Miten vanhempiesi taloudellinen vakavaraisuus on vaikuttanut elämääsi?

Sain omakotitalon ja kesämökin sekä 40 000 euroa perintönä joten kyllähän se vaikutti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://www.ku.fi/artikkeli/5075510-tutkimus-mursi-yleisen-myytin-koyhyys-ei-periydy-arvoissa-ja-asenteissa

Köyhyyden ja huono-osaisuuden periytyminen on vaikea tutkimuskenttä, koska numeraalisesti mitattavia asioita aiheen tiimoilta ei löydy sellaisesta asiasta kuin "stressi" tai "kasvatustaidot". Itsearviointi kuuluu laadullisiin tutkimusmenetelmiin ja tuo esille tarinallisuuden, josta rakennetaan poliittiseen keskusteluun soveltuvia argumentteja köyhyyden poistamiseksi. Sitä tämä linkattu haastattelu edusti.

Lapsiperheköyhyyttä poistetaan puhtaasti rahalla, mutta raha ei poista huono-osaisuutta, jossa on muitakin ylisukupolvisia ongelmia tai haasteita, joten hyvinvointivaltio on itse synnyttänyt "tuilla elämisen ongelman". Mutta parempi sekin kuin kadulla asuvat perheet ja muut sellaisten yhteiskuntien ongelmat, joissa tuloeroja ei lainkaan haluta tasoittaa.

Hyvin la

Jännä, sillä tunnen useita yli 130äo henkilöitä ja he ovat kaikki "köyhiä". Älykkäin jopa ihan tietoisesti välttelee työntekoa ja pitää työyhteisöjä sairaina. Ja sitä ne kyllä ovatkin. Tämä henkilö on kotiäidin kasvattama, joka kuulemma pelasi tämän kanssa älypelejä. Ei urheillut lapsena eikä urheile aikuisena

162. Tunnemme itsemme kaltaisia ihmisiä eli luultavasti oma äo:si on lähellä 130 ja tulotasosi ja elämäntapasi heidän kaltaisensa. Suurissa massoissa näkyvät isommat trendit siitä miten asiat menevät. Esimerkiksi tutkijat ja taiteilijat ovat köyhiä, mutta heidän sijoittumistaan tulojen suhteen selittää silti äo ja kutsumus. Molemmat ovat kuitenkin pieniä ammattiryhmiä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Sain omakotitalon ja kesämökin sekä 40 000 euroa perintönä joten kyllähän se vaikutti. 

Kuolivatko vanhempasi jo lapsena? Tunnen yhden tällaisen henkilön ja en kyllä vaihtaisi osiani, sillä orvoksi jääminen on rankkaa, vaikka teini-ikäisenä olikin paljon maallista hyvää. Ap

Olen köyhästä mutta onnellisesta perheestä. Vanhemmat kannustivat opiskelemaan, jolle tielle myös ryhdyin.

Ei ole tarvinnut koskaan tyhjennellä 'rikkaiden' autonrenkaita eikä maata kadulla tietä tukkimassa, kuten jotkut varakkaiden vanhempien lapset tekevät, mitä lie isäkapinaansa toteuttaakseen.

Vanhempien varallisuus kyllä aika varmasti vaikuttaa siihen, miten paljon uskaltaa ottaa riskejä, kokeilla asioita jne. Siis mikäli kyseessä on vanhemmat, jotka sitten rientävät apuun, jos epäonnistuu. Takaavat asuntolainoja tms. Mun vanhemmat olisivat takuulla toimineet juuri noin. Mulle kuitenkin jäi ovesta lähtiessäni mieleen äidin sanat: "Et tule koskaan pärjäämään ilman meidän apuamme!!". Tiedän kyllä, että sen kesän, kun olin asunnoton ja nukuin yöt puistonpenkillä, olisin voinut nöyrtyä ja mennä pyytämään vanhemmiltani apua. Mutta mieluummin säilytin ylpeyteni ja olin asunnoton. Edelleenkin mun vanhempani (tai siis nyt enää isä, koska äiti on kuollut) rahoittaa monenlaisia asioita jälkeläisilleen. Autoja, matkoja, remontteja jne. Paitsi mulle, koska mä en pyydä mitään. Miksi en pyydä, vaikka kaikki muut pyytävät? Koska muistan ne äidin sanat syyskuussa 1980. Olen ihan tyytyväinen, että rakensin itse oman elämäni, otin yksin oman asuntolainani, otin itse omat riskini ostaessani osakkuuden it-alan firmasta jne. Näiden vuosikymmenten aikana olen kuitenkin kohdannut paljon ihmisiä, jotka yrityksistään huolimatta eivät ole päässeet kiipeämään ylemmälle oksalle. Mun myötätuntoni on enemmän heidän puolellaan kuin niiden, jotka sanovat, että koska minäkin pystyin, niin kaikki muutkin pystyvät. 



