan henkilön kanssa. Silloin joskus sain niskaani kaikenlaista läheiseltäni, jolla mahdollisesti oli Levyn kpl-tauti. Ei liioin enää ole vastuussa lapsista, he kun ovat aikuisia ja luotettavia rahan käytössä ja muutenkin.

Terveisiä "Lampaalle" luen mieluusti kommenttejasi muistakin ketjuista. Sinuun verrattuna olen kyllä pelkuri.

Vierailija kirjoitti:

Mitähän se nyt reilun puolen miljoonan euron perinnöt vaikuttavatkaan nuukan peräkammarinpojan elämään?

Ei varmaan vaikutakaan mitään. Nuuka nauttii nuukailusta, näin olen ymmärtänyt. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap, tuolla kyynisyydellä tarkoitan juurikin voimakasta epäluottamusta yhteiskunnan rakenteisiin, poliitikkoihin, virkamiehiin ja erilaisiin instituutioihin, kuten valtio ja pankit. Ei siis mitään salaliittoteorioita, vaan sellainen ajatusmaailma, että täällä ollaan omillaan eikä tavallisen ihmisen puolia pidä kukaan. Tarkkaavainen ihminen, mitä tulee muutoksiin ympäristössä, ja tulkitsee niitä ikävämmän skenaarion mukaan. 

121

Ahaa, ok. Kiitos vastauksesta. Ehkä hän pitkälti onkin oikeassa eli en itsekään välttämättä usko, että kukaan vieras minusta välittää, mutta en toisaalta usko, että erityisesti pahaa tai kiusatakaan haluaa. On vain välinpitämätön. Tarkoitan, että on odotettavissa korkeintaan suopeaa välinpitämättömyyttä käytännön tasolla. Jos jotain parempaa tulee, se on positiivinen yllätys aina, mutta useimmiten sen eteen pitää nähdä vaivaa. Pessimisti ei pety, vaan yllättyy iloisesti - sopisiko ehkä myös miehesi suuhun sellainen ajatus.

Ja kaipa tuo ajatusmaailma kertoo miehesi omista ajatuksista myös. Kuten se kertoo myös minusta, sillä enemmän minua luonnehtii uteliaisuus ihmisyyttä kohtaan kuin sellainen, että olisin valtavan auttavainen ja empaattinen ihminen, vaikka olenkin auttanut ihmisiä myös työkseni. Pysyn emotionaalisesti kaukana kuten pysyivät vanhempanikin, paitsi omasta perheestä, joka on ykkönen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen keskipalkkaisen perheen lapsi, jonka kotona oli todella pihiä lapsuudessa ja viisaudella vanhemmat sijoitti huikean hyvin esimerkiksi lama-aikana. Nyt ovat eläkkeellä, hyvät eläkkeet ja päälle sijoituksia taviksiksi mukavasti.

Mitä olen tästä hyötynyt? Teininä pääsin kielikurssille, muutettuani opiskelemaan ostivat mukavan asunnon käyttöön. Kun valmistuin ja menin töihin, niin antoivat omarahoitusosuuden ensimmäiseen asuntoon. Vaihdettuani miehen kanssa isompaan, antoivat täydellisen remontin rahat. Autonvaihtoa ovat tukeneet pari kertaa ja sittemmin antaneet ennakkoperintöinä kymmeniä tuhansia Euroja, jotka olen sijoittanut. Olen tavallaan aina elänyt "omillani" tultuani aikuiseksi ja valmistuttuani, mutta minulla on aina ollut helppoa ostaa asunto, ei pelkoa katastrofista (koska vanhemmat kyllä antaisi ennakkoperintöä, jos tulisi ongelmia) ja muutenkin mukava, kun lähtee vaikka matkalle, niin isältä viuhahtaa tonni käteistä käydessä

Aika moni vanhempi tuosta varmaan tunnistaa itsensä, minäkin. Vaikka vanhempasi ovat eläneet nuukasti, he ovat lapsia kohtaan anteliaita. Itsekin ajattelen, etten tarvitse ihmeitä, en ole kiinnostunut kuluttamisesta ja rahan tuhlaamisesta, vaan haluan että on rahaa, että lapsilla on varmasti rahaa ja mahdollisimman paljon, jos maailma menee ihan hulluksi. Kai sitä silloinkin edes jotain hyötyä on. Parasta lapsille ja hemmotteluakin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Siis sun isoäitisi muutti Suomeen jo 20-30 -luvulla suvun menetettyä Venäjällä kaiken omaisuutensa? Vai ymmärsinkö nyt jotain väärin?

