Lue keskustelun säännöt.
Lapsettomien kaverien loukkaavat puheet selän takana
07.10.2024 |
Mulle selvisi vastoittain, että kaksi hyvinä ystävinäni pitämää ihmistä on haukkuneet mua selän takana. Olen kuulemma nykyään tylsää seuraa ja varoittava esimerkki siitä, miten lapset pilaa naisen elämän.
Itse en todellakaan koe elämäni olevan pilalla, päinvastoin. Loukkaa tosi paljon, että ihmiset, joihin oon luottanut, puhuu musta noin.
Jos oisitte mä, ottaisitteki puheeksi vai poistaisitteko tuollaiset vain kaveripiiristänne sanomatta mitään?
Kommentit (132)
Vierailija kirjoitti:
Ei ne ole sun kavereita! Hanki uusia. Ikävä juttu mutta sellasta on elämä.
Jos ap:llä ei ole äitikavereita, ehkä jostain "mammakerhoista" (En tarkoita tuota sanaa nyt mitenkään pahantahtoisesti, vaan en tiedä, missä pienten lasten äidit/vanhemmat voisivat tavata toisiaan ja ystävystyä, varmasti sellaisia paikkoja/harrastuksia on) voisi löytyä samassa tilanteessa olevia, samanhenkisiäkin ehkä ja heistä olisi vertaistukea ja ymmärrystä ihan eri tavalla, kun näistä parista tyypistä, jotka ilmeisesti eivät pidä ap:n valinnasta ja miten se on vaikuttanut heidän yhdessäoloonsa. Jos ap:llä on muita lapsettomia kavereita, jotka suhtautuvat aidosti positiivisesti ja kannustavat, niihin ihmissuhteisiin kannattaa panostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle tahtomattani lapsettomana onmpaljon tutumpaa se äiti-ihmisten suorittama dissaaminen, vähättely ja hylkääminen. Ehkä sä AP olet kohdellut lapsettomia ystäviäsi huonosti, katsos metsä yleensä vastaa niinkuin sinne huudetaan.
Minäkin tunnistan tämän. Kun lapsen saanut kaveri muuttuu joksikin puolipyhimysmadonnaksi ja varajeesukseksi, joka säälivästi katselee mitään ymmärtämättömiä (ex) kavereitaan sieltä vanhemmuuden norsunluutornistaan, niin on aika raskasta pitää enää yhteyttä. Se jatkuva "huoh, et sinä mitään tiedä asiasta x tai y, odotas kun saat lapsen niin koet ihmevalaistumisen tuossa työelämän kiireiden ja hassteellisuuden viidakossa" tai "ei sinulla mitään raskasta voi olla elämässä noiden syöpähoitojesi/ työttömäksi jäämisesi (/lisää sopiva) kanssa, vasta lapsen saanut tietää mitä on kun on raskasta" (päälle se dramaattinen huokaus ja sil
Tuossa ei ole kyse lapsen saamisesta, vaan synnynnäisestä asenteesta. Mulle yksi lapseton kaverini teki noin, huokaili ja taivasteli toisen ihmisen lapsen kasvatusta, ihan normaaleita asioita piti outoina. Minä taas pienen lapsen äitinä ymmärsin heti, miksi tuo kaverin kritisoima äiti toimi niinkuin toimi. Lapseton kaveri ei ymmärtänyt, enkä viitsinyt kovin paljon alkaa vääntää ratakiskoa, koska hänellä ei ollut tapana kuunnella. Jossain vaiheessa lopetin yhteydenpidon häneen.
Nyt hänellä on itselläänkin lapsi. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka hän jakelee neuvoja lasten kasvatukseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle tahtomattani lapsettomana onmpaljon tutumpaa se äiti-ihmisten suorittama dissaaminen, vähättely ja hylkääminen. Ehkä sä AP olet kohdellut lapsettomia ystäviäsi huonosti, katsos metsä yleensä vastaa niinkuin sinne huudetaan.
