Lue keskustelun säännöt.
Todella vaikeiden asioiden jälkeen, olen vahvempi kuin koskaan. Samalla mietin, miksi en kykene empatiaan samalla tavalla. Tervettä?
09.10.2024 |
Minä olin joskus todella herkkä ja epävarma, kuten varmaan nuoret yleensä ovatkin. Olin miellyttävä, todella kiltti ja sellainen kynnysmatto.
Kompensoin omaa häpeää ja epävarmuutta tuolla tavalla. Olen alkoholistien kasvatti, minulla on paljon ikäviä asioita menneisyydessä. Nuoruus oli hankala monella tapaa ja olen ollut useita kertoja itsarin partaalla ja hyvin syvissä vesissä.
Kaiken kruunasi lopulta väkivaltainen suhde, joka vei minulta talouden, sen aikaisen nousukiitoisen uran, läheisiä ihmissuhteita sekä tietenkin itseni kokonaan. Katosin täysin ja olin jopa psykoosin kaltaisessa tilassa, hyvin hukassa itsestäni vuosia. Sekä henkinen, että fyysinen terveys romahti.
Oli työ nousta sieltä, masennus oli järkyttävä ja kaiken nielevä pitkän aikaa. Olin poissa työelämästä ja kuvittelin, etten nouse enää. Olin totaalisen loppu vain.
Kuitenkin nousin hiljaa. Kaikki on nyt ihan ok ja masennus poissa. Edelleen maksan pitkän aikaa tuosta elämänvaiheesta mutta henkisellä tasolla olen tullut niin vahvaksi ja se on muovannut identiteettiäni niin, etten ole toisten mielipiteistä riippuvainen samalla tavalla. En miellytä, pidän puoleni enkä todellakaan jää kynnysmatoksi mihinkään.
Samaan aikaan empatiani on tavallaan kaikonnut. Toki minä ymmärrän surut ja ikävät elämänvaiheet, yksinäisyyden ja kaiken sellaisen.
Voin kuunnella jos joku haluaa avautua mutta suurimmaksi osaksi ihmisen ongelmat ovat sellaisia, jotka voivat olla heille hyväksi ja polkuja kasvuun.
Tottakai toivon suurimmalle osalle hyvää mutta en oikein enää pysty säälimään tai liiaksi empatisoida toisen tilannetta.
En ole tunteeton mutta en vain osaa huolestua enää mistään kuten ennen. Näen vähän eri tavalla tilanteet ja murheet kuin ennen.
Kommentit (116)
Hmm, tämä on monipiippuista. Ensimmäisenä tulee mieleen, että oletko ns. sairastunut vahvuuteen? Toisaalta taas, on erittäin tervettä osata rajata, ettei lähde kantamaan ainakaan muiden murheita liiaksi. Koen, että erittäin karusta menneisyydestä huolimatta olen säilyttänyt empatiani (aina en ollut empaattinen) mutta viime aikoina olen havainnut itsessäni mielestäni tervettä suhtautumista empatiaan. On ihmisiä, jotka valittaa ja voivottelee vuodesta toiseen, tekemättä asialle mitään. Minusta on alkanut tuntua, etten jaksa enää kannatella tällaisia ihmisiä, vaan ajattelen, että myös heillä on vastuu omasta hyvinvoinnista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä ei tapa, se vahvistaa
-Juntti suuresta pälkäneen "kaupungista"
Poliisikin kertoi, että se mikä ei tapa nii vahvistaa!
En tosin ole varma kumpi, se joka osasi kirjoittaa vai se, joka osasi lukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko yksi niistä joka elää vain oman pään sisällä? Tuossa ei ollut mitään konreettitista. Mitä teet itse päivisin esim. tänään?
Olen töissä ja vapaa-ajalla teen kaikenlaista.
En taida osata selittää tätä asiaa. Minulla ei siis ole tunteita enää kuten ennen. Joskus mietin pitäisikö olla siitä huolissaan, toisaalta tuntuu niin kevyeltä, että onpa mukavaa.
Enkä halua väheksyä muiden tunteita koska nehän ovat aivan totta heille itselleen. Ovat inhimillisiä tuntevia ihmisiä.
Minä en kuitenkaan tunne enkä väitä enää kuten ennen olisin välittänyt. -ap
Ehkä toipumisesi on tavallaan kesken vielä, olet vaihtoaitiossa turvassa. Jossain vaiheessa jos siltä tuntuu ja henkisiä resurss
Olen se, joka kirjoitti vahvuuteen sairastumisesta aiemmin ja täytyy sanoa, että olipa mainiosti kuvattu tuon rannalle pääsyn esimerkki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko yksi niistä joka elää vain oman pään sisällä? Tuossa ei ollut mitään konreettitista. Mitä teet itse päivisin esim. tänään?