T. Reipas ja tunnollinen lammas poikkeuksellisesti vierailijana 

Vastaukseni ei oikein läpäise sensuuria, yritän lyhyemmin. Hän tuli teini-ikäisenä sisarustensa kanssa pakolaisena Suomeen, kun Venäjän vallankumous alkoi. Kaikki omaisuus jäi sinne ja osa sukulaisista menetti henkensä. Ap

Olin ajatellut, että pystyisin auttamaan opiskelevia lapsiani sen verran, että maksaisin heidän puhelinkulut. Tänään tulin siihen tulokseen, etten pysty, vaikka on kysymys on vain kympeistä. Niistä kympeistä kertyy vuoden mittaan satasia. Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi. Jos maailma menee hulluksi, minä menen mukana.

Vierailija kirjoitti:

Olin ajatellut, että pystyisin auttamaan opiskelevia lapsiani sen verran, että maksaisin heidän puhelinkulut. Tänään tulin siihen tulokseen, etten pysty, vaikka on kysymys on vain kympeistä. Niistä kympeistä kertyy vuoden mittaan satasia. Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi. Jos maailma menee hulluksi, minä menen mukana.

Onkohan se yleistä, että vähävaraisuus aiheuttaa tunnetta epäonnistumisesta? Itse ymmärrän sen, jos joku menee pieleen, tekee vaikka konkurssin ja mietti omia virheitään, silloin varmaan itsekin tuntisin epäonnistumisen tunnetta, kunnes saisin asian käytyä mielessäni läpi. Mutta jos on köyhä tai vähävarainen, itse en näe sitä millään lailla epäonnistumisena, koska siihen vaikuttaa niin moni asia, joka on rakenteissa. Esimerkiksi palkkatasoltaan huono ammatti, sairastuminen ja muut vastaavat asiat tuottavat vähävaraisuutta eikä se liity mitenkään yksilöön. 

Keskustelussa ei ole siitä puhuttu lainkaan, että on paljon myös vapaaehtoisesti köyhiä vanhempia. Syy voi olla vaikkapa ekologinen tai se, että pitää kutsumusammatistaan, jossa ei ansaitse paljon. Monet pitävät muita asioita tärkeämpinä kuin rahan ansaitseminen tai hyvä elintaso. Vai onko tuollainen näkökulma haihattelua, joka syntyy hyväosaisuuden kautta sekin? Siis vapaaehtoinen tai kutsumuksellinen köyhyys? Suomihan ei ole katolinen maa, missä tuollaista köyhyyden kutsumusta olisi. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ajatellut, että pystyisin auttamaan opiskelevia lapsiani sen verran, että maksaisin heidän puhelinkulut. Tänään tulin siihen tulokseen, etten pysty, vaikka on kysymys on vain kympeistä. Niistä kympeistä kertyy vuoden mittaan satasia. Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi. Jos maailma menee hulluksi, minä menen mukana.

Onkohan se yleistä, että vähävaraisuus aiheuttaa tunnetta epäonnistumisesta? Itse ymmärrän sen, jos joku menee pieleen, tekee vaikka konkurssin ja mietti omia virheitään, silloin varmaan itsekin tuntisin epäonnistumisen tunnetta, kunnes saisin asian käytyä mielessäni läpi. Mutta jos on köyhä tai vähävarainen, itse en näe sitä millään lailla epäonnistumisena, koska siihen vaikuttaa niin moni asia, joka on rakenteissa. Esimerkiksi palkkatasoltaan huono ammatti, sairastuminen ja muut vastaavat asiat tuottavat vähävaraisuutta eikä se liity mitenkään yks

 En usko, että vähävaraisuuteen kaikilla liittyy epäonnistumisen tunteita. Paljon varmasti riippuu siitä, millaisessa ympäristössä elää ja millaisten ihmisten ympäröimänä, mitä lukee ja mihin kiinnittää huomiota. Omalla kohdallani tiedän, että nämä huonommuuden tunteet syntyvät osaltaan siitä, että mulla on vaativa luonne (todettu psykologin tutkimuksissa) ja siitä, että nuoreni ovat kertomansa mukaan hyvin eri viivalla, mitä tulee taloudelliseen puoleen. Tytär vastikään kertoi koulutoverinsa miettineen, että viitsisikö lähteä Ranskaan leirikouluun, koska on jotenkin kyllästynyt matkustelemiseen. Mulle tuli heti huono mieli, koska en ole pystynyt tarjoamaan lapsille edes yhtä ulkomaanmatkaa. Kukaan ei minua tästä syyllistä, mutta en voi välttyä syyllistämästä itseäni. 

