Vakava sairastuminen ja parisuhde

Vierailija kirjoitti:

Älä päätä toisen puolesta, haluaako hän elää kanssasi

Ime tavaraa hyväkäs.

Minä sairastuin vakavasti ja pysyvästi, kun olimme ehtineet olla naimisissa vasta melko vähän aikaa ja kotona oli vuoden ikäinen lapsi. Aika moni mies olisi tuossa tilanteessa lähtenyt. Sairastumiseni oli rankka paikka miehelle, kun minä en yhtäkkiä kyennyt tekemään juuri mitään ja miehelle jäi työstä, kodista ja lapsesta huolehtiminen pitkälti. Ajan kuluessa vointini koheni hiljalleen, vaikka terveeksi en koskaan tule. Mies sanoo, että ei ole lähdössä minnekään ja rakastaa minua. Meillä kummallakin on omat terveyshaasteemme, joten meillä kotona "saa olla sairas" ja empatiaa toiselle riittää.

Oman kokemukseni pohjalta sanoisin vinkeiksi seuraavaa:

-Älä keskity miettimään sitä, toivutko entisellesi vai et. Asian miettiminen ei todennäköisesti kevennä oloasi ollenkaan, eikä sillä ole mitään vaikutusta vointiisi. Keskity tähän hetkeen ja siihen, miten voisit mahdollisimman hyvin.

-Kun kelaat mielessäsi niitä sairauteen liittyviä "keloja", niin mieti, jaatko aina noita ajatuksia puolison kanssa. Omalla miehelläni rassaa se, jos sadatta kertaa avaudun jostakin tuollaisesta. Ymmärrän häntä. On eri asia avautua vaikka sairauteen liittyvistä kivuista kuin itkeä vollottaa, että miksi olen näin nuorena jo sairas ja rakastatkohan sinä enää minua nyhyy. Eli älä kuormita puolisoa liikaa, vaan avaudu ammatti-ihmiselle/ystäville.

-Hyväksy se, että sairaus väistämättä muuttaa ulkonäköä. Totta kai näkyy ulospäin, jos on kipuja/ei ole terve. Ulkonäön muuttumista saa surra, mutta on hyvä muistaa, että ulkonäkö ei ole koko elämä. Todennäköisesti toiset ihmiset eivät katso sinua niin armottomasti kuin itse katsot. Muiden silmissä näytät todennäköisesti lähinnä väsyneeltä, vaikka omasta mielestäsi peilistä katsoisi suohirviö.

-Hyväksy se, että elämä on nyt erilaista. Sinun ei tarvitse jaksaa tehdä asioita kuten ennen. Elämä voi olla hyvää, vaikka jaksaisit tehdä vain vähän ja tulotaso olisi pienempi. Pidä huoli siitä, että lepäät riittävästi ja teet mukavia asioita. Ne mukavat asiat voi olla luokkaa tv-sarjan/elokuvan katsominen, kissojen silittäminen, kahvin/teen juominen, 

-Kotona voi pitää myös tavoitetason matalana: riittää, että on jotain ruokaa, kissoilla asiat hyvin ja joskus siivotaan. Tee asioita silloin kun jaksat ja kun on huonompi päivä, niin lepää suosiolla. Tähän on varsinkin itsellä ollut totuttelua. Hyvinä päivinä hoidan kotitöitä ja muita asioita, huonoina päivinä en juuri poistu sängystä.

-Meillä olennainen asia sairauteni alusta asti on ollut se, että minun sairaus ei rajaa mieheni elämää samalla tavalla kuin minun. Halusin, että mies saattoi lähteä tärkeisiin harrastuksiinsa. Tuo auttoi miestä jaksamaan ja minulle oli tärkeää, että minun rajoitteistani huolimatta miehen ei tarvitsisi rajata liikaa elämäänsä. Toki mies huomioi minut, mutta ei sairauteni estä miestä esim. harrastamasta.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole sairastunut vakavasti, mutta vaimoni jätti minut astman vuoksi. Kyllä, luit oikein, hän jätti 15 yhteisen vuoden jälkeen astman vuoksi. Ensin oli 10 vuotta terveenä ja lapsettomana. Sitten saimme lapsen laosettomuus-hoidoilla, ja samaan aikaan sairastuin astmaan. Kun astma alkoi oireilla ja heikensi toimintakykyä, hän ensin puhui että minulla on vain henkinen vika. No sitten sain diagnoosin, mutta hän ei sittenkään hyväksynyt sitä, että astma vaikuttaa minulla välillä toimintakykyyn. 3 vuotta hän sitkutteli minun kanssa, sitten kaappasi lapsen mukaansa,ja muutti kauas. Hän ei hyväksynyt mieheltä minkäänlaista sairautta tai toimintakyvyn rauhoittumista. Ja sanoi että lapselle on haitallista nähdä sairastavaa isää. 