Minäkin tunnistan tämän. Kun lapsen saanut kaveri muuttuu joksikin puolipyhimysmadonnaksi ja varajeesukseksi, joka säälivästi katselee mitään ymmärtämättömiä (ex) kavereitaan sieltä vanhemmuuden norsunluutornistaan, niin on aika raskasta pitää enää yhteyttä. Se jatkuva "huoh, et sinä mitään tiedä asiasta x tai y, odotas kun saat lapsen niin koet ihmevalaistumisen tuossa työelämän kiireiden ja hassteellisuuden viidakossa" tai "ei sinulla mitään raskasta voi olla elämässä noiden syöpähoitojesi/ työttömäksi jäämisesi (/lisää sopiva) kanssa, vasta lapsen saanut tietää mitä on kun on raskasta" (päälle se dramaattinen huokaus ja sil
Allekirjoitan tämän. Meitä oli suht tiivis naisporukka. Oltiin samassa koulussa, 3 eri luokalla.
1 lapsi syntyi meidän ollessa 23 v ja äitiys kilahti päähän. Vauva piti ottaa aina mukaan, piti olla hiljaa, kun vauva nukkuu jne. Äidille sanottiin jätä vauva kotiin, ei ikinä jättänyt edes lounastreffeille. Sitten syntyi vauva nro 2 ja vähän ajan päästä nro 3. 5 v aikana 3 vauvaa.
Kaikki nämä vuodet raahasi vauvojaan mukanaan, vaikka sanottiin ei sovi. Mökille tuli, kutsumatta. Ei ollut varaa maksaa osuuttaan, mutta lapset otti mukaan, arvosteli, kun ei ole pieniä lusikoita, muovisia lautasia jne.
Muistan, kun taas kerran kerjäsi kyytiä ja mä koukkasin hakemaan. Alkoi valittaa, kun mulla ei ollut lastenistuimia. Ehdotti käyn hakemassa , vuokraamassa.
mä vaan nauroin ja sanoin heippa. Joka krt veti herneet nenään, vaikka itse oli luvannut ei ota lapsia mukaan, sitten tulikin lasten kanssa ja veri herneet nenään, kun ei oltu varauduttu lapsiin. Mun vanhempienikin mökillä alkoi narisemaan oli liikaa vaarallisia juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle tahtomattani lapsettomana onmpaljon tutumpaa se äiti-ihmisten suorittama dissaaminen, vähättely ja hylkääminen. Ehkä sä AP olet kohdellut lapsettomia ystäviäsi huonosti, katsos metsä yleensä vastaa niinkuin sinne huudetaan.
Minäkin tunnistan tämän. Kun lapsen saanut kaveri muuttuu joksikin puolipyhimysmadonnaksi ja varajeesukseksi, joka säälivästi katselee mitään ymmärtämättömiä (ex) kavereitaan sieltä vanhemmuuden norsunluutornistaan, niin on aika raskasta pitää enää yhteyttä. Se jatkuva "huoh, et sinä mitään tiedä asiasta x tai y, odotas kun saat lapsen niin koet ihmevalaistumisen tuossa työelämän kiireiden ja hassteellisuuden viidakossa" tai "ei sinulla mitään raskasta voi olla elämässä noiden syöpähoitojesi/ työttömäksi jäämisesi (/lisää sopiva) kanssa, vasta lapsen saanut tietää mitä on kun o
Niin tuttua. Mun kaveri valitti, miten kotini ei ole lapsiystävällinen, kun oli pöydillä ja alahyllyillä kaikenlaisia tavaroita. :) Huippu sit se, kun alkoi vaatia, että laitan koirani ulos aina kun hän lapsineen tulee kylään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti... Jos sulla on lapsi, niin sä puhut, elät ja hengität sitä vauva-arkea. Lapsettomille ei oo samaistumispintaa ja ne samat vauvajutut kuulostaa tylsältä, vaikka kuinka se oma rakas pieni auringonpaiste sua ihastuttaa ja hämmästyttää, kaikki ei tunne samoin.