"Älä tuomitse naapuriasi ennenkuin kävelet kaksi kuunkiertoa hänen mokkasiineissaan."

- Cheyenne -

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vanhempien varallisuus kyllä aika varmasti vaikuttaa siihen, miten paljon uskaltaa ottaa riskejä, kokeilla asioita jne. Siis mikäli kyseessä on vanhemmat, jotka sitten rientävät apuun, jos epäonnistuu. Takaavat asuntolainoja tms. Mun vanhemmat olisivat takuulla toimineet juuri noin. Mulle kuitenkin jäi ovesta lähtiessäni mieleen äidin sanat: "Et tule koskaan pärjäämään ilman meidän apuamme!!". Tiedän kyllä, että sen kesän, kun olin asunnoton ja nukuin yöt puistonpenkillä, olisin voinut nöyrtyä ja mennä pyytämään vanhemmiltani apua. Mutta mieluummin säilytin ylpeyteni ja olin asunnoton. Edelleenkin mun vanhempani (tai siis nyt enää isä, koska äiti on kuollut) rahoittaa monenlaisia asioita jälkeläisilleen. Autoja, matkoja, remontteja jne. Paitsi mulle, koska mä en pyydä mitään. Miksi en pyydä, vaikka kaikki muut pyytävät? Koska muistan ne äidin sanat syyskuussa 1980. Olen ihan tyytyväinen, että rakensin itse oman elämäni, otin y

Tyytyväisyys siitä, että on itse rakentanut elämänsä ja taloutensa on tärkeää. Minäkään en tarvinnut takaajaa, koska oli hyvät tulot ja vakuuksia miehen puolelta, omaa omaisuuttani ei tarvinnut siihen edes käyttää. En ole pyytänyt vanhempiani takaamaan mitään, jotenkin tuntuu, että siinä syntyisi ikävä sidos heihin, jos kaikki sitten menisikin kiville. Suvusta löytyy tällainen esimerkki, kun menestynyt yrittäjä tekikin konkurssin ja vanhemmat lähes menettivät kotinsa ja selviäminen oli vaikeaa. Syyllisyys varmasti melkoinen tuollaisesta.

Sen sijaan ajatusta nöyrtymisestä en sijoita vanhempiini millään lailla, jos olisin apua tarvinnutkin. Jos takaukseen sisältyy kiitollisuudenvelkaa kummaltakaan puolelta, voi siitä muodostua taakka ihmissuhteeseen. Äitisi sai tuon fiiliksen suhteeseenne, vaikka ehkä koetti uhkauksellaan pyytää sinua jäämään tai jotain muuta rakentavampaa myös kuin sanojen sisältö. Anoppini on vähän samantapainen eli hän ei osaa tuoda ilmi toiveitaan ja ristiriitoja muulla tavalla kuin erilaisin uhkauksin ja painostuksin. Sitten konflikteja ihmisten kanssa syntyy herkästi, kun tuollainen käytös on varsin lapsekasta ja raskasta. Alle 10v. tasoista ehkä. Ne jyrisevät hirvittävät uhkaukset saavat aikaan teini-ikäisessä vain uhmaa ja inhoa, vanhuksen suusta asiat menevät sen piikkiin, etttä on tultu lapseksi jälleen, vaikka oikeasti ihminen on käyttäytynyt samalla koko elämänsä ajan. Koska ei ole muuta oppinut ja oivaltanut. Ap

"ihmisiä, jotka yrityksistään huolimatta eivät ole päässeet kiipeämään ylemmälle oksalle. Mun myötätuntoni on enemmän heidän puolellaan kuin niiden, jotka sanovat, että koska minäkin pystyin, niin kaikki muutkin pystyvät. "



Tuosta vielä tuli mieleen, että omassa kasvatuksessani on mielestäni hyvää se, ettei ihmisiä ole eroteltu sen mukaan mitä he ovat yhteiskunnalliselta asemaltaan tai varallisuudeltaan. Koko suvussani ei ole ollut sellaista arvoa, että pitäisi pyrkiä jotenkin ylemmäs tai olla varakkaampi, ei lainkaan. Sukuuni kuuluu äidin puolelta paljon ns. kulttuuri-ihmisiä, poliitikkoja ja muita vaikuttajia ja kuuluu edelleen. Myös vanhempani olivat kutsumusammeteissaan ja tekivät siksi paljon töitä. Se oli heidän intohimonsa. 

