Lue keskustelun säännöt.
Psykoterapia - en pääse eteenpäin
22.08.2024 |
Onko kenelläkään vastaavaa:
Pari koettua psykoterapian asiantuntijaa, ja molemmissa sama lopputulema: joka kerran käydään läpi, voisinko aloittaa uuden harrastuksen, käydä taidenäyttelyissä ja opetella ajattelemaan, että tapahtunut ei ollut minun vikani.
Tuntuu aivan hel vetin urpolta istua tunti siinä huoneessa, kertoa, kuinka ahdistus supistaa maailmani noin rusinan kokoiseksi eikä mikään tuota iloa, niin tarjotaan uutta harrastusta. Tai käydä kavereiden kanssa ulkona.
Tuostako minä maksan, ja tuollaisten avujen kassa nämä terapeutit rahastaa asiakkaitaan? 😒
Pyysin nimenomaan, että terapeutti tarttuisi niihin avautumiini solmukohtiin, ja jatkettaisiin niistä seuraavalla kerralla. Mutta ei. Kolme viimeistä kertaa ollaan puhuttu paikkakunnan kesätapahtumista, joissa voisi käydä.
Kommentit (276)
Vierailija kirjoitti:
"Niiden harrastusehdottelujen taustalla on tarkoitus aktivoida ajatusratoja jotka ei liity siihen traumaan ja samalla heikentää niitä trauman ja/tai riippuvuuden aiheuttamia uria. Se toimii oikeasti ja tutkitusti. Ei sen tarkoitus ole vähätellä kokemuksia tai sivuuttaa niitä, vaan hoitaa niitä!"
Tuntuisi, että ensin pitäisi käsitellä niitä traumoja ennen kuin niitä aletaan yrittää "jättää taakse"
Koska se kun saa muuta ajateltavaa harrastuksista auttaa juuri mielen oikenemisessa. Se voi tuntua itsensä huijaamisesta, ettei nökötä tuolissa vellomassa terapeutille menneisyydestänsä, vaan ohjaa mielensä johonkin uuteen. Siitä saa sitä uutta näkökulmaa asioihin, kun ei niin käperry itseensä. Se terapeuttikaan ei ole yksi velho, joka parantaa sinut. Sen
Se muun tekeminenhän on juuri sitä mitä tehdään, kun ei vielä haluta kohdata asiaa. Uppoudutaan työhön, alkoholiin, ruudun ääreen, baariin, urheilemaan jne.
Toinen eri
Niinhän se monesti on. Silti sitä tyrkytetään ratkaisuksi. Jopa ammattilaiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu myös asiakkaan kunnosta ja kognitiivisista kyvyistä. Jos niin huonossa kunnossa, että kotona vaan pystyy olemaan, niin se mietityttää.
"...opetella ajattelemaan, että tapahtunut ei ollut minun vikani." Eli olet juuttunut johonkin, josta terapeutti ehdottaa opettelemista ajattelemaan terveemmin. Eli että ei sun vika. Miksi se ei nappaa sua?
En tiedä, mistä alkaisin. Ensinnäkin kaikki psykologia on pelkkää olettamista ja (käytöksen) oletettujen seurausten tulkintaa.
Psykologia ei ole tiede.
Ap:n tapaukseen sopiva "hoitomuoto" olisi hyväksyvä, vilpitön rakkaus ilman vaatimuksia; s.o. tulla rakastetuksi pyyteettä, sellaisenaan.
Millään asioiden järkeistämisellä ("oletko ajatellut", "voisitko opetella ajattelemaan") ei ole vaikutusta. Se on ulkokohtaista. Mieli, psyyke muuttuu vain oman sisäisen kokemuksen kautta. Ihan
Lihavoitu lienee todella monelle se, mikä parantaisi.
Kun itse toivuin väkivallasta oli seinälläni muistutus (jostain "virallisesta" lähteestä otettu)
Väkivallasta toipuminen vaatii
1. Väkivaltaa kokenut alkaa luottaa omaan käsitykseensä tapahtumista
2. ymmärtää, että häntä kohtaan on toimittu väärin
ja
3. ymmärtää, että vastuu väkivallasta on ainoastaan väkivallan tekijällä
Mites psykofyysinen terapia? Monestihan trauma kapseloituu kehoon, eivätkä sanat (puhuminen) tavoita sitä.