Tiedän vastaavia tapauksia. Sairaudet miehellä nähdään helposti heikkoutena kun taas naisilla hyväksytään vaikka millaiset ongelmat.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole sairastunut vakavasti, mutta vaimoni jätti minut astman vuoksi. Kyllä, luit oikein, hän jätti 15 yhteisen vuoden jälkeen astman vuoksi. Ensin oli 10 vuotta terveenä ja lapsettomana. Sitten saimme lapsen laosettomuus-hoidoilla, ja samaan aikaan sairastuin astmaan. Kun astma alkoi oireilla ja heikensi toimintakykyä, hän ensin puhui että minulla on vain henkinen vika. No sitten sain diagnoosin, mutta hän ei sittenkään hyväksynyt sitä, että astma vaikuttaa minulla välillä toimintakykyyn. 3 vuotta hän sitkutteli minun kanssa, sitten kaappasi lapsen mukaansa,ja muutti kauas. Hän ei hyväksynyt mieheltä minkäänlaista sairautta tai toimintakyvyn rauhoittumista. Ja sanoi että lapselle on haitallista nähdä sairastavaa isää. 

Jos tässä kuviossa ei olisi lasta mukana sanoisin, että onni onnettomuudessa.

- aloittaja

Vierailija kirjoitti:

Minä sairastuin vakavasti ja pysyvästi, kun olimme ehtineet olla naimisissa vasta melko vähän aikaa ja kotona oli vuoden ikäinen lapsi. Aika moni mies olisi tuossa tilanteessa lähtenyt. Sairastumiseni oli rankka paikka miehelle, kun minä en yhtäkkiä kyennyt tekemään juuri mitään ja miehelle jäi työstä, kodista ja lapsesta huolehtiminen pitkälti. Ajan kuluessa vointini koheni hiljalleen, vaikka terveeksi en koskaan tule. Mies sanoo, että ei ole lähdössä minnekään ja rakastaa minua. Meillä kummallakin on omat terveyshaasteemme, joten meillä kotona "saa olla sairas" ja empatiaa toiselle riittää.

Oman kokemukseni pohjalta sanoisin vinkeiksi seuraavaa:

-Älä keskity miettimään sitä, toivutko entisellesi vai et. Asian miettiminen ei todennäköisesti kevennä oloasi ollenkaan, eikä sillä ole mitään vaikutusta vointiisi. Keskity tähän hetkeen ja siihen, miten voisit mahdollisimman hyvin.

-Kun kelaat mielessäsi niitä saira

Kiitos paljon tästä monin paikoin omiakin ajatuksiani kuvaavasta kirjoituksesta ja konkreettisista ohjeista.

Me olemme myös pyrkineet siihen, että sairauteni ei rajaisi kumppanini elämää niin pitkälle kuin se on mahdollista. Kumppanini oli kuitenkin kieltäytynyt käytännössä unelmiensa työprojektista, koska hänen olisi pitänyt lähteä pariksi kuukaudeksi ulkomaille juuri silloin kun minulla oli pahin vaihe menossa. En tiennyt tuosta ennen kuin vasta kuukausi sitten ja tämä on aiheuttanut minulle ihan valtavasti itsesyytöksiä.

Ulkonäköasia on siitä jännä, että se vaivaa yllättävän paljon, vaikka ennen en ole asiaa miettinyt. Yksi hieman suorasukainen ystäväni kommentoi melko sensuroimatta sitä miltä nykyään näytän ja sekin asia jäi jotenkin kovalevylle jumittamaan. Ja sitten lisää syyllisyyttä tulee siitä kun edes mietin jotain noin pinnallista asiaa.

- aloittaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole sairastunut vakavasti, mutta vaimoni jätti minut astman vuoksi. Kyllä, luit oikein, hän jätti 15 yhteisen vuoden jälkeen astman vuoksi. Ensin oli 10 vuotta terveenä ja lapsettomana. Sitten saimme lapsen laosettomuus-hoidoilla, ja samaan aikaan sairastuin astmaan. Kun astma alkoi oireilla ja heikensi toimintakykyä, hän ensin puhui että minulla on vain henkinen vika. No sitten sain diagnoosin, mutta hän ei sittenkään hyväksynyt sitä, että astma vaikuttaa minulla välillä toimintakykyyn. 3 vuotta hän sitkutteli minun kanssa, sitten kaappasi lapsen mukaansa,ja muutti kauas. Hän ei hyväksynyt mieheltä minkäänlaista sairautta tai toimintakyvyn rauhoittumista. Ja sanoi että lapselle on haitallista nähdä sairastavaa isää. 

Tiedän vastaavia tapauksia. Sairaudet miehellä nähdään helposti heikkoutena kun taas naisilla hyväksytään vaikka millaiset ongelmat.

Tilastollisesti mies jättää todennäköisemmin sairastuneen kumppaninsa kuin nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin syöpään, hoidot yhä meneillään. En näytä enää itseni mielestä naiselta ollenkaan ja miehen jaksaminen on aika vaakalaudalla. Hän on vain niin periaatteellinen, että aikoo olla vierelläni loppuun asti, mutta toisaalta pikkuhiljaa tässä on kosketus ja läheisyys hävinnyt. Ymmärrän täysin, ettei minun näköiseen suohirviöön halua kukaan koskea, ja heikentynyt itsetunto toki vaikuttaa asiaan paljon. Mies tekee päätöksen omasta elämästään, enkä yhtään ihmettele jos lähtisi muille teille. Vaikeita tilanteita nämä. 

 

Jos suhde ahdistaa sinua, siihen on varmasti muitakin syitä kuin sairastumisesi. Vai johtuiko sairastumisesi parisuhdetta vaivanneista ongelmista, joita ei oltu selvitetty?

Keskustelu selvittää tilannetta, mutta jos sinusta tai toisesta osapuolesta tuntuu siltä että ol

Tämmöistä lukiessa tulee aina mieleen, että ihmisellä ei ole mitään ymmärrystä siitä millainen tilanne vakava sairastuminen on. Se muuttaa aina paitsi parisuhdetta myös suhtautumista omaan itseensä. Vaikka ennen sairastumista suhde olisi kuinka hyvä ja oma itsetunto kunnossa, sairastuminen aiheuttaa aina jonkin asteisen kriisin.

Tämäpä. Muutenkin ihmetyttää nämä "sairastuminen on osa normaalia arkea" kommentit. On joo, mutta kun se väkisin aina muutta sen arjen. 

Kaipa tossakin oleellista on se, onko kyseessä joku oikea sairaus vai mt-ongelma?

Vierailija kirjoitti:

Kaipa tossakin oleellista on se, onko kyseessä joku oikea sairaus vai mt-ongelma?

Monesti mt-ongelmakin on oikea sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sairastuin vakavasti ja pysyvästi, kun olimme ehtineet olla naimisissa vasta melko vähän aikaa ja kotona oli vuoden ikäinen lapsi. Aika moni mies olisi tuossa tilanteessa lähtenyt. Sairastumiseni oli rankka paikka miehelle, kun minä en yhtäkkiä kyennyt tekemään juuri mitään ja miehelle jäi työstä, kodista ja lapsesta huolehtiminen pitkälti. Ajan kuluessa vointini koheni hiljalleen, vaikka terveeksi en koskaan tule. Mies sanoo, että ei ole lähdössä minnekään ja rakastaa minua. Meillä kummallakin on omat terveyshaasteemme, joten meillä kotona "saa olla sairas" ja empatiaa toiselle riittää.

Oman kokemukseni pohjalta sanoisin vinkeiksi seuraavaa:

-Älä keskity miettimään sitä, toivutko entisellesi vai et. Asian miettiminen ei todennäköisesti kevennä oloasi ollenkaan, eikä sillä ole mitään vaikutusta vointiisi. Keskity tähän hetkeen ja siihen, miten voisit mahdollisimman h

Kiitos paljon tästä monin paikoin omiakin ajatuksiani kuvaavasta kirjoituksesta ja konkreettisista ohjeista.

Me olemme myös pyrkineet siihen, että sairauteni ei rajaisi kumppanini elämää niin pitkälle kuin se on mahdollista. Kumppanini oli kuitenkin kieltäytynyt käytännössä unelmiensa työprojektista, koska hänen olisi pitänyt lähteä pariksi kuukaudeksi ulkomaille juuri silloin kun minulla oli pahin vaihe menossa. En tiennyt tuosta ennen kuin vasta kuukausi sitten ja tämä on aiheuttanut minulle ihan valtavasti itsesyytöksiä.

