Vakava sairastuminen ja parisuhde

Mies lähti. Ja lapset (aikuisia) käänsivät selkänsä. Jäin yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa tossakin oleellista on se, onko kyseessä joku oikea sairaus vai mt-ongelma?

Tää on taas näitä juttuja missä esim. syöpää sairastavan kumppanin rinnalla kuuluu pysyä, mutta masentuneen puolisoa suunnilleen kannustetaan lähtemään.

Tämä. Energiasyöppöys, oma tila ja mitä näitä nyt on kun masennus tulee ilmi. Syövässä tällaisia ei ole 😅

Jeep! Jostain luterilaisuudesta varmaan tuokin kumpuaa, että olisi jotenkin hyväksyttävämpää maata sängynpohjalla syöpätaistelun uuvuttamana kuin vaikka sen masennuksen. Ja tietenkin "itsensä pitää pelastaa", koska "mielenterveysongelmainen sairastuttaa aina myös läheisensä".

Vierailija kirjoitti:

Kuinka hyvin te olette pystyneet pitämään kiinni parisuhejutuista sairautesi aikana? Oletteko pystyneet viettämään aikaa niin, ettei sairaus ole koko ajan esillä? Entä läheisyys ja seksi?

Uskon, että läpikäymäsi asiat ovat ihan normaaljea ajatuksia, mutta tokihan jossain kohtaa myös kumppanisi voi väsyä. Pystyykö hän ottamaan mitään irtiottoja arjesta oman hyvinvointinsa edistämiseen?

Anteeksi, tätä ei ole varmasti tarkoitettu siten miten itse väkisin ajattelen. Jotenkin vaan tosi usein törmää siihen, että jos oletetaan naisen sairastuneen, pohditaan miten seksielämä on järjestetty. Vähän samaan tapaan kuin synnytyksen jälkeen valmius seksiin lasketaan sen mukaan kuinka on fyysisesti valmis, ei niinkään henkisesti. Tai jo pelkästään se, että kuukautisten aikana pitäisi kyetä jollain tavalla pitämään huolta, että mies saa kuitenkin seksinsä.

Just parasta mitä voi tehdä, on päättää toisen puolesta mikä hänelle on hyväksi. Eihän aikuinen, terve ihminen sitä voi itse tietää, onko valmis seurustelemaan sairastuneen kanssa vai ei.

Tsiisus. Tähän vois taas se yksi tyyppi tulla kysymään "kai teillä on joku yhteinen kieli millä kommunikoida".

Miehellä reuma ja pari liitännäissairautta. Elämä muuttunut, köyhtynyt ja hidastunut, mutta yhdessä vaan ollaan. Sanoisin, että aloittajan tuntemukset ovat ihan normaaleja. Vallankin jos sairastumisesta on vasta vuosi ja toipuminen kesken, on myös mieli vielä hajalla.

Puhu kumppanillesi. Kerro hänelle peloistasi ja ahdistukestasi, mutta kuuntele myös häntä. Jos hän haluaa seistä vierelläsi, älä sysää häntä pois.

Mielenkiintoinen aihe jota olen miettinyt paljon itsekin. Oma äiti hoiti sairasta isääni monia vuosia ja mietin usein kuinka se rakkaus ei loppunut, mutta muutti tyystin muotoaan. Tai sitten haluan vaan itse uskoa, että äiti jäi rakkaudesta isän luo, ei velvollisuudentunteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa tossakin oleellista on se, onko kyseessä joku oikea sairaus vai mt-ongelma?

Tää on taas näitä juttuja missä esim. syöpää sairastavan kumppanin rinnalla kuuluu pysyä, mutta masentuneen puolisoa suunnilleen kannustetaan lähtemään.

Tämä. Energiasyöppöys, oma tila ja mitä näitä nyt on kun masennus tulee ilmi. Syövässä tällaisia ei ole 😅

Näille on helppo nauraa jos ei ole omaa kokemusta. Veikkaanpa, että moni silti mielummin valitsee sen hoitoihin sitoutuneen syöpäsairaan, kuin sen mt-potilaan joka ei ole valmis itse tekemään mitään sairautensa eteen.

Minusta on aika erikoista, jos rakkaus häviää toisen sairastumiseen varsinkin kauan yhdessä olleilla.