Mutta kenties sekin, että on mahdollista ajatella arvojen puolesta, että on tärkeää löytää oma tiensä ja tehdä merkityksellistä työtä itse asiassa kertoo sekin riittävästä varallisuudesta. Vaikka isoäitini suku menetti kaiken omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa. He rakensivat sitä uudelleen Suomessa ja muualla Euroopassa puhumatta sanallakaan koskaan meneteystä omaisuudesta. Olen vasta nuorena aikuisena saanut siitä tietää. Ap

"Kun ihmisellä on turvallinen olo, jää energiaa ja resursseja elää ilman jatkuvaa huolta. Se näkyy tietynlaisena itsevarmuutena ja rohkeutena. Ei häpeillä omaa olemassaoloa"

Lainaukset ei toimi, mutta 124:lle vastaan. Kiitos kommentistasi. 

Puolisoni on elänyt köyhän, mutta suht vakaan ja turvallisen lapsuuden. Olemme keskustelleet taustoistamme paljon. Hänkin on itsevarma ja rohkea tyyppi, mutta pinnan alla on sellaista syvää kyynisyyttä maailmaa ja yhteiskuntaa kohtaan, jota minulla huoletta kasvaneena ei ole. 

Ap puhui suhteellisesta vähävaraisuudesta tai varakkuudesta. Minä koin lapsena olevani keskiverto. Kavereinani oli sekä hienoissa omakotitaloissa asuvia lääkärien ym. lapsia, joiden luona kutsuttiin kaikki lasten kaveritkin yhteiseen välipalapöytään, että pienemmissä asunnoissa asuvia lapsia joiden vanhemmat hädin tuskin puhuivat lastensa kavereille. Muistan sellaisen kiusallisuuden tunteen, kun menin jonkun luo eikä vanhemmat noteeranneet meitä juuri mitenkään, mutta toisaalta oli myös hauskaa kun saimme olla omissa oloissamme. 

Aikuisena olen ymmärtänyt monta asiaa, jotka lapsena oli vain sellaisia epämääräisiä tuntemuksia asioiden laidasta. 

-121

Nro 167 Ap: Näinhän se on. Mä lähdin 18-vuotiaana lapsuudenkodistani mukanani kahden päivän vaatteet, taskulaskin, kultainen kaulaketju ja kultaiset korvakorut. Ei markkaakaan rahaa. Piti mennä junassa pummilla stadiin. Se ei ollut vaikeaa, mutta Rautatientorilla jouduin kerjäämään ohikulkijoilta bussilippuun rahaa, koska bussiin ei siihen aikaan päässyt kuin etuovesta. Mies, joka mulle ne pari markkaa sitten antoi, vaikutti pikemminkin joltain laitapuolenkulkijalta kuin hyväosaiselta, jolle pari markkaa ei olisi merkinnyt mitään. Tässä voi olla ainakin yksi syy siihen, miksi olen kokenut vähäosaiset ihmiset mukavammiksi kuin hyväosaiset. Olihan se ilta ja yö aika hiton pelottava, kun oli elänyt aika suojatun ja turvallisen lapsuuden ja nuoruuden. Pelko oli vaan kohdattava ja jatkettava eteenpäin.

Onneksi olen aika ratkaisukeskeinen ja kun mulla on ongelma, mietin eri vaihtoehdot ja valitsen niistä parhaan. Tai vähiten huonon, miten vaan. Olen jo 63v ja vasta nyt on ekan kerran tulossa mitään perintöäkään. Naimisissa en ole koskaan ollut eli mulla ei ole ollut taloutta jakamassa toista ihmistä kuin parin vuoden ajan silloin kasarin alussa avoliitossa. Lasteni isän kanssa vain seurusteltiin eikä asuttu koskaan yhdessä. Toisaalta kun vastaan kaikesta yksin ja maksan kaiken yksin, saan myös tehdä kaikki päätökset yksin. Ei tarvitse kysellä edes mielipidettä keneltäkään. 