Vaikka näitä ajatuksia tulee ja menee, niin yritän silti ajatella positiivisen kautta. Lapseni pärjäävät opinnoissaan, he eivät käytä päihteitä ja osaavat huolehtia raha-asioistaan ja itsestään. Se, että en voi heitä auttaa taloudellisesti ollenkaan ei ole mun vallassani, en pyytänyt sairautta, enkä sille mitään voinut. Mutta en tiedä miten siitä jatkuvasta murehtimisesta pääsisi eroon. Niin, että voisi luottaa tulevaisuuteen ja uskoa, että kaikki menee hyvin. Näinä aikoina tietenkin asiat varmasti silti mietityttävät muitakin, en varmastikaan ole yksin ajatusteni kanssa ja kaikilla on omat murheensa, olipa rahaa tai ei.

209. Minusta se on aika normaalia, että lapsista vähän huolehtii, vaikka kaikki menisikin hyvin. Mutta aiheeton syyllisyys vaikuttaa sinuun kielteisesti, siksi omia ajatustottumuksia voi ryhtyä perkaamaan joko terapiassa tai ominkin päin. Jos tykkäät lukea niin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä löytyy hyviä artikkeleita alan kirjallisuudesta. Esim Duodecimin uusin painos Psykiatria kirjasta tai kirjasta Kognitiivinen psykoterapia, Duodecim sekin. 

 

Se että asettaa omat ajatustottumuksensa isompaan raamiin voi auttaa realisoimaan, jos tilanne ei ole kovin paha huolehtimisen suhteen. Asioihin joihin ei voi vsikuttaa ja joiden ympärillä huolet pyörivät ovat kirjalisuuden mukaan keino pitää olennaisempi problematiikka taustalla, siis puolustusmekanismi. Yleistyneen shdistubeisuushäiriön perinnöllisyys on 30 prosenttia joten taustalla voi olla myös opittua suhtautumista ja geneettistä alttiutta murehtimiseen. Ap

Jonkin sortin ahdistuneisuushäiriö minulla onkin todettu ja se ilmenee paniikkihäiriönä. Olennaisimmat ongelmani liittyvät rahaan ja sille asialle ei ole paljon tehtävissä. Voi toki olla, että yleistynyt ahdistuneisuushäiriö tosiaan on puolustusmekanismi, koska joudun miettimään rahaa koko ajan. Tarpeita on, mutta ei mahdollisuuksia niitä täyttää. Haluaisin niin kovasti auttaa lapsiani, koska tiedän, että heilläkin on tiukkaa, mutta en pysty siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, tuolla kyynisyydellä tarkoitan juurikin voimakasta epäluottamusta yhteiskunnan rakenteisiin, poliitikkoihin, virkamiehiin ja erilaisiin instituutioihin, kuten valtio ja pankit. Ei siis mitään salaliittoteorioita, vaan sellainen ajatusmaailma, että täällä ollaan omillaan eikä tavallisen ihmisen puolia pidä kukaan. Tarkkaavainen ihminen, mitä tulee muutoksiin ympäristössä, ja tulkitsee niitä ikävämmän skenaarion mukaan. 

121

Ahaa, ok. Kiitos vastauksesta. Ehkä hän pitkälti onkin oikeassa eli en itsekään välttämättä usko, että kukaan vieras minusta välittää, mutta en toisaalta usko, että erityisesti pahaa tai kiusatakaan haluaa. On vain välinpitämätön. Tarkoitan, että on odotettavissa korkeintaan suopeaa välinpitämättömyyttä käytännön tasolla. Jos jotain parempaa tulee, se on positiivinen yllätys aina, mutta useimmiten sen eteen pitää näh

Kyllä jonkinlainen pessimismi leimaa häntä, mutta se ei onneksi tule ulos synkkyytenä, vaan huumorina. Hänellä ei ole emotionaalisesti etäiset vanhemmat, päinvastoin. Perheensä on hyvin välitön, lämmin ja tiivis. Vaikeuksista on noustu yhdessä. 

