Lue keskustelun säännöt.
Todella vaikeiden asioiden jälkeen, olen vahvempi kuin koskaan. Samalla mietin, miksi en kykene empatiaan samalla tavalla. Tervettä?
09.10.2024 |
Minä olin joskus todella herkkä ja epävarma, kuten varmaan nuoret yleensä ovatkin. Olin miellyttävä, todella kiltti ja sellainen kynnysmatto.
Kompensoin omaa häpeää ja epävarmuutta tuolla tavalla. Olen alkoholistien kasvatti, minulla on paljon ikäviä asioita menneisyydessä. Nuoruus oli hankala monella tapaa ja olen ollut useita kertoja itsarin partaalla ja hyvin syvissä vesissä.
Kaiken kruunasi lopulta väkivaltainen suhde, joka vei minulta talouden, sen aikaisen nousukiitoisen uran, läheisiä ihmissuhteita sekä tietenkin itseni kokonaan. Katosin täysin ja olin jopa psykoosin kaltaisessa tilassa, hyvin hukassa itsestäni vuosia. Sekä henkinen, että fyysinen terveys romahti.
Oli työ nousta sieltä, masennus oli järkyttävä ja kaiken nielevä pitkän aikaa. Olin poissa työelämästä ja kuvittelin, etten nouse enää. Olin totaalisen loppu vain.
Kuitenkin nousin hiljaa. Kaikki on nyt ihan ok ja masennus poissa. Edelleen maksan pitkän aikaa tuosta elämänvaiheesta mutta henkisellä tasolla olen tullut niin vahvaksi ja se on muovannut identiteettiäni niin, etten ole toisten mielipiteistä riippuvainen samalla tavalla. En miellytä, pidän puoleni enkä todellakaan jää kynnysmatoksi mihinkään.
Samaan aikaan empatiani on tavallaan kaikonnut. Toki minä ymmärrän surut ja ikävät elämänvaiheet, yksinäisyyden ja kaiken sellaisen.
Voin kuunnella jos joku haluaa avautua mutta suurimmaksi osaksi ihmisen ongelmat ovat sellaisia, jotka voivat olla heille hyväksi ja polkuja kasvuun.
Tottakai toivon suurimmalle osalle hyvää mutta en oikein enää pysty säälimään tai liiaksi empatisoida toisen tilannetta.
En ole tunteeton mutta en vain osaa huolestua enää mistään kuten ennen. Näen vähän eri tavalla tilanteet ja murheet kuin ennen.
Kommentit (116)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on myös sattunut vähän samanlaista, ja koen että persoonallisuuteni on muuttunut vahvemmaksi ja kypsemmäksi näiden vaikeuksien myötä. En ole enää samalla tavalla empaattinen, kun kohdistan empatian ensisijaisesti itseeni. Minusta tämä muutos on vain hyvä. En enää jaksa murehtia toisten asioita, ja toisten arvostelut tai ikävät kommentit eivät mene enää ihon alle, vaan pystyn ohittamaan ne olkaa kohauttaen. Toisaalta koen, että minusta on tullut parempi keskustelija, silloin kun haluan sellainen olla. Uskallan olla avoin ja haavoittuvainen, toisin kuin nuorena. Uskallan kysyä toiselta enemmän, kipeämpiäkin asioita, ja olen huomannut monien pitävän siitä ja sanovan, että herätän heissä uusia ajatuksia. Suurimpaan osaan ihmisiä en kuitenkaan jaksa tuhlata aikaa tai energiaa.
Erittäin hyvin sanottu. Myös minä keskityn nykyään ensisijaisesti itsemyötätuntoon
Ihmiset ovat vahingoniloisia- paitsi ei kaikesta läheisemmät, lapset, vanhemmat, puoliso.
Jopa sisarukset voivat olla vahingoniloisia. He ovat oikeasti myötätuntoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselleen ankara ihminen on ankara toisille. Itsensä hyväksyvä hyväksyy toiset. Itselleen myötätuntoinen on myötätuntoinen myös toisia kohtaan.
Sitä niittää mitä kylvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä empatia johti ongelmiin. Myötätunto sääliä kerjäävää miestä kohtaan, no mies paljastuikin pahaksi ja tuhosi suuren osan elämästäni. Sanonta kuuluu, että "road to hell is paved with good deeds". Uskon tätä. Ongelmallisten adoptointi johtaa ongelmiin
No tämähän se tarinan opetus onkin.
