Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Psykoterapia - en pääse eteenpäin
22.08.2024 |
Onko kenelläkään vastaavaa:
Pari koettua psykoterapian asiantuntijaa, ja molemmissa sama lopputulema: joka kerran käydään läpi, voisinko aloittaa uuden harrastuksen, käydä taidenäyttelyissä ja opetella ajattelemaan, että tapahtunut ei ollut minun vikani.
Tuntuu aivan hel vetin urpolta istua tunti siinä huoneessa, kertoa, kuinka ahdistus supistaa maailmani noin rusinan kokoiseksi eikä mikään tuota iloa, niin tarjotaan uutta harrastusta. Tai käydä kavereiden kanssa ulkona.
Tuostako minä maksan, ja tuollaisten avujen kassa nämä terapeutit rahastaa asiakkaitaan? 😒
Pyysin nimenomaan, että terapeutti tarttuisi niihin avautumiini solmukohtiin, ja jatkettaisiin niistä seuraavalla kerralla. Mutta ei. Kolme viimeistä kertaa ollaan puhuttu paikkakunnan kesätapahtumista, joissa voisi käydä.
Kommentit (276)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin halunnut kokeilla sitä EMDR:ää, mutta kaikki etsimäni ko. suuntauksen tarjoajat oli täynnä. Se olisi ollut mielenkiintoinen.
Kukaan saanut siitä apuja?
Mulla kokemusta EMDR:stä, ja jos vaan on pätevä sh/terapeutti, ja jos itse on vastaanottavainen, niin suosittelen.
Itse päädyin sinne raiskauksen jälkeen, ja vaikka henkisesti olikin kivuliasta käydä joka viikko niitä kamalia muistoja läpi, niin kyllä se auttoi. Auttoi ymmärtämään, ettei se ollut oma vika ja sitä kautta se auttoi antamaan anteeksi itselleni..Niin, se auttanee käsittääkseni paremmin akuuttin PTSD:n hoitoon, mutta miten on lapsuudessa syntyneen kehityksellisen C-PTSD:n, ei kai yhtä hyvin, kun on ihan erilaisesta oireistosta kyse?
Tuo voi hyvin olla totta, en ole perehtynyt. Itse hakeuduin vuosi tapahtuman jälkeen hoitoon kun alkoi mielenterveys pettää kuvittelisin missä vaan tapauksessa lapsuuden traumojen olevan vaikeampia ratkaista, kun on tullut iän myötä niin paljon lastia itse trauman päälle.
C-PTSD ei ole yksi tapahtuma tai tapahtumaketju vaan vuosien, vuosikymmenien kasvuolosuhteet, jotka muovaavat ihmisen aivoja ja hermostoa, joillain persoonaakin häiriöön asti.
Aikuisena saatu yksittäinen trauma tulee sitten vain tuon oman itsen "päälle".
Itsellä ollut myös trauma seksuaaliväkivallasta, mutta myös C-PTSD.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jeesus on ainoa reitti pois kärsimyksestä. Toki hyvä terapia jotain voi antaa myös. Itse aloin parantua vasta uskoontulon jälkeen.
Haista sinä u skovainen pa sk a
Tässä teille oikea trauma. Ystäväni löysi 13v iässä kotoa itsemurhaa yrittäneen, vielä elossa olevan äitinsä. Yritys oli ajoitettu sopivasti lapsen koulustatuloon. Lapsi soitti hätäkeskukseen ja äiti saatiin sairaalaan toipumaan. Menestyvää isiä ei saatu kiinni, koska hän oli harjoittamassa seksiä nuoren työtoverinsa kanssa. Koska perhe oli varakas, kukaan ei muistanut soittaa lastensuojeluun. Niinpä ystäväni haki pikkuveljen päiväkodista ja ruokki sen. Mummoon yhteys saatiin iltapäivällä töiden jälkeen, isi ilmestyi lerppu märkänä illalla kotiin. Omat väkivaltatraumat ovat minusta pientä tuohon verrattuna. Vielä pienempiä ovat nuo "äitini on tunnekylmä" - traumat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu myös asiakkaan kunnosta ja kognitiivisista kyvyistä. Jos niin huonossa kunnossa, että kotona vaan pystyy olemaan, niin se mietityttää.