Omalla kohdalla lapsen saaneista ystävistä etääntymisen eivät aiheuttaneet "mammapuheet", vaan se, ettei minnekään voinut mennä ilman sitä lasta ja moneen paikkaan ei lapsia voi ottaa edes mukaan, vaikka sitä sietäisikin välillä. Loppuivat teatterissa käynnit, konsertit, festarit, rennot mökkiviikonloput, tyttöjen ulkomaanmatkat, iso osa yhteisistä harrastuksista, rauhalliset ravintola-illalliset ja kyllä, myös klubeilla ja pubeissa käyminen yhdessä. Ja
Äitiys on jo arvovalintana puhtaan itsekäs. Siinä sivuutetaan kaikki lapsen tulevat kärsimykset oman itsekkään lisääntymistarpeen takia.
Onko siis ihme, että ovat ystävyyssuhteissaankin itsekeskeisiä törppöjä (hyvin sanottu, muuten!).
Eri ja vela. En silti toivoisi keskustelun olevan äitejä solvaavaa. Osasta äitejä kyllä tulee itse- ja muksukeskeisiä törppöjä, oikein kakkavaipan palvojia. Osa handlaa ystävyyssuhteensa paremmin, eivätkä muutu liikaa ja ymmärtävät myös muiden näkökulmaa eivätkä tee itsestään numeroa. Tottakai lapsen saaminen muuttaa paljon elämässä ja arvotkin saattavat muuttua. Tasapaino olisi silti hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta kannattaa ihan itsensä takia sanoa asiasta. Se kasvattaa selkärankaa, kun seisoo itsensä, perheensä ja periaatteidensa takana. Lisäksi jos kyseessä oikeasti tärkeät ihmiset, haluat antaa heille mahdollisuuden selittää ja pyytää anteeksi tai oikaista väärinkäsitys, jos sellainen kyseessä.
Jos kyseessä on toisen käden tieto, niin itse ainakin kokisin aika korkeaksi kynnyksen lähteä "syyttelemään" ketään vastoin parempaa tietoa. Ehkä vähän kannattaisi kuulostella tilannetta näiden kavereiden seurassa, onko heidän käytöksensä muuttunut jotenkin (tai onko omasi?) tai ottavatko yhteyttä kuten aiemmin, vai pyrkivätkö pitämään etäisyyttä. Yleensä noista vihjeistä pystyy itsekin lukemaan, onko haluttua seuraa vai ei.
Sanoa asias
Miksi pitäisi pyytää anteeksi sitä, ettei pidä jonkun (tylsästä) seurasta hänen lapsen saamisensa jälkeen?
Saako sullekin tulla sanomaan vaikkapa syöpään sairastuttuasi, etten pidä tylsästä seurastasi?
Vierailija kirjoitti:
No mitäs siitä. Perheelliset haukkuu lapsettomia joka käänteessä. Monta lasta saaneet haukkuu pienempiä perheitä ja 1 - 3 lasta saaneet haukkuu suurperheitä. Eli se ja sama mitä teit niin aina joku haukkuu.
Mulla on kolme lasta enkä kyllä hauku suurperheitä. Miksi haukkuisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta kannattaa ihan itsensä takia sanoa asiasta. Se kasvattaa selkärankaa, kun seisoo itsensä, perheensä ja periaatteidensa takana. Lisäksi jos kyseessä oikeasti tärkeät ihmiset, haluat antaa heille mahdollisuuden selittää ja pyytää anteeksi tai oikaista väärinkäsitys, jos sellainen kyseessä.
Jos kyseessä on toisen käden tieto, niin itse ainakin kokisin aika korkeaksi kynnyksen lähteä "syyttelemään" ketään vastoin parempaa tietoa. Ehkä vähän kannattaisi kuulostella tilannetta näiden kavereiden seurassa, onko heidän käytöksensä muuttunut jotenkin (tai onko omasi?) tai ottavatko yhteyttä kuten aiemmin, vai pyrkivätkö pitämään etäisyyttä. Yleensä noista vihjeistä pystyy itsekin lukemaan, onko haluttua seura
Syöpä ei ole valinta. Enkä muutenkaan vertaisi lasta syöpään (vaikka meidän velojen väitetään lapsia vihaavan).
Jotenkin surullista, kuinka sen oman ison elämänmuutoksen pitäisi piilottaa niiltä ystäviltä, jotka eivät ole sitä kokeneet. Keskustelun perusteella pitäisi esittää, ettei mitään tapahtunut.