Ulkonäköasia on siitä jännä, että se vaivaa yllättävän paljon, vaikka ennen en ole asiaa miettinyt. Yksi hieman suorasukainen ystäväni kommentoi melko sensuroimatta sitä miltä nykyään näytän ja sekin asia jäi jotenkin kovalevylle jumittamaan. Ja sitten lisää syyllisyyttä tulee siitä kun edes mietin jotain noin pinnallista asiaa.

- aloittaja

Ihan oikeasti, millainen ihminen kommentoi sairastuneen ulkonäköä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sairastuin vakavasti ja pysyvästi, kun olimme ehtineet olla naimisissa vasta melko vähän aikaa ja kotona oli vuoden ikäinen lapsi. Aika moni mies olisi tuossa tilanteessa lähtenyt. Sairastumiseni oli rankka paikka miehelle, kun minä en yhtäkkiä kyennyt tekemään juuri mitään ja miehelle jäi työstä, kodista ja lapsesta huolehtiminen pitkälti. Ajan kuluessa vointini koheni hiljalleen, vaikka terveeksi en koskaan tule. Mies sanoo, että ei ole lähdössä minnekään ja rakastaa minua. Meillä kummallakin on omat terveyshaasteemme, joten meillä kotona "saa olla sairas" ja empatiaa toiselle riittää.

Oman kokemukseni pohjalta sanoisin vinkeiksi seuraavaa:

-Älä keskity miettimään sitä, toivutko entisellesi vai et. Asian miettiminen ei todennäköisesti kevennä oloasi ollenkaan, eikä sillä ole mitään vaikutusta vointiisi. Keskity täh

 

Voi kuule - tietäisitpä vaan 😅 Minua on kiusattu jopa lääkityksen aiheuttamasta turvotuksesta kasvoissa. Demonilla ei ole pahuudessaan rajoja; sen on sen manifestoituma.

- sivusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sairastuin vakavasti ja pysyvästi, kun olimme ehtineet olla naimisissa vasta melko vähän aikaa ja kotona oli vuoden ikäinen lapsi. Aika moni mies olisi tuossa tilanteessa lähtenyt. Sairastumiseni oli rankka paikka miehelle, kun minä en yhtäkkiä kyennyt tekemään juuri mitään ja miehelle jäi työstä, kodista ja lapsesta huolehtiminen pitkälti. Ajan kuluessa vointini koheni hiljalleen, vaikka terveeksi en koskaan tule. Mies sanoo, että ei ole lähdössä minnekään ja rakastaa minua. Meillä kummallakin on omat terveyshaasteemme, joten meillä kotona "saa olla sairas" ja empatiaa toiselle riittää.

Oman kokemukseni pohjalta sanoisin vinkeiksi seuraavaa:

-Älä keskity miettimään sitä, toivutko entisellesi vai et. Asian miettiminen ei todennäköisesti kevennä oloasi ollenkaan, eikä sillä ole mitään vaikutusta vointiisi. Keskity täh

Ihan oikeasti, millainen ihminen kommentoi sairastuneen ulkonäköä? 

Hyvä ystävä jolla on sydän kultaa, mutta ei minkäänlaista sordiinoa. Kaikki mikä mielessä käy, tulee saman tien verbaalisessa muodossa ulos.

- aloittaja 

Oma mieheni sairastui vakavasti ja sairaus kroonistui. Välillä on ollut rankkoja vaiheita ja välillä taas helpompaa. Ylivoimaisesti raskainta on ollut kuitenkin juuri nuo hetket kun mies on kyseenalaistanut koko meidän suhteemme koska minun olisi muka parempi olla vapaa tästä kaikesta.

Ymmärrän, että tuota varmasti ajattelee, mutta en ymmärrä miten mies voi kuvitella voivansa ajatella minun puolestani? Minua oikeasti loukkaa, että hän on muka tietävinään paremmin mikä on minulle parhaaksi ja mikä ei. Aivan kuin minä en olisi yhtäkkiä täysivaltainen ihminen.

Joten, niin vaikeaa kuin se onkin, sinuna miettisin kuinka paljon kuormitat puolisoasi noilla ajatuksilla?

