Vakava sairastuminen ja parisuhde

Riippuu kovasti siitä millainen puolisosi on. Jos hän on sietämättömällä tavalla jäkättävä akkashenkilö, on tuskin mielekästä jatkaa. Kuka haluaa omaksi saattohoitajakseen hirveän äm.män?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta olen miettinyt asiaa. Jos sairastuisin vakavasti, tulisi ero. Samoin jos mieheni sairastuisi. En halua olla taakka kenellekään, eikä minusta ole kenenkään hoitajaksi tai edes henkiseksi tueksi. Jos itse sairastuisin esim. syöpään, en haluaisi hoitoja.

Toisen vakavan sairastumisen vuoksi ero paljastaisi kovasydämisyyden, terveisin leski.

No sitten olen kovasydäminen, mutta siltä se nyt kuitenkin tuntuu. Toivon, että jos jonkun pitää sairastua, se olisin minä. 

Entä jos lapsesi sairastuisi vakavasti, ottaisitko eron siis lapsesta ?

Oli suhteen alkua erään kanssa jolla oli siinä vaiheessa suht lievät vaivat vielä. Se sitten päättyi (ei sairaudesta johtuen) ja jälkikäteen täytyy suoraan sanoa että olisi siinä ollut aikamoinen koettelemus kun terveysongelmat vain paheni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta olen miettinyt asiaa. Jos sairastuisin vakavasti, tulisi ero. Samoin jos mieheni sairastuisi. En halua olla taakka kenellekään, eikä minusta ole kenenkään hoitajaksi tai edes henkiseksi tueksi. Jos itse sairastuisin esim. syöpään, en haluaisi hoitoja.

Toisen vakavan sairastumisen vuoksi ero paljastaisi kovasydämisyyden, terveisin leski.

No sitten olen kovasydäminen, mutta siltä se nyt kuitenkin tuntuu. Toivon, että jos jonkun pitää sairastua, se olisin minä. 

Entä jos lapsesi sairastuisi vakavasti, ottaisitko eron siis lapsesta ?

 

Nämä nykymarkot ottavat eron kaikesta mikä ei hyödytä tai ole tuottavaa. Narsistiset varjoihmiset.

Rupea tekemään yksi asia kerralla. Ulkonäkö ja toiminnallisuus. Sitä mukaan itsetunto kasvaa. Varo kuormittavia asioita ja muita murheita.

Olen tämän kokenut ja noussut sieltä sängystä ylös. Vähän kerralla ja eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta olen miettinyt asiaa. Jos sairastuisin vakavasti, tulisi ero. Samoin jos mieheni sairastuisi. En halua olla taakka kenellekään, eikä minusta ole kenenkään hoitajaksi tai edes henkiseksi tueksi. Jos itse sairastuisin esim. syöpään, en haluaisi hoitoja.

Toisen vakavan sairastumisen vuoksi ero paljastaisi kovasydämisyyden, terveisin leski.

No sitten olen kovasydäminen, mutta siltä se nyt kuitenkin tuntuu. Toivon, että jos jonkun pitää sairastua, se olisin minä. 

 

Minäkin toivon kanssasi että sairastut ja kidut yksin. Pahimmat varjoihmiset oppivat vain kokemalla.

Vierailija kirjoitti:

Olen sairastanut jo reilun pari vuotta. Pitkä parisuhde on toki tänä aikana muuttunut. Puolisosta on tullut entistä läheisempi ja huolehtivampi.

Keskustelemme paljon vaikeistakin asioista, nauramme ja itkemme yhdessä. Minusta tuntuu, että voin jakaa puolisolle omat hankalat tunteeni. Riittämättömyyden ja taakkana olemisen tunne eivät meinaa millään hellittää, vaikka kuinka yritän asiaa analysoida ja puoliso kannustaa vieressä. Vastavuoroisesti koitan herkällä korvalla kuunnella hänen tuntojaan ja tukea häntä sen minkä pystyn. Pelkoja hänelläkin on ja turhautumista siitä, ettei voi minua enempää auttaa.