Myötätuntoa ja toiveikkuutta käytetään hyväksi, joten on terveellisempää operoida itsesäälistä ja opportunismista käsin.
Oli vähän omituista huomata ensimmäistä kertaa, kun näin avuntarvitsijan ja sympatian sijasta tunsinkin itsesääliä siitä, etten halunnut auttaa. Sitten näkemäni heikkous alkoi inhottaa ja sivuutin koko tilanteen. Se oli omituista. Että kappas, näinkin voi ajatella.
Onhan tää hirveän helppo tapa olla olemassa. Itse vaan tykkäsin enemmän siitä erilaisesta käyt
Mulla ei ole mitään pelastajasyndroomaa. Ei ole koskaan ollut.
Minä hämmästelen sitä, että kiusaamisten ja vainoamiskokemuksien jälkeen edes arjen tavanomaiset vastoinkäymiset eivät herätä minussa halua olla ystävällinen.
Tarve korjata epäkohtia ei riitä edes siihen, että pitäisi ovea auki rollaattorimummolle. Empatiassa on nykyään sellainen omituinen takapotku, joka nyrjäyttää avuntarpeen näkemisen itsesääliksi minua itseäni kohtaan, koska en löydä enää itsestäni auttamishalua. Olen varmaan ollut henkisesti niin vaikeassa paikassa, että olen sairastunut itsekeskeisyyteen.
Ymmärtäisin että ihmiset kokisivat minun """"tervehtyneen""""" jos olisin ollut rajaton miellyttäjä. Mutta kun olin keskiverto, positiivinen ihminen. Eikä empatian loppuminen ei tarkoita sitä, että olisin suojassa huonoilta ihmissuhteilta vaan sitä, että en ole enää perusmukava.
Voin jeesustella toivosta, näyttää peukkua, puhua kauniisti, mutta olepa maassa makaava vieras niin en tekisi elettäkään sinun auttamiseksi. Kokemukseni rintaääni kertoo, että se olisi minulta itseltäni pois :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä empatia johti ongelmiin. Myötätunto sääliä kerjäävää miestä kohtaan, no mies paljastuikin pahaksi ja tuhosi suuren osan elämästäni. Sanonta kuuluu, että "road to hell is paved with good deeds". Uskon tätä. Ongelmallisten adoptointi johtaa ongelmiin
No tämähän se tarinan opetus onkin.
Myötätuntoa ja toiveikkuutta käytetään hyväksi, joten on terveellisempää operoida itsesäälistä ja opportunismista käsin.
Oli vähän omituista huomata ensimmäistä kertaa, kun näin avuntarvitsijan ja sympatian sijasta tunsinkin itsesääliä siitä, etten halunnut auttaa. Sitten näkemäni heikkous alkoi inhottaa ja sivuutin koko tilanteen. Se oli omituista. Että kappas, näinkin voi ajatella.
Onhan tää hirveän helppo tapa olla olemassa. I
Ehkä tuo itsesääli- kela kertoo siitä, että olet vielä toipumisvaiheessa ja itse empatian ja myötätunnon tarpeessa toisilta. Jos/kun et sitä saa tai osaa ottaa vastaan, on vaarana katkeroituminen ja kyynistyminen.
Olen muuttunut tunteettomaksi. Hyvätapainen ja korrekti olen kuitenkin.
Luonteeni ja sisimpäni muuttunut kokonaan.
Olen kuin tyhjä kuori.
Kärsimys ja lamaannus poistunut parin vuoden aikana. Samaksi herkäksi ja empaattiseksi itsekseni en ole palautunut enkä palaa enää.
Ajattelen asiat vain faktoina. Tunne-elämä kuollut.
En tosin edes enää sure, kaipaa entistä enkä mitään uuttakaan.
Jotain peruuttamattomasti muuttui.
Surun ja petetyksi (8 vuotta) tulemisen jälkeen otan päivän kerrallaan. En suhtaudu mihinkään enkä keneenkään ihmisiin kovin syvällisesti, tosissani tai kiinnostuneesti. Pintapuolisesti vain.