Olen töissä ja vapaa-ajalla teen kaikenlaista.
En taida osata selittää tätä asiaa. Minulla ei siis ole tunteita enää kuten ennen. Joskus mietin pitäisikö olla siitä huolissaan, toisaalta tuntuu niin kevyeltä, että onpa mukavaa.
Enkä halua väheksyä muiden tunteita koska nehän ovat aivan totta heille itselleen. Ovat inhimillisiä tuntevia ihmisiä.
Minä en kuitenkaan tunne enkä väitä enää kuten ennen olisin välittänyt. -ap
Oletko edelleen lääkityksellä?
Liikojen tunteiden kariseminen pois lienee hyvä. Kaikkien tunteiden ei. Itse en tunne k
Totta kai sinä olet sairas, jos sinulla on säännöllinen lääkitys! Ei terve tarvitse lääkitystä.
En tarkoita pahalla, lääkitys on ok, mutta en pidä asioiden vääristelystä. En myöskään pidä siitä, että "ylistetään" kemikaalisella manipulaatiolla saavutettua tilaa, joka ei ole aito.
Toki on hyvä asia, että lääkitys auttaa voimaan ja selviytymään paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä aloitusta, jos kerran normaalit perustunteet toimivat ja olo on perushyvä. Kuulostaa siltä, että omat tarpeet ja rajat ovat löytyneet. Mikä on ongelma?
Omasta mielestäni on surullista, että auttamisenhalun voi menettää kaltoinlohtelun myötä. Ei tarvitse olla huolissaan mistään, mutta toisaalta menettää sen sisäsyntyisen kykynsä korjata epäkohtia. Ja kiinnostuksen korjata epäkohtia.
Ihan kuin olisi saanut kasteen slaavilaiseksi. Vsjo normalna, normal katastrof. Mikään ei toimi, eikä se haittaa yhtään :)
Tässä ei varmaankaan ole kyse siitä, että menettäisi auttamisen halun. Vaan siitä, että löytää ne omat rajat. Kaltoin kohdelluilla ihmisillä on usein suuri tarve miellyttää ja tuntea hyväksyntää. Tämä voi näkyä sitten rajattomuutena esimerkiksi siinä, että auttaa liian paljon ja ottaa liian paljon vastuuta.
Minulle on tapahtunut paljon ikäviä asioita elämässä mm. läheisiä ihmisiä kuollut, pitkäaikaissairaus ja työttömyyttä,taloudellisia vaikeuksia. En pysty nyt kaikkea luottelemaan, mutta minulle on tapahtunut erilaisia ikiviä asioita elämässä.
Mutta minun empatiakyni on vaan kasvanut muita ihmisiä kohtaan. Olen ollut empaattinen jo nuoresta lähtien, mutta olen keski-ikäisenä vielä empaattisempi kuin aiemmin. Monesti liikutun, jos joku kertoo, kuinka hänellä on mennyt huonosti. Mieleeni tulee omat ajat, kun olin itse huonossa elämäntilanteessa. Monesti mietin, että voinko jotenkin auttaa toista. Tiedostan, että minulla ei ole itsellänikään vielä isot voimavarat, mutta yritän auttaa toista ihmistä.
En ole mitenkään kovettunut ihmisenä. Olen vaan tullut herkemmäksi ja myötätuntoisemmaksi muita ihmisiä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko yksi niistä joka elää vain oman pään sisällä? Tuossa ei ollut mitään konreettitista. Mitä teet itse päivisin esim. tänään?
Olen töissä ja vapaa-ajalla teen kaikenlaista.
En taida osata selittää tätä asiaa. Minulla ei siis ole tunteita enää kuten ennen. Joskus mietin pitäisikö olla siitä huolissaan, toisaalta tuntuu niin kevyeltä, että onpa mukavaa.
Enkä halua väheksyä muiden tunteita koska nehän ovat aivan totta heille itselleen. Ovat inhimillisiä tuntevia ihmisiä.
Minä en kuitenkaan tunne enkä väitä enää kuten ennen olisin välittänyt. -ap
Oletko edelleen lääkityksellä?
Liikojen tunteiden kariseminen pois
Olisin ennen ajatellut kuten aiemmin. Vielä silloin kun olin lääkevastainen.