"...opetella ajattelemaan, että tapahtunut ei ollut minun vikani." Eli olet juuttunut johonkin, josta terapeutti ehdottaa opettelemista ajattelemaan terveemmin. Eli että ei sun vika. Miksi se ei nappaa sua?
En tiedä, mistä alkaisin. Ensinnäkin kaikki psykologia on pelkkää olettamista ja (käytöksen) oletettujen seurausten tulkintaa.
Psykologia ei ole tiede.
Ap:n tapaukseen sopiva "hoitomuoto" olisi hyväksyvä, vilpitön rakkaus ilman vaatimuksia; s.o. tulla rakastetuksi pyyteettä, sellaisenaan.
Millään asioiden järkeistämisellä ("oletko ajatellut", "voisitko opetella ajattelemaan") ei ole vaikutusta. Se on ulkokohtaista. Mieli, psyyke
Aika erikoista, että väität tietäväsi, mitä ja miten eläimet kokevat asioita! Jo tällä perusteella ignooraan muunkin sanomasi. Se voi olla totta sinulle mutta ei koko ihmiskunnalle.
Minä puolestani tiedän, että eläinlapsi suree menettämäänsä emoa pitkäänkin. Omistajaansa kiintynyt koira voi surra ja kaivata kuollutta ihmistään koko loppuelämänsä.
Olen autistinen, ja vaikka olen kokenut monia järkyttäviä asioita, ne eivät jääneet vaivaamaan mieltäni. Olen sinut itseni ja muiden kanssa. Tykkään silti eniten omasta seurastani, enkä koskaan hakeudu sosiaalisiin tilanteisiin (pelkän) seuran takia.
Eniten olen aikuisena surrut lemmikkini kuolemaa. Äidin ja isän menetys oli melko neutraali asia, kun olin itsekin jo keski-ikäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku mainitsi psykofyysisen fysioterapian. On olemassa myös psykofyysinen psykoterapia, mutta en tiedä, kuuluuko se Kelan kuntoutuspsykoterapiana hyväksymiin terapioihin. Kommentoisin myös jonkun mainitsemaa JulkiTerhikki -merkintäasiaa. On totta, että psykoterapeutin tulee olla rekisteröity, muuten on vain terapeutti, mutta Valviran hyväksymä psykoterapeutti ei silti välttämättä ole Kelan kuntotuspsykoterapeutiksi hyväksymä.
Ei voi auttaa jos et suostu ottamaan apua vastaan. Se terapeutti tietää mikä sinua auttaisi, mutta et suostu tekemään niitä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä teille oikea trauma. Ystäväni löysi 13v iässä kotoa itsemurhaa yrittäneen, vielä elossa olevan äitinsä. Yritys oli ajoitettu sopivasti lapsen koulustatuloon. Lapsi soitti hätäkeskukseen ja äiti saatiin sairaalaan toipumaan. Menestyvää isiä ei saatu kiinni, koska hän oli harjoittamassa seksiä nuoren työtoverinsa kanssa. Koska perhe oli varakas, kukaan ei muistanut soittaa lastensuojeluun. Niinpä ystäväni haki pikkuveljen päiväkodista ja ruokki sen. Mummoon yhteys saatiin iltapäivällä töiden jälkeen, isi ilmestyi lerppu märkänä illalla kotiin. Omat väkivaltatraumat ovat minusta pientä tuohon verrattuna. Vielä pienempiä ovat nuo "äitini on tunnekylmä" - traumat.
No ennemmin ottaisin tuollaisen kuvailemasi yksittäisen trauman kuin 18 vuotta kestävän, mitä se tunnekylmyys on. Tuo ei ole mikään kovin suuri trauma siihen nähden.