Olin puolisoni rinnalla, kun hän kävi raskaissa hoidoissa ja hän on myös tukenut minua aina.

Ymmärrän, että on tilanteita, jotka voivat olla kovin vaikeita, mutta ei pidä toista ajaa pois.

Vissiin noi on ihan normaaleja ajatuksia, mutta jos sitä rakkautta on, ei se katoa yhdessä vähän vaikeammassa vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Oma mieheni sairastui vakavasti ja sairaus kroonistui. Välillä on ollut rankkoja vaiheita ja välillä taas helpompaa. Ylivoimaisesti raskainta on ollut kuitenkin juuri nuo hetket kun mies on kyseenalaistanut koko meidän suhteemme koska minun olisi muka parempi olla vapaa tästä kaikesta.

Ymmärrän, että tuota varmasti ajattelee, mutta en ymmärrä miten mies voi kuvitella voivansa ajatella minun puolestani? Minua oikeasti loukkaa, että hän on muka tietävinään paremmin mikä on minulle parhaaksi ja mikä ei. Aivan kuin minä en olisi yhtäkkiä täysivaltainen ihminen.

Joten, niin vaikeaa kuin se onkin, sinuna miettisin kuinka paljon kuormitat puolisoasi noilla ajatuksilla?

Ymmärrän tämän näin rationaalisesti ja tiedän myös, että tuo suhteen kyseenalaistaminen loukkaa kumppaniani. Sen takia yritän olla puhumatta hänelle asiasta. Sen sijaan omia ajatuksiani en saa kuriin.

- aloittaja

Vierailija kirjoitti:

Kuinka hyvin te olette pystyneet pitämään kiinni parisuhejutuista sairautesi aikana? Oletteko pystyneet viettämään aikaa niin, ettei sairaus ole koko ajan esillä? Entä läheisyys ja seksi?

Uskon, että läpikäymäsi asiat ovat ihan normaaljea ajatuksia, mutta tokihan jossain kohtaa myös kumppanisi voi väsyä. Pystyykö hän ottamaan mitään irtiottoja arjesta oman hyvinvointinsa edistämiseen?

Melko huonosti, mutta ollaan tehty sellaisia arkisia asioita mitä voi kotona tehdä. Pyritään muutenkin olemaan mahdollisimman normaalisti sairaudesta huolimatta. Läheisyyttä on, mutta seksiä ei ja sekin ahdistaa. Kumppanilla on omat harrastukset joista on pitänyt kiinni, mutta aika kotipainotteisesti on ollut tämän vuoden. Olen kannustanut häntä menemään enemmän ystäviensä kanssa, mutta ei kauheasti mene.

- aloittaja

Vierailija kirjoitti:

Kannattais varmaan puhua sen kumppanin kanssa. Fakta on se, että harva parisuhde kestää toisen pitkällisen sairastamisen. Jos parisuhde muuttuu hoitosuhteeksi, on sitä vaikea enää saada ennalleen sen jälkeen.

Miksi hemmetissä tätä on alapeukutettu noin paljon?

Kyllä mä teinä harkitsisin ihan parisuhdeterapiaa kun olet siinä kunnossa, että jaksat. Vakava sairastuminen on aina kriisi parisuhteelle, vaikka suhde kuinka hyvä olisikin. Kannattaa käydä purkamassa tilannetta ammattilaisen ohjauksessa.

Kyllä se vuosi tai parikin menee vaikka päällään seisten, mutta sitten alkaa ne todelliset vaikeudet. Jossain kohtaa kun täytyy heittää se toive paremmasta huomisesta hevoon ja todeta että tilanne on nyt tämä. Itse mietin, että olisi vaan pitänyt erota aikaisemmin. Repäistä laastari heti.

Vierailija kirjoitti:

Kun sain tietää sairaudestani, etsin samana päivänä vuokra-asunnon ja muutin viikonloppuna sinne. Puolisoni pahastui siitä, mutta olin nähnyt siihen mennessä tarpeeksi tietääkseni, että ei kykene olemaan vastoinkäymisissä kumppani. Kun lääkärilaskuni menivät entiseen osoitteeseeni, päivitteli summia ja kertoi, ettei aio maksaa niitä, mitä en edes odottanutkaan ihmiseltä, jolle 50 50 oli kaikki kaikessa aina ja ikuisesti.