Mitä nämä ystävät tekisivät, jos joku sairastuisi vakavasti, kävisi läpi raskaan avioeron? Sanoisi kaveria tylsäksi ja heittäisi mäkeen?
Tietysti sitä voi pohtia, jaksaako lapsettomat ystävät keskustella pitkään lapsesi kehityksestä, mutta ei sitä lasta voi olemattomaksikaan tehdä. Todelliset ystävät ymmärtävät ja joustavat, kyselevät mitä sulle ja vauvalle kuuluu, kuuntelevat vaikkei vauvat olisi korkealla kiinnostuksenkohteissa.
Olen minäkin koirattomana ihmisenä kuunnellut pitkät pätkät ystäväni koira-arjesta. En tiedä tuon taivaallista koirien kouluttamisesta, mutta se oli ystävälle tärkeä aihe päästä avautumaan kun teini-ikäinen koira teki tuhoja. Jos koirajutut lähti lapasesta, ohjasin keskustelua muualle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata polttaa siltoja.
Ei mitään draamaa tarvita.
Joskus vain ystävyys hälvenee, joten anna sen hiipua hyvänpäivän tuttavuudeksi.
Itselläni on ns. norsun muisti, eikä ystävyydelle olisi paluumahdollisuutta. Aina jonkun kanssa vaikka kuinka kivasti jutellessa takaraivossa viipyy tietoisuus siitä, että "olet puhunut minusta pahaa".
Mä muistan yleensä sen, jos joku on ollut todella ilkeä esim. fyysisestä vammastani, tai käyttäytynyt uhkaavasti. Sen jälkeen on ikuinen juopa, koska mullakin on tuollainen norsun muisti.
Älä suotta loukkaannu. Osa mammoista tosiaan katoaa siihen vauva-taaperokuplaan ihan täysin, ja kyllä sen saa ääneen sanoa. Sinä et itse sitä näe, ja ystäväsi suojelivat tunteitasi puhumalla asiasta vain keskenään.
Ehkä joskus palaat omaksi itseksesi ja kanssasi voi taas olla vuorovaikutuksessa normaalisti, ehkä et. Aika näyttää sen ystävillesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oman ystävä- ja tuttavapiirini naiset ovat muuttuneet tappavan tylsiksi sikiämisen jälkeen. Mikä yhtä sietämätöntä, heistä on tullut myös epäluotettavia. Aina kun jotain on sovittu, tulee joku "odottamaton käänne", minkä vuoksi myöhästytään tapaamisista ja muista menoista. Aivan kuin maailma pyörisi niiden pentujen navan ympärillä. En arvosta tuollaista ja olen alkanut ottamaan etäisyyttä.
Äidin maailma pyöriikin sen poikasen ympärillä. Eiväthän ne muuten eläisi aikuisikään.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin surullista, kuinka sen oman ison elämänmuutoksen pitäisi piilottaa niiltä ystäviltä, jotka eivät ole sitä kokeneet. Keskustelun perusteella pitäisi esittää, ettei mitään tapahtunut.
Mitä nämä ystävät tekisivät, jos joku sairastuisi vakavasti, kävisi läpi raskaan avioeron? Sanoisi kaveria tylsäksi ja heittäisi mäkeen?
Tietysti sitä voi pohtia, jaksaako lapsettomat ystävät keskustella pitkään lapsesi kehityksestä, mutta ei sitä lasta voi olemattomaksikaan tehdä. Todelliset ystävät ymmärtävät ja joustavat, kyselevät mitä sulle ja vauvalle kuuluu, kuuntelevat vaikkei vauvat olisi korkealla kiinnostuksenkohteissa.