Kun vaurastuin, aloin maksaa "Universumille" takaisin sen hyvän, mitä olin kohtaamiltani ihmisiltä saanut. Yleensä kun mua silloin aikoinaan auttoi tavalla tai toisella ne, joilla ei oikein olisi ollut varaakaan auttaa. Päätin pistää hyvän kiertämään. Aloin auttaa ahdinkoon joutuneita tuntemattomia ihmisiä ruuan, sähkölaskujen, eläinlääkärimaksujen yms  kanssa. Yhtenä vuonna pistin yli kymppitonnin tällaiseen auttamiseen. Joku fiksumpi olisi sijoittanut senkin rahan, mutta mulle oli tärkeämpää käyttää se raha toisin. En voinut enää auttaa niitä, jotka olivat aikoinaan mua auttaneet, koska osa heistä oli tuntemattomia ja loput jo kuolleet. 

Siitä olen aivan varma, että jos mun vanhemmat eivät olisi heittäneet mua silloin himasta, olisin voinut tukeutua vanhempiini ihan toisella tavalla. Vähintään henkisesti, jos ei taloudellisesti. Me ollaan mun siskoni kanssa tässä asiassa kuitenkin kuin yö ja päivä. Yks mun ystävä kesällä ihmetteli, miksi mä 1,5 vuoden ajan huolehdin muistisairaasta äidistäni päivin ja öin, vaikka mun siskoani ei juuri koskaan vaivattu millään äitiin liittyvällä asialla. Ei varsinkaan öisin. Pohdin asiaa jonkin aikaa ja tulin siihen tulokseen, että olin jo aikaa sitten antanut äidilleni  anteeksi  ja sitten juuri tuo, mitä kirjoitit: "...vaikka ehkä koetti uhkauksellaan pyytää sinua jäämään.." 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opintolainaan hän on oikeutettu kuten kaikki muutkin.

 

Laina ei ole varsinaisesti tuki vaan nimensä mukaisesti laina. Se on joskus maksettava pois vaikka edullista lainaa onkin. Itse toivon, että pystyisin tukemaan lastani opiskeluaikana niin, että hänen ei tarvitsisi lainaa ottaa. Huomattavasti kivempi startti työelämään, kun mahdollisesti pienestä aloittajan palkasta ei ensimmäisenä tarvitse lainaa maksella pois. 

Se on halpaa rahaa, opintolainaa kannattaa ottaa, jos varsinkin ala on hyvin työllistävä. Opintolainasta saa verovähennyksiä ja maksuerät ovat hyvin pieniä (saa itse valita).

Oma lapseni maksaa parhaillaan lainaa takaisin, samalla opintolaina valmistaa ja harjoittaa muihin lainoihin. Eli lapseni otti äskettäin myös ison asuntolainan peruskorjausta varten, autoonkin otti vähän lainaa, että sai mieluisen. Harjoittelumieless

Tässä se köyhän ja varakkaan ero tulee jotenkin konkreettisesti esille. Laina ei ole mikään peikko sellaiselle, jolla on varallisuutta. Meille persaukisille se on. Minulla ei ole ikinä ollut lainaa, onneksi, koska sairaustuimme puolison kanssa molemmat. En ymmärrä, miten olisimme selviytyneet, jos meillä olisi lainaa ollut. Talous on ollut 20 vuotta viritetty äärimmilleen ja se tulee jatkumaan hamaan tulevaisuuteen. Näin ollen lapsetkin yrittävät selviytyä opinnoista ilman lainaa. Se vaatii työtä ja nuukailua, mutta elämä tuntuu silti levollisemmalta. Lapsillakaan ei ole sellaista uskoa tulevaisuuteen, koska ovat kokeneet sen, että mitä tahansa ikävää voi sattua milloin vain, ihan itsestä riippumattomista syistä.

Vierailija kirjoitti:

"Kun ihmisellä on turvallinen olo, jää energiaa ja resursseja elää ilman jatkuvaa huolta. Se näkyy tietynlaisena itsevarmuutena ja rohkeutena. Ei häpeillä omaa olemassaoloa"

Lainaukset ei toimi, mutta 124:lle vastaan. Kiitos kommentistasi. 

Puolisoni on elänyt köyhän, mutta suht vakaan ja turvallisen lapsuuden. Olemme keskustelleet taustoistamme paljon. Hänkin on itsevarma ja rohkea tyyppi, mutta pinnan alla on sellaista syvää kyynisyyttä maailmaa ja yhteiskuntaa kohtaan, jota minulla huoletta kasvaneena ei ole. 

Ap puhui suhteellisesta vähävaraisuudesta tai varakkuudesta. Minä koin lapsena olevani keskiverto. Kavereinani oli sekä hienoissa omakotitaloissa asuvia lääkärien ym. lapsia, joiden luona kutsuttiin kaikki lasten kaveritkin yhteiseen välipalapöytään, että pienemmissä asunnoissa asuvia lapsia joiden vanhemmat hädin tuskin puhuivat lastensa kavereille. Muistan sellaisen kiusallisuuden tunteen, kun menin

Mielenkiintoisia kommentteja ketjuun kyllä tulee, kannatti aloittaa. 