Mikään ei kosketa minua.
Tietynlainen vapaus ja riippumattomuus kuvastaa nykyminääni. Rauha. En odota enkä toivo mitään.
Minussa on ainoa turva ja lohtu.
Teen, mitä kulloinkin huvittaa. Toisaalta joskus en tee kerrassaan yhtään mitään, jos ei huvita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet aiemmin tottunut elämään kynnysmattona ja siihen on vaadittu todella paljon empatiaa. Ei normaaliin "itsekkääseen" elämään kovin paljon tarvitse empatiaa kuluttaa. On hyvä olla ymmärtäväinen, eikä tuomita ihmisiä, mutta voit hyvin keskittyä omiin asioihisi ja etuihin, jos tilanne niin vaatii. Et ole menettänyt empatiakykyäsi, olet vain alkanut olemaan empaattinen myös itseäsi kohtaan, mikä väistämättä tuo ristiriitoja joihinkin ihmissuhteisiin tai kohtaamisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä empatia johti ongelmiin. Myötätunto sääliä kerjäävää miestä kohtaan, no mies paljastuikin pahaksi ja tuhosi suuren osan elämästäni. Sanonta kuuluu, että "road to hell is paved with good deeds". Uskon tätä. Ongelmallisten adoptointi johtaa ongelmiin
No tämähän se tarinan opetus onkin.
Myötätuntoa ja toiveikkuutta käytetään hyväksi, joten on terveellisempää operoida itsesäälistä ja opportunismista käsin.
Oli vähän omituista huomata ensimmäistä kertaa, kun näin avuntarvitsijan ja sympatian sijasta tunsinkin itsesääliä siitä, etten halunnut auttaa. Sitten näkemäni heikkous alkoi inhottaa ja sivuutin koko tilanteen. Se oli omituista. Että kappas, näinkin voi ajatella.
Kyynistyminen on "vaara" vain niille, joita ahdistaa ajatus ihmistyypistä, joka näkee muiden hädän muttei auta.
Kyynistyneelle itselleen se on vain asianlaita. Asia, joka hänelle on opetettu ja jonka hän lopulta oppi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet aiemmin tottunut elämään kynnysmattona ja siihen on vaadittu todella paljon empatiaa. Ei normaaliin "itsekkääseen" elämään kovin paljon tarvitse empatiaa kuluttaa. On hyvä olla ymmärtäväinen, eikä tuomita ihmisiä, mutta voit hyvin keskittyä omiin asioihisi ja etuihin, jos tilanne niin vaatii. Et ole menettänyt empatiakykyäsi, olet vain alkanut olemaan empaattinen myös itseäsi kohtaan, mikä väistämättä tuo ristiriitoja joihinkin ihmissuhteisiin tai kohtaamisiin.
Minusta on sairasta ajatella, että omiin asioihin ja oman perheen asioihin keskittyminen riittää. Mutta sitten taas, itsepähän olen näppini polttanut kun olen muuta kuvitellut 🙄
Minusta se huonosti kohdellun ihmisen yliempaattisuus on selviytymiskeino. Että jos löytää omasta itsestään annettavaa pahassakin paikassa, niin mahdollisimman moni ihminen ymmärtää kaltoinkohdellun olevan pohjimmiltaan hyvä ja vahva ihminen, ja tulee avuksi.
Nykyaika on vaan jotenkin rikki. Altavastaajien ponnistelu ulosmitataan sen sijaan että he saisivat hyvyytensä vastineeksi hyvää.
Sitten ihmetellään, kun ponnistelijoita ei enää ole ja kaikilla on mielenterveysongelmia.
Noh, kuten sanoin, kyynisyys ahdistaa vain niitä jotka pelkäävät ihmistyyppiä, jolta toivovat apua mutta joka ei auta.
Ahdistujien mielestä olisi niiiiiiin hirveää kokea, miten heidän kärsimyksensä ei hetkauta kanssaihmisiä.
Ne kaltoinkohdelluthan ovat joutuneet voittamaan vaikeutensa (... yksin...) tai tuhoutuneet niihin.