Olen minäkin koirattomana ihmisenä kuunnellut pitkät pätkät ystäväni koira-arjesta. En tiedä tuon taivaallista koirien kouluttamisesta, mutta se oli ystävälle tärkeä aihe päästä avautumaan kun teini-ikäinen koira teki tuhoja. Jos koirajutut lähti lapasesta, ohjasin keskustelua m
No en mä ymmärrä sitäkään, jos koiraihmiset pitää pitkiä monologeja koiristaan ei-koiraihmisille. Mulla on itsellä koira ja juttelen siitä muiden koiraihmisten kanssa. Oon usein ihmetellytkin, miksi ystävät, joista tiedän, etteivät ole erityisen koiraihmisiä, kyselee aina koirastani. Ilmeisesti kokevat, että kuuluu osoittaa kiinnostusta? Mutta en mä sitä kaipaa, ihan mielelläni juttelen heidän kanssaan niistä aiheista, mitkä meitä yhdistää. Saman verran kuuntelen mielelläni lapsista kuin itse oma-aloitteisesti puhun heille koirastani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä ihmiset loukkaantuu ihan liian helposti pienestä. Toki olisi parempi, jos kukaan ei sanoisi mitään loukkaavaa tai oikeastaan ei mitään.
Jos ystävyys ei tunnu hyvältä enää, kannattaa lähteä vaan eri suuntiin, sen enempää loukkaantumatta. Keskittyä uusiin ihmisiin ja asioihin elämässä.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä sinun tapaustasi sen tarkemmin, mutta nämä kaverisi ovat oikeassa näin keskimäärin. Kun lapsia tulee, niin lapsettomat kaverit muuttuvat toissijaiseksi ilmaksi. Vaikka ennen olisitte olleet hyviä ystäviä, niin lapsettomasta kaverista tulee loppujaan se tyyppi, jolta satunnaisesti kysellään kuulumisia, tai harvakseltaan ehdotetaan jotain tapaamista kahvittelun merkeissä. Sekin kahvittelu on tarkkaan aikataulutettu. Ei tuollaisilla ystävillä enää niin sanotusti tee mitään. Ei ne tuo sinun elämään loppujaan enää juurikaan lisäarvoa. Pikemminkin tulee fiilis, että joskus harvoin saat rajattua aikaa, kun se tärkeämpi elämä antaa vastapuolella myöten. Siksi lapsettomat lähentyy taasen helposti keskenään.
Tunnistan tuon, mitä tarkoitat, mutta katson asiaa aivan eri suunnasta. Kun kaverini saivat lapsia, koin jääväni ulkopuolelle. Koin jonkinlaista yksinäisyyttä. Ei kuitenkaan olisi tullut mieleenkään pitää sitä kaverin vikana. Hänen elämäänsä oli tullut uusi henkilö, joka sillä hetkellä vei suurimman osan hänen ajastaan ja huomiostaan. Minä taas olin aikuinen ja jaksaisin kyllä odottaa, että lapsi kasvaa ja voin sen jälkeen taas jatkaa kaverin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle tahtomattani lapsettomana onmpaljon tutumpaa se äiti-ihmisten suorittama dissaaminen, vähättely ja hylkääminen. Ehkä sä AP olet kohdellut lapsettomia ystäviäsi huonosti, katsos metsä yleensä vastaa niinkuin sinne huudetaan.
Minäkin tunnistan tämän. Kun lapsen saanut kaveri muuttuu joksikin puolipyhimysmadonnaksi ja varajeesukseksi, joka säälivästi katselee mitään ymmärtämättömiä (ex) kavereitaan sieltä vanhemmuuden norsunluutornistaan, niin on aika raskasta pitää enää yhteyttä. Se jatkuva "huoh, et sinä mitään tiedä asiasta x tai y, odotas kun saat lapsen niin koet ihmevalaistumisen tuossa työelämän kiireiden ja hassteellisuuden viidakossa" tai "ei sinulla mitään raskasta voi olla elämässä noiden syöpähoitojesi/ työttömäksi jäämisesi (/lisää sopiva)
Niin tuttua. Mun kaveri valitti, miten kotini ei ole lapsiystävällinen, kun oli pöydillä ja alahyllyillä kaikenlaisia tavaroita. :) Huippu sit se, kun alkoi vaatia, että laitan koirani ulos aina kun hän lapsineen tulee kylään.