Meillä on onneksi muitakin tukiverkkoja, joten puoliso on voinut elää tänä aikana omaakin elämää, käydä matkoilla ja harrastaa oman tahtonsa mukaan. Pidän sitä tärkeän hänen jaksamisensa vuoksi. Entistä useammin hän toki jättää työpaikan iltarientoja väliin vedoten minun vointiini. Ei sillä, että tarvitsisin vahti

Meillä on ollut alusta asti hyvä keskusteluyhteys ja se on tähän asti säilynyt myös läpi sairauden. Nyt vaan nämä omat päänsisäiset ahdistukset ovat jotenkin ottaneet ylivallan. Huomaan, että kumppania alkaa ärsyttämään kun kelailen näitä. Hän osaa lukea minua kuin avointa kirjaa, joten ei minun tarvitse edes sanoa mitään, kun tietää minun jumittavan näissä mustissa ajatuksissa. 

- aloittaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta olen miettinyt asiaa. Jos sairastuisin vakavasti, tulisi ero. Samoin jos mieheni sairastuisi. En halua olla taakka kenellekään, eikä minusta ole kenenkään hoitajaksi tai edes henkiseksi tueksi. Jos itse sairastuisin esim. syöpään, en haluaisi hoitoja.

Toisen vakavan sairastumisen vuoksi ero paljastaisi kovasydämisyyden, terveisin leski.

No sitten olen kovasydäminen, mutta siltä se nyt kuitenkin tuntuu. Toivon, että jos jonkun pitää sairastua, se olisin minä. 

Entä jos lapsesi sairastuisi vakavasti, ottaisitko eron siis lapsesta ?

Mietipä sitä siellä, idi..tti...mistä edes keksit kysellä noin vajaamielisiä. Aloittaja kysyi parisuhteesta ja sairastumisesta. En ole parisuhteessa lasteni kanssa, enkä ajatellut, että lapset pitäisi tässä yhteydessä mainita.

 

Vierailija kirjoitti:

Sairastaminen on normaalia elämää. Ihmisistä kolmasosa sairastuu syöpäänkin elinaikanaan, se on paljon. Mulle on itsestään selvää että olisin puolisoni tukena ja mies olikin minun tukenani kun sairastuin vakavasti. 

Ovat joo normaalia elämää, mutta ihan väistämättä se normaali elämä muuttuu ainakin hetkellisesti sen myötä kun sairastuu vakavasti.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin syöpään, hoidot yhä meneillään. En näytä enää itseni mielestä naiselta ollenkaan ja miehen jaksaminen on aika vaakalaudalla. Hän on vain niin periaatteellinen, että aikoo olla vierelläni loppuun asti, mutta toisaalta pikkuhiljaa tässä on kosketus ja läheisyys hävinnyt. Ymmärrän täysin, ettei minun näköiseen suohirviöön halua kukaan koskea, ja heikentynyt itsetunto toki vaikuttaa asiaan paljon. Mies tekee päätöksen omasta elämästään, enkä yhtään ihmettele jos lähtisi muille teille. Vaikeita tilanteita nämä. 

Jos suhde ahdistaa sinua, siihen on varmasti muitakin syitä kuin sairastumisesi. Vai johtuiko sairastumisesi parisuhdetta vaivanneista ongelmista, joita ei oltu selvitetty?

Keskustelu selvittää tilannetta, mutta jos sinusta tai toisesta osapuolesta tuntuu siltä että olisi paras päästää toinen (ja itsensä) vapaaksi, niin varmaan sitten kannattaa niin tehdä. Pääsette sitten kumpikin aloittamaan puhtaalta pöydältä ja sinä voit keskittyä kuntoutumiseesi rauhassa.

Jos haluat todella toipua, sinun on voitava järjestää elämäsi niin ettet ole stressaantunut ja ahdistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta olen miettinyt asiaa. Jos sairastuisin vakavasti, tulisi ero. Samoin jos mieheni sairastuisi. En halua olla taakka kenellekään, eikä minusta ole kenenkään hoitajaksi tai edes henkiseksi tueksi. Jos itse sairastuisin esim. syöpään, en haluaisi hoitoja.

Toisen vakavan sairastumisen vuoksi ero paljastaisi kovasydämisyyden, terveisin leski.

No sitten olen kovasydäminen, mutta siltä se nyt kuitenkin tuntuu. Toivon, että jos jonkun pitää sairastua, se olisin minä. 