Tähän kuitenkin sanon, että jo tuossa aiemmin ennen kun minulle tämä lääke määrättiin niin huomasin aivan samankaltaisia tunteita. Tai siis tunteettomuutta. Jopa paljon vahvemmin olin välinpitämätön ja tunteita ei ollut minnekään suuntaan juurikaan. Olin todella masentunut.
Nykyään olen saanut värit elämään ja olen todellakin onnellinen, että aloitin lääkkeen joka näemmä sopi minulle. Minulla edelleen tunteet mutta ei enää sitä synkkyyttä ja pimeää. Olen energisempi ja pystyn normaaliin elämään. Silti minuus ei ole lääkkeen vaikutuksesta muuttunut. Lähinnä energiatasoon vaikuttanut. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle on tapahtunut paljon ikäviä asioita elämässä mm. läheisiä ihmisiä kuollut, pitkäaikaissairaus ja työttömyyttä,taloudellisia vaikeuksia. En pysty nyt kaikkea luottelemaan, mutta minulle on tapahtunut erilaisia ikiviä asioita elämässä.
Mutta minun empatiakyni on vaan kasvanut muita ihmisiä kohtaan. Olen ollut empaattinen jo nuoresta lähtien, mutta olen keski-ikäisenä vielä empaattisempi kuin aiemmin. Monesti liikutun, jos joku kertoo, kuinka hänellä on mennyt huonosti. Mieleeni tulee omat ajat, kun olin itse huonossa elämäntilanteessa. Monesti mietin, että voinko jotenkin auttaa toista. Tiedostan, että minulla ei ole itsellänikään vielä isot voimavarat, mutta yritän auttaa toista ihmistä.
En ole mitenkään kovettunut ihmisenä. Olen vaan tullut herkemmäksi ja myötätuntoisemmaksi muita ihmisiä kohtaan.
Minulla aivan sama.
Ja on suoraan sanoen kamalaa lukea tällaista empatiakyvyn mitätöintiä, mitä tässäkin ketjussa on. Muutenkin tässä maassa on liian vähän empatiaa ihan päättäjiä myöten. Jossain kansainvälisessä tutkimuksessakin Suomi oli empaattisuudessa ihan hännillä. Kaikenlainen kiusaaminen tosi yleistä jne.
Ja ei, empatia ei tarkoita sitä, että ottaa toisten murheet omakseen niin, että väsyy ja musertuu. Jos näin tapahtuu, on kyse siitä, että ei osaa säädellä omia tunteitaan ja/tai laittaa tarvittavia rajoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko yksi niistä joka elää vain oman pään sisällä? Tuossa ei ollut mitään konreettitista. Mitä teet itse päivisin esim. tänään?
Olen töissä ja vapaa-ajalla teen kaikenlaista.
En taida osata selittää tätä asiaa. Minulla ei siis ole tunteita enää kuten ennen. Joskus mietin pitäisikö olla siitä huolissaan, toisaalta tuntuu niin kevyeltä, että onpa mukavaa.
Enkä halua väheksyä muiden tunteita koska nehän ovat aivan totta heille itselleen. Ovat inhimillisiä tuntevia ihmisiä.
Minä en kuitenkaan tunne enkä väitä enää kuten ennen olisin välittänyt. -ap
Minulle on käynyt samoin, joskin prosessissa meni 14 vuotta. Sairastuin vakavasti, kun siitä toivuin, heikentynyt elimistö kehitti pari pysyväissairautta, vakuutuslääkärit perseili sun muuta.
Olen edelleen sairas, mutta onnellisempi kuin koskaan, ehjempi kuin koskaan, ja näen että kaikki tapahtunut oli parasta, mitä olisi voinut tapahtua. Koska muuten en olisi päässyt tähän pisteeseen.
Jonkinasteisena varjopuolena -joka ei kyllä tunnu siltä-, kiinnostukseni muita ihmisiä kohtaan on hyvin vähäistä. Ja varsinkin niiden murheita, kun itse on oppinut, että joka murheesta voi tehdä mitä itse tahtoo. Kyse ei ole siitä, mitä sinulle tapahtuu, vaan miten käytät sitä.
Kaikki ihmiset on tietysti ihan hirveästi perääni nyt, koska haluavat sitä mitä minulla on. Eivätkö tajua, että jokaisen on itse juostava oma päänsä seinään.
Luulen, että toinen mummuni oli kokenut jotain samaa. Se oli hyvin hiljainen, seesteinen ja pidetty ihminen, ja jotenkin täysin reagoimaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla käynyt juuri päinvastoin. Olin aiemmin kylmä ja kova menestyjä. Uskoin, että kaikki muutkin pystyisivät olemaan, kun ottaisivat niskasta itseään kiinni, lopettaisivat paskat elämäntavat, alkaisivat liikkua, systemaattisesti suunnittelisivat uransa ja etenisivät sillä, tavoittelisivat unelmiaan realistisin suunnitelmin eikä haaveilemalla jne.