Itselläni oli nuorempana vahvaa luottoa yhteiskuntaan, mutta viime vuosina minunkin käsitykseni maailmasta on muuttunut sellaiseksi, ettei kukaan tunnu tietävän, että mitä hemmettiä täällä tapahtuu tai mitä pitäisi tehdä. Ja olen hyvin helpottunut taloudellisista tukipilareista elämässäni. 

Minulla ei myöskään ole koskaan ollut tarvetta sanoa, että ihan itse omalla työlläni olen kaiken saanut aikaan. Vaikka olen tehnyt myös kovasti töitä, olen silti hirvittävän etuoikeutettu. Jossain sanottiin hyvin, että etuoikeudet eivät ole välttämättä saatuja etuja ja bonuksia, vaan esteiden ja hidasteiden puuttumista. Minun elämässäni on ollut hyvin vähän esteitä. 

Ap: Osa 1: En lainaile nyt kommenttejasi, mutta vastailen niihin näin yhdellä viestillä. Mä luulen, että silläkin on suuri ero, kuinka monta sukupolvea taaksepäin on oltu vakavaraisia. Aloituksessa puhuttiin vain vanhemmista, mutta tietenkin on eroa silloin, jos myös isovanhemmat ja isoisovanhemmat ovat olleet vakavaraisia. Kenties vielä muutama sukupolvi sitä aiemminkin. Olen tuskin ainoa ikäluokassani, jonka vanhemmat saattoivatkin olla jo vakavaraisia, mutta isovanhemmat eivät. Eikä ne vanhemmatkaan olleet vakavaraisia nuorena työuriensa alussa vaan vasta sitten lähemmäs viiskymppisinä, kun asuntolainatkin oli jo maksettuina ja lapset joko lentäneet tai lentämässä maailmalle.  Ja tällä hetkellä on kolmekymppisissäkin niitä, joiden vanhemmat olivat saaneet paremmat eväät elämäänsä kuin mitä isovanhempansa aikoinaan. Ja myös niitä, jotka ovat vasta ensimmäinen polvi suvussa, joka on saanut paremmat eväät. 

Tämä aihe on oikeasti mielenkiintoinen. Peruskoulun myötä kaikille suomalaislapsille tuli samat mahdollisuudet, mutta eihän se ihan näinkään ollut. Toki jokainen pääsi sinne peruskouluun riippumatta vanhempiensa rahatilanteesta tai muustakaaan taustasta, mutta kyllä sen pelkän keskikoulun käyneen lapsella oli todennäköisesti haastavampaa vaikkapa matematiikassa kuin sillä, jonka isä tai äiti sanoi, että tuopas se matikan kirja tänne ja minä neuvon. En tarkoita tällä, etteikö keskikoulun käyneilläkin olisi voinut olla matikka loistavasti hallussa, mutta todennäköisesti oli kuitenkin niillä, jotka olivat lukiossakin lukeneet pitkän matikan ja myös työelämässä ajautuneet tehtäviin, joissa matikkaa tarvitaan. Nykyisin vielä perusopetuksen taso laskee kuin lehmän häntä ja siinä missä Valteri sai 20-30 vuotta sitten ihan vaan opettajan opetuksella kasin arvosanoja, nyt saa enää vitosen arvosanoja. Ja sen vuoksi on yhä tärkeämpää, että vanhemmat ovat sekä kykeneviä että halukkaita tekemään sen opetustyön, mihin opettajalla ei ole enää aikaa. 

Uskon myös siihen, että köyhän lapsuuden kokeneelle raha voi tuoda toisenlaista turvaa kuin varakkaan lapsuuden kokeneelle, Ja tämä just siksi, että varakkaan perheen lapsi pitää rahan olemassaoloa itsestäänselvyytenä. Rahaa ei tarvitse ajatella, koska on lapsesta lähtien tottunut siihen, että mitä ikinä tapahtuukin, niin ainakaan nälkää ei tarvitse nähdä. Jos ei olekaan omaa varallisuutta, niin ainakin sukulaisilla on. Köyhän perheen lapsi taas tietää ihan omasta kokemuksestaan, millaista on, kun jääkaapissa ei ole kuin valot ja kuivakaapissa kaurahiutaleita. Ja äidin ja isän pankkitili sillä hetkellä miinuksilla. Vakavaraisen perheen lapsen ei ole koskaan tarvinnut pelätä, että ulosottomies tulee kolkuttelemaan oven taakse tai maksamattomien vuokrien takia tulee häätö. 