Onko siitä mitään tieteellistä tutkimusta, että potilaat paranevat ja saavat konkreettista hyötyä siitä, että juttelevat ammattipsykoterapeutille? Ettei se vaikutus ole vain, että yksinäinen saa juttuseuraa kenestä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väärä/toimimaton suuntaus sulle. Toi kuulostaa ratkaisukeskeiseltä, jossa vastausta haetaan nykyhetkestä ja arjesta. Kuulostat haluavasi psykoanalyyttistä suuntausta jossa sukelletaan syvemmälle psyykeesseen. Tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Onko siitä mitään tieteellistä tutkimusta, että potilaat paranevat ja saavat konkreettista hyötyä siitä, että juttelevat ammattipsykoterapeutille? Ettei se vaikutus ole vain, että yksinäinen saa juttuseuraa kenestä tahansa.
Jos tietäisit mitä siellä terapiassa tehdään et kirjoittaisi noin.
EMDR hyväksikäyttötakaumien hoitoon kohdallani on mahdollisimman kaukana kepeästä juttuseurasta.
Onneksi, onneksi, löysin pätevän terapeutin. Muuten olisin haudassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko siitä mitään tieteellistä tutkimusta, että potilaat paranevat ja saavat konkreettista hyötyä siitä, että juttelevat ammattipsykoterapeutille? Ettei se vaikutus ole vain, että yksinäinen saa juttuseuraa kenestä tahansa.
Tietenkin on. Oon myös käynyt esim psyk sairaanhoitajalle juttelemassa ja ero hyvään psykoterapeuttiin on kuin juttelisi apinalle.
Vierailija kirjoitti:
Ei voi auttaa jos et suostu ottamaan apua vastaan. Se terapeutti tietää mikä sinua auttaisi, mutta et suostu tekemään niitä asioita.
Sinulla ei selvästi ole ymmärrystä kontekstiin.
Moni on kuvaillut hyvinkin samankaltaisia kokemuksia, ja kiitän todella paljon muutamankin kirjoittajan hyvästä näkökulmasta, miten tätä ongelmaa lähteä purkamaan.
En ole tyhmä, enkä junttura, enkä jumiutunut *vanhoihin*. Otan ja ottaisin kyllä apua vastaan, mutta ei minua mikään *mitäs kuuluu tänään* -keskustelu vie mihinkään. Minun traumani on mm. läheisen perheenjäsenen äkillinen kuolema nuorena, oma vakava sairaskohtaus myöskin nuorena, johon miltei kuolin ja lisäksi pari muuta elämän raakaa potkaisua myös. En nyt halua itseäni tähän täysin avatuksi, mutta näistä siis kertyi ja aiheutui viime vuosien saatossa todella, todella paha paniikki-/ahdistushäiriö ja muut kylkiäiset. Olen töissä, maksan verot, aina ollut, pyrkinyt kaikesta vain selviytymään selkänahkaani raapien, mutta kun siinä kuluu lopulta luille.
Minäkin haluaisin saada jälleen elää. En minä kelaile mitään vanhoja päässäni; minä yritän selviytyä elämää lamaavien fyysisten oireiden kanssa, että pääsisin joka päivä edes jotenkuten jaloilleni. Se, mitä konsertteja järjestetään jossain, on ihan yksi huilu.
Tuhannet kiitokset jo kaikille vastanneille, olen lukenut jokaisen ja miettinyt, mitä itse voisin tehdä toisin. Terapiasuuntaus ei taida tosiaan olla oikea, ja voin tietysti vielä yrittää sanoittaa itseäni paremmin, josko tämä nykyinen muuttuisi paremmaksi, mutta epäilen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä teille oikea trauma. Ystäväni löysi 13v iässä kotoa itsemurhaa yrittäneen, vielä elossa olevan äitinsä. Yritys oli ajoitettu sopivasti lapsen koulustatuloon. Lapsi soitti hätäkeskukseen ja äiti saatiin sairaalaan toipumaan. Menestyvää isiä ei saatu kiinni, koska hän oli harjoittamassa seksiä nuoren työtoverinsa kanssa. Koska perhe oli varakas, kukaan ei muistanut soittaa lastensuojeluun. Niinpä ystäväni haki pikkuveljen päiväkodista ja ruokki sen. Mummoon yhteys saatiin iltapäivällä töiden jälkeen, isi ilmestyi lerppu märkänä illalla kotiin. Omat väkivaltatraumat ovat minusta pientä tuohon verrattuna. Vielä pienempiä ovat nuo "äitini on tunnekylmä" - traumat.