Monesti seviytyjä on kylmä entisille kavereilleen. Kyse on ehkä pelosta ja irtiotosta menneeseen. "Nyt kun pärjään, niin en halua olla missään tekemissä menneen kanssa." Löytyy uusi tapa elää, mitäs sitä menneitä murehtimaan....
Ymmärrettävää, mutta sellaista se on..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän Aloittajaa, olen itsekin samantyylisessä tilanteessa.
Ajattelen, että olen vihdoinkin oppinut pitämään omat rajani. Empatiakykyni ei ole kadonnut, muttasillä on rajansa. Minäkin olen kasvanut toksisessa perheessä ja syyllistäminen oli yksi vanhempieni keino pitää minut lieassa.
Oma elämö on selkeämpää, kivaakin välillä ja ura on lähtenyt uuteen nosteeseen kun olen oppinut priorisoimaan mikä on tärkeää ja mikä ei.
Rajoista ja hyvinvoinnista huolehtiminen ei ole itsekkyyttä, vaan yksi taito muiden joukossa. Aikuisella ihmisellä on oikeus ja velvollisuuskin huolehtia näistä.
En lukenut keskustelua mutta minusta empatia on vähän turhaa silloin, jos ei pysty tai jaksa mitenkään auttaa. En muiltakaan sitä odota itselleni, koska heillä on omat asiansa. Jos on tilanne kohdalla esim näen huonosti kohdellun eläimen niin koen kyllä empatiaa siinä hetkessä, joten en ole mitenkään sisältä paatunut. Jos alkaisin kipuilemaan jokaisen hätää, niin eihän sillä olisi loppua. Minusta on paras, kun kannan vastuuni omassa elämässä ja tuon hyvää tai en ainakaan levitä pahaa ihmisille, jotka ovat lähellä. Kun voin itse mahdollisimman hyvin, pystyn parempiin saavutuksiin ja silloin on myös konkreettisesti mahdollisuuksia auttaa toisia paremmin. Se on se, mikä on oikeasti arvokasta, ei niinkään tunteet muita kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet aiemmin tottunut elämään kynnysmattona ja siihen on vaadittu todella paljon empatiaa. Ei normaaliin "itsekkääseen" elämään kovin paljon tarvitse empatiaa kuluttaa. On hyvä olla ymmärtäväinen, eikä tuomita ihmisiä, mutta voit hyvin keskittyä omiin asioihisi ja etuihin, jos tilanne niin vaatii. Et ole menettänyt empatiakykyäsi, olet vain alkanut olemaan empaattinen myös itseäsi kohtaan, mikä väistämättä tuo ristiriitoja joihinkin ihmissuhteisiin tai kohtaamisiin.
Minusta on sairasta ajatella, että omiin asioihin ja oman perheen asioihin keskittyminen riittää. Mutta sitten taas, itsepähän olen näppini polttanut kun olen muuta kuvitellut 🙄
Minusta se huonosti kohdellun ihmisen yliempaattisuus on selviytymiskeino. Että jos löytää omasta itsestään annettavaa pahassakin paikassa, niin mahdollisimman moni ihminen ymmärtää kaltoinkohdellun olevan pohjimm
Ote edellisestä:
"Nykyaika on vaan jotenkin rikki. Altavastaajien ponnistelu ulosmitataan sen sijaan että he saisivat hyvyytensä vastineeksi hyvää.
Sitten ihmetellään, kun ponnistelijoita ei enää ole ja kaikilla on mielenterveysongelmia."
Ottamatta kantaa siihen, onko nykyaikana enemmän huonovointisuutta kuin aiemmin ja miten sitä puretaan (rakennetaanko taloa kuin sotien jälkeen vai juodaanko kaverin kanssa kaljaa ja vuodatetaan sydäntä, vai jotain näiden väliltä tai yhdistelmänä), niin ongelmaa on ainakin siinä, että mielenterveysongelmista kärsivät joko eivät hae apua tai saa sitä ammattilaisten taholta: he sitten vuodattavat sitä omaa pahaa oloaan muille ihmisille.
"Normaalit" ihmiset eivät sitä kovin kauaa jaksa kuunnella, mutta nämä väärällä tavalla itsensä "empaattisiksi" kuvittelevat, rajattomat ihmiset, ovat loputon korva noille joko mielenterveyden ongelmista ja/tai persoonallisuushäiriöistä kärsiville ihmisille.