Jatkuu...

Ap: Osa 2: --jatkuu: Mainitsit myös jossain kommentissasi omavalintaisen köyhyyden. Eli on voinut valita itselleen ammatin ja työn, jolla niukin naukin pysyy hengissä. Lukioaikana olisin halunnut lähteä yliopistoon opiskelemaan joko arkeologiaa tai mordvaa, tseremissiä ja maria. Mun vanhempani olivat vasta ensimmäisen polven vakavaraisia eikä heillä olisi ollut varaa elättää mua eläkeikään asti vain siksi, että halusin opiskella jotain sellaista, mikä tuskin työllistää (ainakaan niin, että sillä saisi leipänsä ansaittua) , mutta mikä olisi ollut mielenkiintoista ja kivaa. Mutta ei ollut kenelläkään mun serkuillanikaan. Mulla on 38 serkkua, joista 32 kuuluu suuriin ikäluokkiin. Vain 6 meistä on syntynyt vuoden 1950 jälkeen. Vaikka mun tädeillä ja sedillä olisikin ollut jotain varallisuutta, niin lapsiakin oli niin paljon, ettei per lätty olisi tullut kovinkaan paljoa. Ei ainakaan sellaisia summia, että niiden varaan olisi voinut perustaa toimeentulonsa kymmeniksi vuosiksi. Mä opiskelin aikoinaan sairaanhoitajaksi, En minkään kutsumuksen takia vaan siksi, että silloin sairaanhoito-opistossa yo-tutkinnon suorittaneille opiskeluaika oli vain 2,5 vuotta. Ja kosika silloin - siis ennen ysärin lamaa - sairaanhoitajille riitti töitä, niin se oli helppo valinta. Myöhemmin opiskelin it-alalle, mutta en sitäkään minkään erityisen mielenkiinnon vaan rahan takia. Kahden kouluikäisen lapsen yh:na tiesin, että elinkustannukset tulee koko ajan vain kasvamaan, kun lapset tulevat teini-ikään.  Ja siksi, että kun sairastuin jo varsin nuorena nivelreumaan, tiesin heti diagnoosin saatuani, että sairaanhoitajan hommista en tule pääsemään vanhuuseläkkeelle. Olisin voinut opiskella itseäni kiinnostaville aloille, jos olisin voinut olla varma, että suku elättää mut, jos en koskaan työllistykään. 

Nyt, 63-vuotiaana, ekaa kertaa elämässäni tiedän, että parin kuukauden sisällä mun tililleni ropsahtaa tuosta vaan melkein 200 000€. Ekaa kertaa elämässäni mulla on realistinen mahdollisuus lopettaa työnteko ja alkaa tekemään jotain kivaa. Vaikka opiskella mordvaa, tseremissiä ja maria. 

Ihan kaikkeen elämässäni. Iloinen ja onnellinen tasapainoinen lapsuus. Ei ongelmia koulussa vaan hyviä arvosanoja. Ei mielentila häiriöitä vaan aina iloinen ja hyvä uskomus tulevaisuuteen ja itseensä. 

Rahalla preppauskurssille- opiskelemaan tämän avulla. Opiskelu helppoa koska ei tarvitse tehdä töitä eikä stressata elannosta. Vanhemmat maksavat elämisen( asunnot, matkat ja huvit). Saan matkustella paljon. Jaksan näin opiskella paremmin. 

Olen etuoikeutettu. 

212. Suomestahan joskus puhutaan luottamusyhteiskuntana. Sillä tarkoitetaan juuri tuota minkä mainitsit eli suomalaiset luottavat yhteiskuntaan kuten sinäkin luotit nuorempana. 

Tällaista luottamusta minulla ei vakavaraisesta taustasta huolimatta ole ollut. Johtuneeko vanhempien ammateista sitten se tai luontaisesta nihilismistä vai onko syynä se, että olen lapsuudestani osan viettänyt ulkomailla maassa, jossa ei ole hyvinvointiyhteiskuntaa.