Mitä tarkoitat kyynisyydellä maailmaa ja yhteiskuntaa kohtaan? Jotain sellaista, ettei kukaan välitä vai politiikkaan liittyvää?

Itse olen elänyt osan lapsuuttani maissa, jossa elintasoerot ovat valtavat. En kuitenkaan käynyt koskaan näiden lasten kotona, he leikkivät meillä. Täällä Suomessa kaikkien ympäröivien kotien varallisuus oli suurin piirtein samaa luokkaa. Ehkä siksi huomasin erot enemmän vanhemmissa. Ihailin kahta naapurissa asuvaa kotirouvaa ja heidän perheensä elämäntyyliä. Lisäksi nämä molemmat rouvat olivat todella kauniita, kauniimpia kuin missit. Sain käydä heillä milloin tahansa, minähän olin paljon yksin kotona noin viiden vanhasta asti, vanhemmat tekivät pitkää päivää. Kotikulttuurit olivat lähes kaikilla aivan erilaisia kuin meillä. Yhdessä perheessä isäpuolella oli alkoholiongelma, tyttö häpesi, kun satuin keskelle riitaa viikonloppuna yökylässä. Vastapäätä asui lääkäripariskunta, joille jouduttiin kerran soittamaan poliisi humalassa mesomisen takia, heidän lapsensa olivat vanhempia. Samanikäisten vanhemmista idoliksi nousivat nuo kotirouvat ja olenkin ajatellut, että heidän mallinsa mukaan olin itsekin kotiäitinä, kunnes lapset olivat neljän vanhoja ja muutenkin sovitin työtäni niin että olin useimmiten koulusta vastassa.

Perhekulttuurin erot voivat olla isoja. Me olisimme olleet sinun maailmassa se perhe, jonka vanhemmat suhtautuvat kavereihin ystävällisen välinpitämättömästi. Toisaalta ehkä hauska perhe, koska meillä sai olla hyvin vapaasti. Viiniä tarjottiin 14-vuotiaana kotona (siis pieni lasillinen ruuan kanssa, kaverille myös) ja tupakkaakin olisi saanut polttaa. Aika monen mielestä vanhempani olivat tosi cool, teini-iässä siis. Ap

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 167 Ap: Näinhän se on. Mä lähdin 18-vuotiaana lapsuudenkodistani mukanani kahden päivän vaatteet, taskulaskin, kultainen kaulaketju ja kultaiset korvakorut. Ei markkaakaan rahaa. Piti mennä junassa pummilla stadiin. Se ei ollut vaikeaa, mutta Rautatientorilla jouduin kerjäämään ohikulkijoilta bussilippuun rahaa, koska bussiin ei siihen aikaan päässyt kuin etuovesta. Mies, joka mulle ne pari markkaa sitten antoi, vaikutti pikemminkin joltain laitapuolenkulkijalta kuin hyväosaiselta, jolle pari markkaa ei olisi merkinnyt mitään. Tässä voi olla ainakin yksi syy siihen, miksi olen kokenut vähäosaiset ihmiset mukavammiksi kuin hyväosaiset. Olihan se ilta ja yö aika hiton pelottava, kun oli elänyt aika suojatun ja turvallisen lapsuuden ja nuoruuden. Pelko oli vaan kohdattava ja jatkettava eteenpäin.

Onneksi olen aika ratkaisukeskeinen ja kun mulla on ongelma, mietin eri vaihtoehdot ja valitsen niistä parhaan. Tai vähiten huonon, miten vaan. Olen jo 63v

Eikö sulle sattunut mitään vaarallisia tilanteita? Minulle kyllä sattui, mutta mitään ei tapahtunut. Vanhempani pitivät Suomea niin turvallisena maana, että tänne voi jättää teinin yksin asumaan, mutta olisinhan voinut päätyä vaikka sarjamurhaajan kynsiin liftatessa tai mitä tahansa muuta. Olisi mennyt useita päiviä, että kukaan ei olisi kaivannut, kun yksin asuin eikä ollut kännyköitä. Vielä kasarillahan liftattiin paljon ihan huvin vuoksi ja myös se että annettiin paljon vastuuta olemisestaan hyvin nuorelle oli tavallista, sen ajan muodikkainta kasvatuskulttuuria.