Tuo on trauma varmasti, paha.
Mutta kukas sinä olet täällä arvostelemaan, mistä muut ovat terapiaan hakeutuneet? Ei täällä ole puhuttu yksityiskohtia.
No siis olet vasta kolme kertaa käynyt. Onko se muuten sen oloinen henkilö kenen kanssa uskallat luoda psykoterapia suhteen ja haluaisit käydä asioita läpi?
Jos ei, etsi uusi
Jos kyllä, ota vaikka lapulle ylös, että mitä haluaisit yhdessä käydä läpi.
Muista, että aidon luottamussuhteen muodostuminen kestää aikaa. Et pysty käsitellä asioitasi, ellet koe oloasi tarpeeksi turvalliseksi hänen seurassaan. Sinun pitää kyetä ottamaan esiin toiveitasi, mitä haluat alkaa työstämään. Hän ei kuitenkaan ole ajatusten lukija! Rohkeasti vain asiat esiin. Kyllä se sipuli sieltä alkaa kuoriutumaan. Psykoterapia on kuitenkin 99 prosenttisesti itsestä kiinni.
Vierailija kirjoitti:
No siis olet vasta kolme kertaa käynyt. Onko se muuten sen oloinen henkilö kenen kanssa uskallat luoda psykoterapia suhteen ja haluaisit käydä asioita läpi?
Jos ei, etsi uusi
Jos kyllä, ota vaikka lapulle ylös, että mitä haluaisit yhdessä käydä läpi.
Muista, että aidon luottamussuhteen muodostuminen kestää aikaa. Et pysty käsitellä asioitasi, ellet koe oloasi tarpeeksi turvalliseksi hänen seurassaan. Sinun pitää kyetä ottamaan esiin toiveitasi, mitä haluat alkaa työstämään. Hän ei kuitenkaan ole ajatusten lukija! Rohkeasti vain asiat esiin. Kyllä se sipuli sieltä alkaa kuoriutumaan. Psykoterapia on kuitenkin 99 prosenttisesti itsestä kiinni.
Ei ole 99 prosenttisesti itsestä kiinni, vaan tutkimusten mukaan terapian hyötyyn eniten vaikuttaa terapeutin ja potilaan välinen suhde, terapiasuuntauksesta riippumatta.
Mulla terapia eteni todella hyvin ensimmäiset kuukaudet. Käytiin paljon asioita läpi ja tunsin saavani apua. Nykyään terapeutti tarjoaa jokaiseen ongelmaan ja esille ottamaani asiaan yhtä ja samaa mielikuvaharjoitusta. Olisi tärkeää ottaa puheeksi, jos terapiassa jokin häiritsee tai ei tunnu olevan tehokasta.
Vierailija kirjoitti:
Onko siitä mitään tieteellistä tutkimusta, että potilaat paranevat ja saavat konkreettista hyötyä siitä, että juttelevat ammattipsykoterapeutille? Ettei se vaikutus ole vain, että yksinäinen saa juttuseuraa kenestä tahansa.
On. Lääkkeet plus terapia on masennukseen parasta vastetta antava (no joo, jotain neuromodulaatiota tms ihmesysteemejä on myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei voi auttaa jos et suostu ottamaan apua vastaan. Se terapeutti tietää mikä sinua auttaisi, mutta et suostu tekemään niitä asioita.
Sinulla ei selvästi ole ymmärrystä kontekstiin.