 

Minäkin toivon kanssasi että sairastut ja kidut yksin. Pahimmat varjoihmiset oppivat vain kokemalla.

Mikä tässä viestissä teki niin kipeää, että pitää toivoa kitumista toiselle ihmiselle? Et vaikuta itse terveeltä, tai edes mukavalta ihmiseltä.

Itse sairastuin MS-tautiin 22-vuotiaana. Ensimmäinen vakava suhteeni alkoi jokunen vuosi sen jälkeen, eikä minulla vielä ollut kovin pahoja oireita. Heikkoa itsetuntoani tms. löin kuitenkin erään riidan jälkeen säälikortin pöytään, kaivoin arkistosta diagnoosini ja sanoin, että minut saa kyllä jättää, kun kerran muutenkin ahdistaa. No, tyty ei pienestä säikähtänyt (ei tiennyt diagnoosistani aiemmin) ja jatkoimme yhdessäoloa vielä muutaman vuoden.

Myöhemminkään tauti ei ole onneksi kovin pahaksi äitynyt, ja suhteita on ollut muutamia. Aina olen muistanut melko aikaisessa vaiheessa "tulla kaapista ulos", eikä pelkkä tilanteen huonontumisen uhka ole onneksi ketään pois säikäyttänyt.

Vierailija kirjoitti:

Rupea tekemään yksi asia kerralla. Ulkonäkö ja toiminnallisuus. Sitä mukaan itsetunto kasvaa. Varo kuormittavia asioita ja muita murheita.

Olen tämän kokenut ja noussut sieltä sängystä ylös. Vähän kerralla ja eteenpäin.

Tätä olen yrittänyt, mutta kaikki on vielä melkoista aaltoliikettä. Kun joinain päivinä pystyy tekemään jotain hyödyllistä, ovat ne hyödyttömät päivät sitäkin masentavampia. Ulkonäölle ei oikein voi mitään, se on nyt mitä on.

- aloittaja

Ap, olet todella onnekas, että Sinulla on noin hyvä kumppani rinnalla. Ei nykypäivänä laisinkaan itsestäänselvää. Luota tulevaisuuteen niin on kumppanisikin luottanut. Olet kokenut kriisin sairastumisen myötä ja nyt kun tilanne alkaa helpottamaan ja elämä ei ole pelkkää hengissä selviytymistä niin tunteesi + ajatuksesi ovat aivan sekaisin. Luota yhteiseen tulevaisuuteen ja satsaa teihin + niihin asioihin mihin pystyt ja haluat itsessäsi. Ahdistuksesi suhteestasi johtuu varmasti sisäisestä myllerryksestä. 

Ja raakaa on sanoa, että itse elän suhteessa joka loppuisi välittömästi jos sairastuisin, emme asu yhdessä ja olemme tuore pari (vasta 1,5 vuotta yhdessä). En ole siitä surullinen, mutta tiedostan faktat. Elin 30 vuotta suhteessa, jossa kuvittelin että ollaan yhdessä tulee mitä vaan, mutta elämä yllättää ja mies rakastui toiseen naiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin syöpään, hoidot yhä meneillään. En näytä enää itseni mielestä naiselta ollenkaan ja miehen jaksaminen on aika vaakalaudalla. Hän on vain niin periaatteellinen, että aikoo olla vierelläni loppuun asti, mutta toisaalta pikkuhiljaa tässä on kosketus ja läheisyys hävinnyt. Ymmärrän täysin, ettei minun näköiseen suohirviöön halua kukaan koskea, ja heikentynyt itsetunto toki vaikuttaa asiaan paljon. Mies tekee päätöksen omasta elämästään, enkä yhtään ihmettele jos lähtisi muille teille. Vaikeita tilanteita nämä. 

 

Jos suhde ahdistaa sinua, siihen on varmasti muitakin syitä kuin sairastumisesi. Vai johtuiko sairastumisesi parisuhdetta vaivanneista ongelmista, joita ei oltu selvitetty?