Kunnes sitten heilläkin tulee lopulta se raja vastaan. Ja sitten tapahtuu, yleensä pienemmässä mittakaavassa mutta kuitenkin, samankaltaista kuin ap:llä.
Parasta ennaltaehkäisyä niin yksilön, hänen lähipiirinsä ja laajemman yhteiskunnan kannalta olisi, että alunperinkään tuollaiseen vuodatus-tilanteeseen, joka kuormittaa kuulijaa, ei päädyttäisi. Että ongelmainen ihminen pystyisi saamaan apua ammattilaisilta. Läheinen ei koskaan voi olla ammattilainen, vaikka olisi mikä koulutus, siinä on liian monia muita tekijöitä mukana. Vaikeahan on aina tietää, missä kohtaa ei enää normaali ystävien/perheenjäsenten tuki riitä, mutta jos yhdenkin kerran joku sanoo ihmiselle, että kannattaisiko mennä juttelemaan ammattilaiselle, se vinkki tulisi ottaa vastaan ja toimia sen mukaan. Tai ainakin lopettaa läheistensä kuormittaminen ja yrittää sitten selvitä aidosti yksin ilman ammattiapua, ei niin, että kaataa sen oman sairautensa toisten päälle.
Vierailija kirjoitti:
Monesti seviytyjä on kylmä entisille kavereilleen. Kyse on ehkä pelosta ja irtiotosta menneeseen. "Nyt kun pärjään, niin en halua olla missään tekemissä menneen kanssa." Löytyy uusi tapa elää, mitäs sitä menneitä murehtimaan....
Ymmärrettävää, mutta sellaista se on..
Kyse voi olla myös siitä, että selviytynyt on ymmärtänyt jotakin aiemmista ihmissuhteistaan, jotain sellaista, minkä ei halua enää toistuvan.
Ja se jos mikä on ymmärrettävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko yksi niistä joka elää vain oman pään sisällä? Tuossa ei ollut mitään konreettitista. Mitä teet itse päivisin esim. tänään?
Tämähän kirjoittaa tätä samaa huttua tänne kai harva se päivä, käyn palstalla 1-3 kertaa viikossa ja aina on julkaissut samantyylisiä horinoitaan, kirjoitustyylistä ei voi erehtyä
Sinä kirjoittelet palstalla lähes jokaiseen keskusteluun tämän saman asian. Miten on sinun asiasi päättää mitä täällä kirjoitellaan?
😂 No en todellakaan kirjoita, ekaa kertaa kommentoin täällä mihinkään noin. Ja ei toki ole minun päätettävissäni mitä täällä kirjoitellaan, horinat siis jatkukoot!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet aiemmin tottunut elämään kynnysmattona ja siihen on vaadittu todella paljon empatiaa. Ei normaaliin "itsekkääseen" elämään kovin paljon tarvitse empatiaa kuluttaa. On hyvä olla ymmärtäväinen, eikä tuomita ihmisiä, mutta voit hyvin keskittyä omiin asioihisi ja etuihin, jos tilanne niin vaatii. Et ole menettänyt empatiakykyäsi, olet vain alkanut olemaan empaattinen myös itseäsi kohtaan, mikä väistämättä tuo ristiriitoja joihinkin ihmissuhteisiin tai kohtaamisiin.
Minusta on sairasta ajatella, että omiin asioihin ja oman perheen asioihin keskittyminen riittää. Mutta sitten taas, itsepähän olen näppini polttanut kun olen muuta kuvitellut 🙄
Minusta se huonosti kohdellun ihmisen yliempaattisuus on selviytymiskeino. Että jos löytää omasta itsestään annettavaa pahassakin paikassa, niin mahdollisimman moni
En ymmärrä yhtään mistä puhut tai ainakaan et vastaa tekstiin jota lainaat 🤨
Olen kuuntelijana ja tukena puolisolleni, lapselleni, ja yhdelle ystävälleni. Nämä ovat he jotka ovat olleet samaa minulle. En jaksa perehtyä enää sellaisten ihmisten asioihin jotka vain ottavat, eivätkä anna mitään. Empatiaa löytyy kyllä, mutta ei halua kantaa eikä kuunnella muiden kuin läheisten murheita.