En halua olla ilonpilaaja, mutta kyllä se ukkos sut heti jättää kun löytää jotain parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Ap, olet todella onnekas, että Sinulla on noin hyvä kumppani rinnalla. Ei nykypäivänä laisinkaan itsestäänselvää. Luota tulevaisuuteen niin on kumppanisikin luottanut. Olet kokenut kriisin sairastumisen myötä ja nyt kun tilanne alkaa helpottamaan ja elämä ei ole pelkkää hengissä selviytymistä niin tunteesi + ajatuksesi ovat aivan sekaisin. Luota yhteiseen tulevaisuuteen ja satsaa teihin + niihin asioihin mihin pystyt ja haluat itsessäsi. Ahdistuksesi suhteestasi johtuu varmasti sisäisestä myllerryksestä. 

Ja raakaa on sanoa, että itse elän suhteessa joka loppuisi välittömästi jos sairastuisin, emme asu yhdessä ja olemme tuore pari (vasta 1,5 vuotta yhdessä). En ole siitä surullinen, mutta tiedostan faktat. Elin 30 vuotta suhteessa, jossa kuvittelin että ollaan yhdessä tulee mitä vaan, mutta elämä yllättää ja mies rakastui toiseen naiseen. 

Oikeasti, jos se sun edellinen mies petti sinut, ei se ole syy tyytyä huonoon suhteeseen. Jos haluat sitoutuneet kumppanin, miksi jäät tuollaisen kanssa suhteeseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa tossakin oleellista on se, onko kyseessä joku oikea sairaus vai mt-ongelma?

Monesti mt-ongelmakin on oikea sairaus.

No joo, mutta mt-tapaukset aina vaan odottavat, että muut ympärillä joustavat ja itse ei tarvitse tehdä mitään. 

Kuinka hyvin te olette pystyneet pitämään kiinni parisuhejutuista sairautesi aikana? Oletteko pystyneet viettämään aikaa niin, ettei sairaus ole koko ajan esillä? Entä läheisyys ja seksi?

Uskon, että läpikäymäsi asiat ovat ihan normaaljea ajatuksia, mutta tokihan jossain kohtaa myös kumppanisi voi väsyä. Pystyykö hän ottamaan mitään irtiottoja arjesta oman hyvinvointinsa edistämiseen?

Vierailija kirjoitti:

Kaipa tossakin oleellista on se, onko kyseessä joku oikea sairaus vai mt-ongelma?

Tää on taas näitä juttuja missä esim. syöpää sairastavan kumppanin rinnalla kuuluu pysyä, mutta masentuneen puolisoa suunnilleen kannustetaan lähtemään.

Ilmeisesti aloittajalla on jokin sairaus josta on mahdollisuus toipua kokonaan? Se muuttaa hieman tilannetta jos vertaa kroonisesti sairastuneeseen.

Omalla kohdallani miehen krooninen sairastuminen sysäsi liikkeelle sen muutoksen mikä meillä johti eroon. Olimme liikunnallinen ja aktiivinen pariskunta, kun mies sairastui ja jäi osittain liikuntarajoitteiseksi. Alkuun elämä meni miehen sairauden ympärillä ja uuden elämän hahmottelussa. Onnistumiset ruokkivat usko tulevaisuuteen ja takapakki alkoi lopulta siitä kun mies oli kuntoutunut siihen pisteeseen kuin oli mahdollista.

Itse pyrin jatkamaan liikuntaa ja aktiivista elämää niin, etteivät ne kuitenkaan vieneet liikaa parisuhteelta aikaa. Mies alkoi silti muuttua katkeraksi siitä kun pystyin liikkumaan. Lopulta jokainen kerta kun lähdin esim. lenkille, oli jo liikaa miehelle. Hän syyllisti minua siitä kuinka minä pystyin edelleen juoksemaan, kun hänelle kävelykin tuotti tuskaa. Yritin olla hänen tukenaan, mutta lopulta liika oli liikaa. Mies ei suostunut ottamaan ammattiapua vastaan ja minun olisi pitänyt olla töiden lisäksi vain kotona.

Meillä siis vakava sairastuminen oli se mikä päätti parisuhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa tossakin oleellista on se, onko kyseessä joku oikea sairaus vai mt-ongelma?

Tää on taas näitä juttuja missä esim. syöpää sairastavan kumppanin rinnalla kuuluu pysyä, mutta masentuneen puolisoa suunnilleen kannustetaan lähtemään.

Tämä. Energiasyöppöys, oma tila ja mitä näitä nyt on kun masennus tulee ilmi. Syövässä tällaisia ei ole 😅