Keskustelu selvittää tilannetta, mutta jos sinusta tai toisesta osapuolesta tuntuu siltä että olisi paras päästää toinen (ja itsensä) vapaaksi,

Tämmöistä lukiessa tulee aina mieleen, että ihmisellä ei ole mitään ymmärrystä siitä millainen tilanne vakava sairastuminen on. Se muuttaa aina paitsi parisuhdetta myös suhtautumista omaan itseensä. Vaikka ennen sairastumista suhde olisi kuinka hyvä ja oma itsetunto kunnossa, sairastuminen aiheuttaa aina jonkin asteisen kriisin.

Vierailija kirjoitti:

Oli suhteen alkua erään kanssa jolla oli siinä vaiheessa suht lievät vaivat vielä. Se sitten päättyi (ei sairaudesta johtuen) ja jälkikäteen täytyy suoraan sanoa että olisi siinä ollut aikamoinen koettelemus kun terveysongelmat vain paheni.

Mikä tässä on väärin sanottu? Faktahan on että se on koettelemus jos pahasti sairastuneen kanssa on yhdessä eikä mitään kevyttä liitoa. Jos ei ole ollut vaikeaa niin sitten ei ole kyllä ollut pahastikaan sairas.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on loppuviimein itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan eikä sitä voi laittaa kenenkään toisen harteille.

Mikä tuossa meni väärin alapeukuttajien mielestä? Oletteko takertujia ja lokkeilijoita?

Itse en ole sairastunut vakavasti, mutta vaimoni jätti minut astman vuoksi. Kyllä, luit oikein, hän jätti 15 yhteisen vuoden jälkeen astman vuoksi. Ensin oli 10 vuotta terveenä ja lapsettomana. Sitten saimme lapsen laosettomuus-hoidoilla, ja samaan aikaan sairastuin astmaan. Kun astma alkoi oireilla ja heikensi toimintakykyä, hän ensin puhui että minulla on vain henkinen vika. No sitten sain diagnoosin, mutta hän ei sittenkään hyväksynyt sitä, että astma vaikuttaa minulla välillä toimintakykyyn. 3 vuotta hän sitkutteli minun kanssa, sitten kaappasi lapsen mukaansa,ja muutti kauas. Hän ei hyväksynyt mieheltä minkäänlaista sairautta tai toimintakyvyn rauhoittumista. Ja sanoi että lapselle on haitallista nähdä sairastavaa isää. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, olet todella onnekas, että Sinulla on noin hyvä kumppani rinnalla. Ei nykypäivänä laisinkaan itsestäänselvää. Luota tulevaisuuteen niin on kumppanisikin luottanut. Olet kokenut kriisin sairastumisen myötä ja nyt kun tilanne alkaa helpottamaan ja elämä ei ole pelkkää hengissä selviytymistä niin tunteesi + ajatuksesi ovat aivan sekaisin. Luota yhteiseen tulevaisuuteen ja satsaa teihin + niihin asioihin mihin pystyt ja haluat itsessäsi. Ahdistuksesi suhteestasi johtuu varmasti sisäisestä myllerryksestä. 

Ja raakaa on sanoa, että itse elän suhteessa joka loppuisi välittömästi jos sairastuisin, emme asu yhdessä ja olemme tuore pari (vasta 1,5 vuotta yhdessä). En ole siitä surullinen, mutta tiedostan faktat. Elin 30 vuotta suhteessa, jossa kuvittelin että ollaan yhdessä tulee mitä vaan, mutta elämä yllättää ja mies rakastui toiseen naiseen. 

Tiedän olevani onnekas ja olen kiitollinen joka päivä siitä, että kumppanini valitsi minut elämäänsä. Olin jo ennen sairastumistani. Hän on sanonut minulle ihan tuota samaa, että kriiseilen nyt henkistä puolta, kun fyysinen ei vie enää kaikkia voimiani. Koen siitäkin syyllisyyttä, että nyt kun näkyy jo vihreää valoa, kuormitan häntä tällä henkisellä kriisillä.

Me olemme olleet yhdessä vasta viisi vuotta, enkä edes pysty kuvittelemaan mitä olet kokenut kun 30 vuotta kestäneen suhteen päätteeksi matto vedetään tuolla tavoin jalkojen alta.

- aloittaja

Älä päätä toisen puolesta, haluaako hän elää kanssasi