No tämä! Kun kielsin taaperoa syömästä äitinsä antamaa suklaakeksiä mun beigellä sohvalla ja koskemasta mun koriste-esineisiin, taapero veti itkupotkuraivarit kuullessaan sanan ei ja äiti tuhisi, että lapset on lapsia, pitää ymmärtää. Pitäiskö sitten kerätä kaikki tavarat varastoon heitä varten ja pressuttaa huonekalut. Juu ei tuontyyppisiä kavereita lapsineen enää mun kotiin. Mut opetettiin lapsena käyttäytymään kyläillessä, ei tullut kuuloonkaan sotkeminen tai mihinkään koskeminen ilman lupaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta kannattaa ihan itsensä takia sanoa asiasta. Se kasvattaa selkärankaa, kun seisoo itsensä, perheensä ja periaatteidensa takana. Lisäksi jos kyseessä oikeasti tärkeät ihmiset, haluat antaa heille mahdollisuuden selittää ja pyytää anteeksi tai oikaista väärinkäsitys, jos sellainen kyseessä.
Jos kyseessä on toisen käden tieto, niin itse ainakin kokisin aika korkeaksi kynnyksen lähteä "syyttelemään" ketään vastoin parempaa tietoa. Ehkä vähän kannattaisi kuulostella tilannetta näiden kavereiden seurassa, onko heidän käytöksensä muuttunut jotenkin (tai onko omasi?) tai ottavatko yhteyttä kuten aiemmin, vai pyrkivätkö pitämään etäisyyttä. Yleensä noista vihjeistä pystyy itsekin lukemaan, onko haluttua seura
Syöpäsairauteen voi lasten hankkimista todellakin verrata. Niin riutuneita ovat monet pikkulasten äidit.
Vierailija kirjoitti:
Minusta ainoa selittävä tekijä on ollut se, ottaako henkilö päävastuun lapsen hoidosta vai ei. Varsinkin vauvojen kohdalla se on usein äiti. Ne perheet, joissa hoitovastuu menee tasan, myös puhuvat lapsistaan yhtä vähän tai paljon.
Tuo on totta. Minusta yksi hyvin oleellinen tekijä on se, ettei päävastuussa olevan vanhemman elämässä ehdi tapahtua vauvan lisäksi mitään muuta. Et ole töissä, et ehdi harrastaa. Kaikki aika ja energia menee vauvan hoitamiseen. Ei siinä oikein kerry muuta vastattavaa noihin "mitä kuuluu" -kysymyksiin kuin senhetkistä vauva-arkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä sinun tapaustasi sen tarkemmin, mutta nämä kaverisi ovat oikeassa näin keskimäärin. Kun lapsia tulee, niin lapsettomat kaverit muuttuvat toissijaiseksi ilmaksi. Vaikka ennen olisitte olleet hyviä ystäviä, niin lapsettomasta kaverista tulee loppujaan se tyyppi, jolta satunnaisesti kysellään kuulumisia, tai harvakseltaan ehdotetaan jotain tapaamista kahvittelun merkeissä. Sekin kahvittelu on tarkkaan aikataulutettu. Ei tuollaisilla ystävillä enää niin sanotusti tee mitään. Ei ne tuo sinun elämään loppujaan enää juurikaan lisäarvoa. Pikemminkin tulee fiilis, että joskus harvoin saat rajattua aikaa, kun se tärkeämpi elämä antaa vastapuolella myöten. Siksi lapsettomat lähentyy taasen helposti keskenään.
Tunnistan tuon, mitä tarkoitat, mutta katson asiaa aivan eri suunnasta. Kun kaverini saivat lapsia, koin jääväni ulkopuolelle. Koin jonkinlaista yksinäisyyttä. Ei k
Mä valitettavasti oon menettänyt pysyvästi kolme ystävää ja sisareni lapsiperhearjelle. Yhteen näistä ystävistä ja siskoon on välit olemassa, mutta henkinen yhteys ei ole koskaan palautunut.
Mulle taas on tuttua se, että lapsettomat tulevat ylimielisesti hymyillen neuvomaan lastenhoidossa. Eivät ymmärrä, että se heidän hieno ideansa ei todellakaan toimi. Ylipäätään heille lapsi on jokin esine eikä ihminen.