No, iski sitten masennus ja paniikkihäiriö. Minusta tuli entinen menestyjä ja urakiitäjä. Mieskin jätti, kun ei jaksanut katsoa epäsiistiä, masentunutta ihmisrauniota. Hän kun oli ottanut hauskan, menevän tahtonaisen itseäänkin viihdyttämään ja kirittämään. Ei pystynyt kohtaamaan mahdollisuutta, että ihmiselle voi käydä niin kuin minulle, vaikkei tehnyt mitään "väärin".
Toivuin masennuksesta ajan kanssa, lääkkeiden ja terapian avulla. Mutta onpa karissut kuvitelmat siitä, että kaikki on itsestä kiinni, ja halveksinta niitä kohtaan joilla menee huonosti. Tunnen syvää empatiaa kaikkia tätä ihmisen tietä rämpiviä ihmisiä pitkin nyt. Mulla menee taas ihan hyvin, mutta ymmärrän nyt kuinka helposti pohja voi pudota vahvaltakin ihmiseltä elämältä. Saati sitten niiltä, joilla on huonommat lähtökohdat.
Vierailija kirjoitti:
Hmm, tämä on monipiippuista. Ensimmäisenä tulee mieleen, että oletko ns. sairastunut vahvuuteen? Toisaalta taas, on erittäin tervettä osata rajata, ettei lähde kantamaan ainakaan muiden murheita liiaksi. Koen, että erittäin karusta menneisyydestä huolimatta olen säilyttänyt empatiani (aina en ollut empaattinen) mutta viime aikoina olen havainnut itsessäni mielestäni tervettä suhtautumista empatiaan. On ihmisiä, jotka valittaa ja voivottelee vuodesta toiseen, tekemättä asialle mitään. Minusta on alkanut tuntua, etten jaksa enää kannatella tällaisia ihmisiä, vaan ajattelen, että myös heillä on vastuu omasta hyvinvoinnista.
Ap puhuu siitä, mitä tulee kun toipuu vahvuuteen sairastumisesta. Eikä kyse ole siitäkään, että ajattelisi kenellä on vastuu mistäkin.
Vaan siitä, että on siirtynyt ihan eri asteikolle. Ei edes eri levelille, vaan peli on ihan eri.
Kirkastuminen on tälle hyvä sana.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm, tämä on monipiippuista. Ensimmäisenä tulee mieleen, että oletko ns. sairastunut vahvuuteen? Toisaalta taas, on erittäin tervettä osata rajata, ettei lähde kantamaan ainakaan muiden murheita liiaksi. Koen, että erittäin karusta menneisyydestä huolimatta olen säilyttänyt empatiani (aina en ollut empaattinen) mutta viime aikoina olen havainnut itsessäni mielestäni tervettä suhtautumista empatiaan. On ihmisiä, jotka valittaa ja voivottelee vuodesta toiseen, tekemättä asialle mitään. Minusta on alkanut tuntua, etten jaksa enää kannatella tällaisia ihmisiä, vaan ajattelen, että myös heillä on vastuu omasta hyvinvoinnista.
Ap puhuu siitä, mitä tulee kun toipuu vahvuuteen sairastumisesta. Eikä kyse ole siitäkään, että ajattelisi kenellä on vastuu mistäkin.
Vaan siitä, että on siirtynyt ihan eri asteikolle. Ei edes eri levelille, vaan peli on ihan eri
Ja valaistuminen on myötätuntoa ja empatiaa.
Vierailija kirjoitti:
Oletko yksi niistä joka elää vain oman pään sisällä? Tuossa ei ollut mitään konreettitista. Mitä teet itse päivisin esim. tänään?
Tämähän kirjoittaa tätä samaa huttua tänne kai harva se päivä, käyn palstalla 1-3 kertaa viikossa ja aina on julkaissut samantyylisiä horinoitaan, kirjoitustyylistä ei voi erehtyä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko yksi niistä joka elää vain oman pään sisällä? Tuossa ei ollut mitään konreettitista. Mitä teet itse päivisin esim. tänään?
Tämähän kirjoittaa tätä samaa huttua tänne kai harva se päivä, käyn palstalla 1-3 kertaa viikossa ja aina on julkaissut samantyylisiä horinoitaan, kirjoitustyylistä ei voi erehtyä
Sinä kirjoittelet palstalla lähes jokaiseen keskusteluun tämän saman asian. Miten on sinun asiasi päättää mitä täällä kirjoitellaan?