Sisarusparven roolit ovat melko paljon käsittelemättä vielä ketjussa. Usein sisarusparvesta joku on se huolehtijan roolin saava ja se pohjautuu lapsuuden rooleihin asti. Itse olen enää ainoa lapsi, mutta vanhempani ovat onneksi täysin terveitä korkeasta iästään huolimatta aivojen osalta. Ap

"Tässä se köyhän ja varakkaan ero tulee jotenkin konkreettisesti esille. Laina ei ole mikään peikko sellaiselle, jolla on varallisuutta. Meille persaukisille se on. Minulla ei ole ikinä ollut lainaa, onneksi, koska sairaustuimme puolison kanssa molemmat. En ymmärrä, miten olisimme selviytyneet, jos meillä olisi lainaa ollut. Talous on ollut 20 vuotta viritetty äärimmilleen ja se tulee jatkumaan hamaan tulevaisuuteen. Näin ollen lapsetkin yrittävät selviytyä opinnoista ilman lainaa. Se vaatii työtä ja nuukailua, mutta elämä tuntuu silti levollisemmalta. Lapsillakaan ei ole sellaista uskoa tulevaisuuteen, koska ovat kokeneet sen, että mitä tahansa ikävää voi sattua milloin vain, ihan itsestä riippumattomista syistä."

Ymmärrän mitä tarkoitat, en melkein edes viitsi sanoa mitä minuun on iskostettu jo pienestä ja mitä mieheni välillä sanoo myös eli "raha on vain rahaa, sitä voi aina tehdä lisää" - mikä kuvastaa valtavaa asenne-eroa siihen, että pelkää koko ajan rahan loppumista ja joutuu kitkuttelemaan. Raha on enemmän käytönnön asia, ei tunneasia.

Mutta kyllä minäkin olen lainaa peikkona pitänyt. Olen siis saanut asunnon ja auton (siis yli 35 vuotta sitten), mutta en perintöä vanhemmiltani ja varmaan heidän perintönsä menee lapsilleni suurimmaksi osaksi, kun en tarvitse sitä.

Ja laina on ollut perinteinen suomalaisperheiden keino kartuttaa varallisuutta (jos lainaa saa eli tulot ja vakuudet riittävät), ja kyllä meidänkin talous on tiukilla ollut, joten ei varallisuus merkitse sitä, että mikään talousasia ei huolettaisi. Ainakaan, kun on kyse yrittäjistä kuten me. Laina on keino investoida ja riskinottoa, joka kuuluu elämään, jos aikoo mennä eteenpäin ideoiden kanssa. Ja summat voivat olla todella suuria. Asuntolainammekin oli suuri, isoa perheasuntoa varten.

Varallisuus ei siis ole mikään luodinkestävä suoja velkojen aiheuttamaa peikkoluolaa vastaan. Lisäksi toiset ovat varovaisempia ja huolehtivat enemmän - meidän parisuhteessamme minä olen se varovaisempi ja mies huolettomampi myös raha-asioissa. Jos en luottaisi häneen niin paljon, en varmaan olisi saanut öitäni nukutuksi, kun olemme ottaneet todella suuria lainoja. Ap

"Aloin auttaa ahdinkoon joutuneita tuntemattomia ihmisiä ruuan, sähkölaskujen, eläinlääkärimaksujen yms  kanssa. Yhtenä vuonna pistin yli kymppitonnin tällaiseen auttamiseen. Joku fiksumpi olisi sijoittanut senkin rahan, mutta mulle oli tärkeämpää käyttää se raha toisin. En voinut enää auttaa niitä, jotka olivat aikoinaan mua auttaneet, koska osa heistä oli tuntemattomia ja loput jo kuolleet. "

Unohdin kysyä tästä eli mistä löysit näitä autettavia ihmisiä? Ja millä perusteella valitsit auttamiskohteet? Miksi halusit auttaa yksityisesti etkä järjestön kautta? 

Itse olen joskus (vain muutamia kertoja) avustanut pulassa olevaa ystävää tai tuttavaa eikä siitä ole koskaan seurannut mitään hyvää eli siitä on huonoja kokemuksia. Poikkeuksena jokin sellainen, että joltain on loppunut rahat kassalla ja olen maksanut puuttuvan summan. Mutta jotain ihmeellistä siinä on tapahtunut, kun luodaan autettavan ja autetun suhde niin, että se autettava alkaakin tuntea jotain kaunaa auttajaa kohtaan. Eli koen riskinä sen, että taloudellinen side muuttuu valta-asetelmaksi, joka vaikuttaa kielteisesti suhteeseen. Auttajajärjestö siinä välissä poistaa tuon asetelman, kun auttaminen on anonyymia. 