Tämä palsta saa kerta toisensa jälkeen ihmettelemään miksi ihmiset ovat tällaisissa suhteissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka hyvin te olette pystyneet pitämään kiinni parisuhejutuista sairautesi aikana? Oletteko pystyneet viettämään aikaa niin, ettei sairaus ole koko ajan esillä? Entä läheisyys ja seksi?

Uskon, että läpikäymäsi asiat ovat ihan normaaljea ajatuksia, mutta tokihan jossain kohtaa myös kumppanisi voi väsyä. Pystyykö hän ottamaan mitään irtiottoja arjesta oman hyvinvointinsa edistämiseen?

Melko huonosti, mutta ollaan tehty sellaisia arkisia asioita mitä voi kotona tehdä. Pyritään muutenkin olemaan mahdollisimman normaalisti sairaudesta huolimatta. Läheisyyttä on, mutta seksiä ei ja sekin ahdistaa. Kumppanilla on omat harrastukset joista on pitänyt kiinni, mutta aika kotipainotteisesti on ollut tämän vuoden. Olen kannustanut häntä menemään enemmän ystäviensä kanssa, mutta ei kauheasti mene.

- aloittaja

Miksi se seksin puuttuminen ahdistaa? Ymmärtääkö kumppanisi, että sairastumisella on vaikutus myös seksielämään?

Meillä ei kestänyt. Mies ei osannut elää sen kanssa, että olisi joutunut ottamaan jollain tapaa osaa arjen pyörittämiseen ja omien lastensa hoitoon.

Riippuu paljolti siitä kumpi on sairastunut, mies vai nainen? Nainen pysyy rinnalla todennäköisemmin kuin mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka hyvin te olette pystyneet pitämään kiinni parisuhejutuista sairautesi aikana? Oletteko pystyneet viettämään aikaa niin, ettei sairaus ole koko ajan esillä? Entä läheisyys ja seksi?

Uskon, että läpikäymäsi asiat ovat ihan normaaljea ajatuksia, mutta tokihan jossain kohtaa myös kumppanisi voi väsyä. Pystyykö hän ottamaan mitään irtiottoja arjesta oman hyvinvointinsa edistämiseen?

Melko huonosti, mutta ollaan tehty sellaisia arkisia asioita mitä voi kotona tehdä. Pyritään muutenkin olemaan mahdollisimman normaalisti sairaudesta huolimatta. Läheisyyttä on, mutta seksiä ei ja sekin ahdistaa. Kumppanilla on omat harrastukset joista on pitänyt kiinni, mutta aika kotipainotteisesti on ollut tämän vuoden. Olen kannustanut häntä menemään enemmän ystäviensä kanssa, mutta ei kauheasti mene.

- aloittaja

Miksi se seksin puuttuminen ahdistaa? Ymmärtääkö kumppanisi, että sairastumisella on vaikutus myös seksielämään?

Meillä oli hyvä ja aktiivinen seksielämä ja nyt sitten yli vuoteen ei mitään. Ollaan kuitenkin reilusti alle nelikymppisiä. Ahdistaa myös se kun en tiedä kykenenkö enää edes mihinkään? Kumppani on jälleen kerran taas tässäkin asiassa enemmän kuin ymmärtäväinen.

- aloittaja 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sain tietää sairaudestani, etsin samana päivänä vuokra-asunnon ja muutin viikonloppuna sinne. Puolisoni pahastui siitä, mutta olin nähnyt siihen mennessä tarpeeksi tietääkseni, että ei kykene olemaan vastoinkäymisissä kumppani. Kun lääkärilaskuni menivät entiseen osoitteeseeni, päivitteli summia ja kertoi, ettei aio maksaa niitä, mitä en edes odottanutkaan ihmiseltä, jolle 50 50 oli kaikki kaikessa aina ja ikuisesti.

Tämä palsta saa kerta toisensa jälkeen ihmettelemään miksi ihmiset ovat tällaisissa suhteissa?

Minä taas säännöllisesti ihmettelen, miten tämän palstan kirjoittajat ylipäätään ovat suhteissa - niin jäätävää paskaa täällä suolletaan. Ihan hirveitä ihmisiä!