Moni on kuvaillut hyvinkin samankaltaisia kokemuksia, ja kiitän todella paljon muutamankin kirjoittajan hyvästä näkökulmasta, miten tätä ongelmaa lähteä purkamaan.En ole tyhmä, enkä junttura, enkä jumiutunut *vanhoihin*. Otan ja ottaisin kyllä apua vastaan, mutta ei minua mikään *mitäs kuuluu tänään* -keskustelu vie mihinkään. Minun traumani on mm. läheisen perheenjäsenen äkillinen kuolema nuorena, oma vakava sairaskohtaus myöskin nuorena, johon miltei kuolin ja lisäksi pari muuta elämän raakaa potkaisua myös. En nyt halua itseäni tähän täysin avatuksi, mutta näistä siis kertyi ja aiheutui viime vuosien saatossa todella, todella paha paniik
En osaa muuten ohjeistaa kuin että mikäli nämä vanhat traumaattiset tapahtumat vaivaavat, voisi traumaterapeutti olla hyvä ajatus. Erityisesti mikäli niihin liittyy takaumia ja pakkoajatuksia.
Hakea kannattaa vain kelan hyväksymiä terapeutteja, ja hommaanhan saa psykiatrin lausunnolla muutamaksi vuodeksi tuenkin.
Hakeminen voi olla sitten aika raastavaa. Mulla meinasi usko loppua ja olin aivan hermorauniona, kun yksi toisensa jälkeen vastasi, ettö listat täynnä, ei virka-aikaan, yms. Yleensä ei vastattu mitään.
Tsemppiä.
Alue: Aihe vapaa
Olen erittäin eri mieltä lähes kaikesta. Kyllä psykologia on tiede. Tieteitä eivät ole vain ns. kovat tieteet kuten fysiikka, vaan kyllä humanistisetkin on tieteitä.
Toinen juttu on, että syy miksi ihmiset tarvii sitä terapiaa useinkin, siinä missä vaikka eläimet selviää mitä kamalimmista tapahtumista ilman vastaavia traumoja, on juuri ajatteleva mieli. Kun joku karhunpentu näkee miten uroskarhu tapp aa sen sisarukset ja rai skaa sen äidin, se on sille hirvittävä kokemus täynnä pelkoa, mutta sitten kun se tilanne on ohi, ei sillä ole sellaista mieltä, jonne se jäisi "kummittelemaan". Se oppii kyllä, että uroskarhut on vaarallisia ja paras mennä puuhun heti kun sellaisen näkee, mutta sen mieli ei tuo unissa ja valveilla flashbackeina tietoisuuteen sitä alkuperäistä kamalaa tapahtumaa, ja näin uudista ja virkistä traumaa koko ajan. Sillä ei ole myöskään käsitteellisistä ajatuksista koostuvaa maailmankuvaa, joka vinoutuu turvattomuuden ja pelon kokemuksesta, kuten ihmisillä, joilla näkemys vähän kaikesta synkkenee tuollaisen takia.
Ihmisen ajatteleva mieli on siis suuri osallinen ongelmassa, mutta toisaalta se on suuri vahvuuskin. Sen avulla voi vaikuttaa alitajunnassa olevaan traumasisältöönkin kyllä, ajan kanssa ja systemaattisesti toimien. Alitajunnasta kun nousee tunteita, niin niille riittää vastustamatta kohtaaminen, mutta usein pahempi ongelma on ajatusvääristymät, mitkä ei näytä liittyvän mitenkään itse tapahtumiin jotka on aiheuttanut ne tunteet. Niitä voi hyvinkin esim. kognitiivisessa ja muunkintyyppisessä terapiassa käsitellä.
Itse kävin 3 vuotta dialektisessa käyttäytymisterapiassa (DKT), ja sain avun hyvinkin post-traumaattiseen stressireaktiooni (PTSD-C) ja jopa epävakaan persoonallisuushäiriön piirteisiin. Minulle oli yllätys juuri se, miten paljon ongelmat oli lopulta ajatustason asioita, vaikka tietysti se itse ongelma varsinkin PTSD:n osalta ilmeni lähinnä ahdistavina ja sietämättöminä tunteina.