Paraskaan hyvinvointiyhteiskunta ei toimi täydellisesti ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on ollut olemassa vasta hyvin vähän aikaa historian näkökulmasta. Kun se alkoi olla rakennettu, piti sitä jo ryhtyäkin purkamaan, koska rahat loppuivat. Raha ei enää kasva puussa eikä Nokiassa, saa nähdä tuleeko uusi nousu akkumineraaleista, vihreästä energiasta vai menevätkö ne pieleen.

Jos huonosti käy, joudumme näkemään hyvinvointivaltion purkamisen. Yksittäisen ihmisen tekemisillä ei ole kovin paljon noihin sanomista, ellei satu olemaan poliittista tai taloudellista eliittiä, joka juuri ratkaisevina hetkinä on vallankahvassa oikealla hetkellä. Sellaisella yksittäisellä ihmisellä on paljon valtaa, vaikkei suhdanteiden ohi sittenkään. Ap

213. Samaa mieltä. Vanhempien ajatusmaailma periytyy heidän vanhemmiltaan, on siis sukupolvien ketju, joka ei kuitenkaan aina välity sellaisenaan, vaan voi välittyä myös vastaliikkeenä. Esimerkkinä vaikkapa varakkaiden perheiden lapset, joista tuli taistolaisia. Toisena yksi ryhmä mainitsemistani vapaaehtoisesti vähävaraisista eli taitelijaperheistä, joista aika moni kuuluu sivistyssukuun. Olen itsekin tuon tyyppinen henkilö eli sukuni on pitkän linjan kulttuurisuku. Se edellytti entisaikaan varallisuutta ja mesenaatteja, nykyisin taiteilijat velvoittavat valtiota tukemaan, mutta rahat siihen tuskin riittävät tulevaisuudessa. Joka tapauksessa tämän porukan valinta on tehdä ura, jossa harvoin rikastuu. Hengellisen puolen köyhyydellä kilvoittelijat ovat Suomessa kai enemmän erilaisia eko- ja luomutyyppejä eivätkä maallikkosääntökuntalaisia tai muita uskonnollisia ihmisiä kuten katolisissa maissa.

Valtaosalle suomalaisista omaisuus on uutta perua, säästämällä ja yhteiskunnan vaurastumisella luotua, kun on ollut työtä ja lähes ilmainen koulutus. Korkea verotus on estänyt rikastumista ja sijoittamisen harvinaisuus viimeksi kuluneita vuosikymmeniä lukuunottamatta. Matti Vanhasen hallitus muistaakseni ensimmäistä kertaa pyrki saamaan suomalaiset sijoittamaan kymmenkunta vuotta sitten, Sipilä hommasi tuohon jonkun veroedunkin. Koska meiltä on puuttunut iso joukko piensijoittajia, jotka olisivat rahoittaneet uusia yrityksiä ja samalla itse vaurastuneet, jos sijoitukset onnistuvat.

Sijoittaminen vaurastuttaa kansakuntaa, säästäminen vaurastuttaa hitaasti vain kyseistä sukua. Vakavaraisuuden ja hyvätuloisuuden perinne on siis Suomessa lyhyttä, koska sijoittaminen vaatii riskinottoa, jota köyhyyden muisto saa karttamaan. Venäjä kärsii samasta, mutta perinne on erilainen. Satumaisen rikkaat ihmiset eivät hoitaneet omaisuuttaan mitenkään, vaan venäläinen yhteiskunta on aina perustunut maaorjuuteen, determinismiin, varastamiseen ja eliitin mielivaltaan. Merkillinen maa, josta kaikki vähänkin fiksummat pakenevat, jolloin sinne jäävät vajoavat entistä isompaan kurjuuteen jo pelkästään geneettisen tyhmistymisen kautta (kun fiksut sukupolvi toisensa jälkeen lähtevät). Venäläiset ovat lisäksi hulluja, jopa intellektuellit (toisinajattelijat) ovat taitelijoita, jotka haluavat palata takaisin Venäjälle kuolemaan ja tapettaviksi, jotta draaman kaari venyy kohti taivaankantta. Nyt eivät sinne sentään mene enää intellektuellit lännestä. 