Vierailija kirjoitti
Moni entinen miellyttäjä sekä traumataustainen on kasvanut siihen, että omat rajat ovat itsekkyyttä ja muiden tarpeet menevät aina omien edelle. Ihmisellä ei ole arvoa omana itsenään ja oikeus olemassaoloon pitää ansaita rajattomalla empatisoinnilla, miellyttämisellä ja muiden asettamien vaatimusten mukaan elämisellä. Kun ihminen toipumisen myötä alkaa hahmottaa normaaleja rajoja ja omaa erillisyyttään muista, se aluksi tuntuu helposti siltä, että itsestä on tullut empatiakyvytön. Kestää aikansa, että uusi, terveempi suhtautumistapa vakiintuu osaksi persoonaa. On siis ihan ymmärrettävää, että moni on alussa ymmällään siitä, mitä ihmettä oikein tapahtuu ja onko tämä muutos oikeasti hyvä asia.
Tämä! Se on juuri näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti
Moni entinen miellyttäjä sekä traumataustainen on kasvanut siihen, että omat rajat ovat itsekkyyttä ja muiden tarpeet menevät aina omien edelle. Ihmisellä ei ole arvoa omana itsenään ja oikeus olemassaoloon pitää ansaita rajattomalla empatisoinnilla, miellyttämisellä ja muiden asettamien vaatimusten mukaan elämisellä. Kun ihminen toipumisen myötä alkaa hahmottaa normaaleja rajoja ja omaa erillisyyttään muista, se aluksi tuntuu helposti siltä, että itsestä on tullut empatiakyvytön. Kestää aikansa, että uusi, terveempi suhtautumistapa vakiintuu osaksi persoonaa. On siis ihan ymmärrettävää, että moni on alussa ymmällään siitä, mitä ihmettä oikein tapahtuu ja onko tämä muutos oikeasti hyvä asia.
Tämä! Se on juuri näin.
Nnnah. Pikemminkin niin, että entinen valmius auttaa muuttuu välinpitämättömyydeksi.
Voi katsella avuntarvitsijoita tyynesti, eikä hätä enää tunnu itsessä. Sitä vain miettii, että "lyllerräpä omiesi luokse", toivottaa mielessään onnea matkaan ja jää ehkä seuraamaan mielenkiinnolla sivusta, miten avuntarvitsija kamppailee itsensä ja maailmansa kanssa. Eikä sivusta seuraaminen tunnu missään, koska itsestä ei ole kadonnut empatia, vaan *sympatia*.
Yksi tapa lopettaa kärsimys maailmassa on näes lopettaa kärsimyksien sijasta subjektiivinen kärsimyksien havainnoiminen.
Minusta sillä ei ole mitään tekemistä traumasta toipumisen kanssa. Pelkkä aste-ero erottaa terveen välinpitämättömyyden julmuudesta.
Muistaakseni se joku julkkispsykopaatti kertoo aina ennen jokaista haastatteluaan, että psykopaatit voi tehdä, ei sellaiseksi synnytä. Tavalliset ihmiset vaalivat turvallista harhaansa, että tunteiden latteus, manipulatiivisuus ja heikko impulssikontrolli olisivat puhtaasti synnynnäinen ominaisuus.
Ihmisten olisi hyvä luopua tuosta harhastaan ja miettiä, millainen maailmasta tulee, jos ystävällisten ihmisten kyky tuntea empatiaa/sympatiaa kiusataan heistä pois.
Seuraukset ovat lähempänä psyko-sosiaalista ruttoa kuin "tervhtymistä" ja "rajojen löytymistä".
Itsellä empatia johti ongelmiin. Myötätunto sääliä kerjäävää miestä kohtaan, no mies paljastuikin pahaksi ja tuhosi suuren osan elämästäni. Sanonta kuuluu, että "road to hell is paved with good deeds". Uskon tätä. Ongelmallisten adoptointi johtaa ongelmiin
Minusta selitit aivan hyvin. Ehkä tämän ymmärtäminen vaatii samankaltaisen kokemuksen. Minä en ole kadottanut empatiaa, mutta joskus huomaan vähän sääliväni ihmisiä jotka hikeentyy kaiken maailman pikkujutuista. Olen myös jollain tavalla kiitollinen kaikista vaikeuksista, ne ovat jotenkin kirkastaneet minulle kuka olen - tuskallisten vuosien myötä toki, hinta on ollut kova.