Mutta miten sinulle noissa kävi? Kymppitonni on iso summa avustaa, joten sinulla on varmaan jo enemmän tuostakin asiasta kokemusta ja sanottavaa. Ap

Nro 173: "Eikö sulle sattunut mitään vaarallisia tilanteita? Minulle kyllä sattui, mutta mitään ei tapahtunut. Vanhempani pitivät Suomea niin turvallisena maana, että tänne voi jättää teinin yksin asumaan, mutta olisinhan voinut päätyä vaikka sarjamurhaajan kynsiin liftatessa tai mitä tahansa muuta. Olisi mennyt useita päiviä, että kukaan ei olisi kaivannut, kun yksin asuin eikä ollut kännyköitä. Vielä kasarillahan liftattiin paljon ihan huvin vuoksi ja myös se että annettiin paljon vastuuta olemisestaan hyvin nuorelle oli tavallista, sen ajan muodikkainta kasvatuskulttuuria.

Sisarusparven roolit ovat melko paljon käsittelemättä vielä ketjussa. Usein sisarusparvesta joku on se huolehtijan roolin saava ja se pohjautuu lapsuuden rooleihin asti. Itse olen enää ainoa lapsi, mutta vanhempani ovat onneksi täysin terveitä korkeasta iästään huolimatta aivojen osalta. Ap"

Sattui ja myös tapahtui. Siinäkin sitten poliisi vaan levitteli käsiään, että ei voi mitään, kun tekijä pääsi livahtamaan karkuun enkä osannut antaa täsmällisiä tuntomerkkejä. Sen jälkeen en sitten luottanut enää poliisiinkaan. Paikalle ilmestyi sen jälkeen noin 50v taksikuski, pysäytti autonsa ja tuli kysymään, mikä mulla on hätänä. Verta valui nenästäni ja sanoin vaan, että ei tässä mitään. Taksikuski kuitenkin katsoi - päinvastoin kuin paikalla käyneet poliisit - , ettei tota tyttöä voi ooikein yksinkään tuohon jättää. Kysyi, onko mulla ketään kaveria, jonka luokse mennä. Sanoin, että joo, mutta Keravalla eikä mulla ole taksimatkaan varaa. No tää taksikuski vei mut ilmaiseksi Keravalle. 

Siihen aikana ei tosiaan ollut kännyköitä ja se oli sitten ihan normaalia, jos jostain ei kuullut kuukausiin. Mua on itseasiassa ina ärsyttänytkin tämä kännykäiden aikakausi, kun pitäisi hitto vie suihkussakin olla kännykkä mukana :D Olla aina tavoitettavissa. Nyt, kun äiti on kuollut, pistän kännykän äänettömälle klo 19. Enkä ota kännykkää joka paikkaan mukaan. Kun jään eläkkeelle, vastaan puhelimeen vain kotona enkä aina silloinkaan. 



Sisarusroolit on kyllä ihan oma lukunsa. Mä onneton tyhmä opiskelin nuorena siaraanhoitajaksi ja niin musta tuli suvun hoitaja. Tosin en mä ole katunut niitä opintoja, paljon hyötyä on ollut omassa elämässäni. Vaikka jätin sairaanhoitajan hommat jo noin neljännesvuosisata sitten, niin ainahan se koulutus "vainoaa" mua. Olipa kyse jostain ompeleiden poistosta, tilannearviosta (pitääkö soittaa ambulanssi vai ei) tai muistisairaan vanhuksen öisistä sekoiluista tai mistä tahansa muusta. Koko muu suku nostaa aina kädet pystyyn, koska Reipas ja tunnollinen lammashan on sairaanhoitaja :D

Nro 175 Ap: Noita ihmisiä tuli vastaan ihan keskusteluryhmissä. Itse asiassa ihan täällä Aihe vapaallakin vuosia sitten oli joku ketju joulun vietosta. Siis ei mikään avustusketju vaan ihan vaan ketju siitä, miten aikoo viettää joulun. Porukka sitten kertoi joulusuunnistelmistaan ja joku kirjoitti, että varmaan lasten kanssa kotona, koska oli hiljattain eronnut, muutto vienyt säästöt eikä ollut varaa sillä hetkellä ostaa junalippuja ja mennä jouluksi hänen vanhemmilleen. Mietin jonkin aikaa, miten tavoittaisin tämän ihmisen,  ja laitoin ketjuun linkin, jonka takana oli mun sähköpostisooitteeni. Poistin linkin takana olevan sivun heti, kun ko henkilö oli laittanut mulle meilin. Maksoin hänen ja lastensa junamatkat mummolaan jouluksi. 