Pitkä teksti, mutta pointtina siis se, että lapset ja nuoret hakevat suhteen rahaan vanhemmiltaan, jotka ovat hakeneet sen vanhemmiltaan, joten varakkaan ihmisen identiteetti syntyy vasta useamman sukupolven avulla kuten kirjoitat. Näin se minustakin on. Varakkaan ihmisen identiteetti säilyy, vaikka köyhtyisi, koska rahalla on saanut ja hevosella on päässyt kuten isoäidissäni oli menneen maailman ryhti ja tyyli. Hän oli erilainen, vaikken lapsena edes tiennyt hänen taustastaan. Ap

Meni hassusti tuo edeltävä kommenttini, kun yritin lyhentää. Ap

Vierailija kirjoitti:

 

 

 

213. Samaa mieltä. Vanhempien ajatusmaailma periytyy heidän vanhemmiltaan, on siis sukupolvien ketju, joka ei kuitenkaan aina välity sellaisenaan, vaan voi välittyä myös vastaliikkeenä. Esimerkkinä vaikkapa varakkaiden perheiden lapset, joista tuli taistolaisia. Toisena yksi ryhmä mainitsemistani vapaaehtoisesti vähävaraisista eli taitelijaperheistä, joista aika moni kuuluu sivistyssukuun. Olen itsekin tuon tyyppinen henkilö eli sukuni on pitkän linjan kulttuurisuku. Se edellytti entisaikaan varallisuutta ja mesenaatteja, nykyisin taiteilijat velvoittavat valtiota tukemaan, mutta rahat siihen tuskin riittävät tulevaisuudessa. Joka tapauksessa tämän porukan valinta on tehdä ura, jossa harvoin rikastuu. Hengellisen puolen köyhyydellä kilvoittelijat ovat Suomessa kai enemmän erilaisia eko- ja luomutyyppejä eivätkä maallikkosääntökuntalaisia tai m

Ehkäpä tässä käy ilmi, miksi ap:n maailmankuva on vastenmielinen. Hän pitää perittyä ja saatua varallisuutta osoituksena geneettisestä paremmuudesta. Samaan syssyyn hän höpsii siitä, että kaikilla on samat mahdollisuudet. Ei ole.

Ap, suurin osa ihmisistä ei ole saanut asuntoa tai muutakaan lahjana. Yritä ymmärtää, että olet etuoikeutettu. Ne rahat itsessään on etuoikeus, jota köyhemmällä ei ole geeneistä riippumatta. Hänellä ei myöskään ole samanlaista mahdollisuutta rikastua kuin sillä, jolla on varallisuus valmiina.

Lapsuuden kotini oli köyhä ja pihi. 90-luvun lama koetteli ja pitkäaikaistyöttömyys oli normi kotikaupungissani. Ja on edelleen. Siinä missä muu Suomi lähti jossain vaiheessa nousuun, kotikaupunkini sukelsi syvemmälle pohjamutiin. Asenne kotona oli kyyninen ja kriittinen, turvallisuudentunne loisti poissaoloaan ja vähiin haalittuihin roposiin takerruttiin kuin Klonkku sormukseen. Silti rahaa riitti esim kaljaan, mutta lasten vaatteisiin ja harrastuksiin ei. Minut kasvatettiin köyhyyteen ja nöyristelyyn, opin kävelemään selkä kumarassa ja katse maassa. 

Nyt olen nelikymppinen. Pari tutkintoa eri aloilta on, suurimman osan aikuisiästä olen tehnyt pienipalkkaista työtä, jota olen paniikissa haalinut. Oman alan parempipalkkaisiin töihin en ole koskaan edennyt ja nyt olen työtön. Piheyteni ansiosta olen haalinut rahaa, entinen avomieheni ja nykyinen aviomieheni (eri henkilöitä) innostavat minut myös sijoittamaan, joten salkusta löytyy osakkeita parin sadan tonnin edestä. Olen siis päässyt pitkälle köyhyydestä, mutta edelleen köyhän ja kurjan identiteetti on tiukassa. Pelkään koko ajan että rahat loppuu ja istun entistä tiukemmin nurkassa sormus kädessäni. Turvattomuus kulkee mukanani koko ajan. Lapsia minulla on kaksi. Yritän olla siirtämättä traumaani eteenpäin heille.