Yhden  opiskelijatytön bongasin aikoinaan eräästä Facebookin ruokaryhmästä. Seurasin muutaman kuukauden hänen ruokapäivityksiään ja sitten laitoin yksityisviestiä. Pyysin heti anteeksi, että otin yhteyttä ja kerroin, että on ihan ok, jos hän vastaa ei. Mutta kerroin, että mä ihan mielelläni ostaisin hänelle kaapit ja pakastimen täyteen ruoka-aineita. Myös ihan Facebookin avustusryhmistä on löytynyt ihmisiä. En avusta niiden ryhmien kautta, jossa avustus pitäisi mennä ryhmän ylläpitäjän kautta. Tai joissa ylläpitjä päättää, millä tavoin saa auttaa. Nykyisin kun usein on niin, että vain raha kelpaa. Tässä lähistöllä asuu noin kolmekymppinen mies, joka todennököisesti on jollain tavalla yhteiskunnasta syrjäytynyt. Ei kyllä käy tossa lähibaarissa, joten ainakaan mikään juoppo ei ole. Monta kertaa kuitenkin näin hänet lähikaupassa. Tarkkaan katsoo hintoja ja miettii, mitä ostaa. Kerran kysyin lähikaupan kassalta, tietääkö hän, ketä tarkoitan. Tiesi ja ostin 200 € lahjakortin siihen kauppaan ja pyysin, että kun tämä mies seuraavan kerran tulee maksamaan kassalle ostoksiaan, antavat lahjakortin hänelle. Myöhemmin kassa kertoi mulle, että mies oli ollut ensin hämmentynyt, sitten kysynyt, että onko tää joku piilokamerajuttu ja lopulta ollut ilahtunut. Mä törmään tuolla kaduilla ja kaupassakin välillä tähän mieheen, mutta hän ei tiedä, että  mä sen lahjakortin ostin. Eikä tarvitsekaan tietää. 

Mä en siis mitenkään erityisestyi etsi sellaista ihmistä, jota voisin auttaa. Mutta kun tavalla tai toisella kohtaan sellaisen ihmisen, mietin, miten voisin auttaa.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 175 Ap: Noita ihmisiä tuli vastaan ihan keskusteluryhmissä. Itse asiassa ihan täällä Aihe vapaallakin vuosia sitten oli joku ketju joulun vietosta. Siis ei mikään avustusketju vaan ihan vaan ketju siitä, miten aikoo viettää joulun. Porukka sitten kertoi joulusuunnistelmistaan ja joku kirjoitti, että varmaan lasten kanssa kotona, koska oli hiljattain eronnut, muutto vienyt säästöt eikä ollut varaa sillä hetkellä ostaa junalippuja ja mennä jouluksi hänen vanhemmilleen. Mietin jonkin aikaa, miten tavoittaisin tämän ihmisen,  ja laitoin ketjuun linkin, jonka takana oli mun sähköpostisooitteeni. Poistin linkin takana olevan sivun heti, kun ko henkilö oli laittanut mulle meilin. Maksoin hänen ja lastensa junamatkat mummolaan jouluksi. 

Yhden  opiskelijatytön bongasin aikoinaan eräästä Facebookin ruokaryhmästä. Seurasin muutaman kuukauden hänen ruokapäivityksiään ja sitten laitoin yksityisviestiä. Pyysin heti anteeksi, että oti

Wow, aika hienoja juttuja olet tehnyt! Ap

En ole saanut mitään oppia kotoa rahan käytöstä. Kantapään kautta sen opin eli työtä tekemällä. 

Nro 178: "Wow, aika hienoja juttuja olet tehnyt! Ap"

Jos jotain tästä kaikesta "pitäisi kiittää", niin sitä laitapuolenkulkijaa, joka syyskuisena iltana 1980 antoi mulle Helsingin Rautatientorilla pari markkaa, joilla sain ostettua bussilipun kaverini luokse. 

Mun äidin perintöä on tulossa verojen jälkeen pikkasen alle 200 000€ ja siitä lähtee heti 4999€ eli se summa, minkä voi verovapaasti lahjoittaa, yhdelle Parkinsonin tautia sairastavalle miehelle. 10 000 € jaan jollain tavalla elänsuojelutyöhön. Toisen kymppitonnin varaan muuhun auttamiseen ja loput saa maata säästötilillä pahan päivän varalle.