Terapeuttia on ylipäätään todella vaikea löytää.
Vierailija kirjoitti:
Mites psykofyysinen terapia? Monestihan trauma kapseloituu kehoon, eivätkä sanat (puhuminen) tavoita sitä.
Siis fysioterapiaa on tuo psykofyysinen terapia, normiterapian tukena esim.?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle yksi terapeutti kauan sitten totesi että ei voi auttaa minua koska tunnistan ongelmani ja olen liian itsetietoinen kuulemma. Olisin halunnut työkaluja joilla olisin pystynyt käsittelemään ja pääsemään eteenpäin mutta ei osannut niitä antaa. Samaa muidenkin kanssa, en jaksa turhaa jauhamista vaan konkreettisia neuvoja ja työkaluja millä olisin saanut vanhoja traumoja ynm käsiteltyä ja auki.
Vuosia yksin jouduin työstämään näitä ja nykyään olen suht ok kunnossa, mutta jos nyt menisin uudestaan hakeutuisin varmaan joko EMDR, IFS tai dialektisen käyttäytymisterapiaan erikoistuneelle ihmiselle.
Sama kokemus. Nykyään olen hyväksynyt sen, että mun elämä meni näin ja ahdistus on nykyään jokapäiväistä. Toisinaan pahempaa ja toisina päivinä vähän lievempää. Tarvitsen kuitenkin roposeni elämiseen, joten enää en terapeuteille maksa tyhjästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla supportiivisesta oli ainoastaan se apu, että sen kestäessä en vielä tiennyt että siitä ei tule olemaan mitään apua.
Niinpä oli "toivo"
Mulle sopiva terapiamuoto on ollut rosen. Mulla on kokemusta kahdesta eri terapeutista. Toinen vuosien takaa ja liittyi työpaikan konfliktiin ja kiusaamiseen. Toinen viime ajoilta kun elämän kriisin yhteydessä paljon vanhoja kokemuksia alkoi pyrkimään pintaan. Toinen rosenterapeutti oli enemmän puhuva ja tavallaan pakotti puhumaan. Toinen on kestänyt hiljaisuutta ja olemista paremmin. Tästä jälkimmäisestä on vahvasti kokemus, että häpeää ja surua on oikeasti jäänyt siihen hoitopöydälle ja oma taakka on keventynyt. Vaikka edelleen tietyt asiat jäytää ja syö sisältä päin, ne ei silti vie energiaa ja voimaa minulta. Ehkä voisi sanoa, että on tullut hyväksyntää sille, että tietyt asiat meni kuten meni ja se siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykoterapeutit saattaa hyvinkin olla käyneet vaan jotain höpöhöpö -koulutuksia ilman mitään ylempää korkeakoulututkintoa. Varsinkin sellaiset lyhytterapeutti-koulutukset saattavat olla ihan suoranaista roskaa ja kuka tahansa voi niihin mennä, jos on rahaa maksaa koulutus. Ei ole siis mitään takeita, että 'terapeutti' itse edes on psyykkisesti hyvässä kunnossa...
Kannattaa oikeasti katsoa tarkasti, kenen luokse menee ja miten hänet on koulutettu. Itse lukemalla ja läheisten kanssa juttelemallakin saattaa päästä paremmin eteenpäin, kuin jonkun kirjekurssin käyneen puoskarin 'avulla'.
Vierailija kirjoitti:
Olisin halunnut kokeilla sitä EMDR:ää, mutta kaikki etsimäni ko. suuntauksen tarjoajat oli täynnä. Se olisi ollut mielenkiintoinen.
Kukaan saanut siitä apuja?
Mulla kokemusta EMDR:stä, ja jos vaan on pätevä sh/terapeutti, ja jos itse on vastaanottavainen, niin suosittelen.
Itse päädyin sinne raiskauksen jälkeen, ja vaikka henkisesti olikin kivuliasta käydä joka viikko niitä kamalia muistoja läpi, niin kyllä se auttoi. Auttoi ymmärtämään, ettei se ollut oma vika ja sitä kautta se auttoi antamaan anteeksi itselleni..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle yksi terapeutti kauan sitten totesi että ei voi auttaa minua koska tunnistan ongelmani ja olen liian itsetietoinen kuulemma. Olisin halunnut työkaluja joilla olisin pystynyt käsittelemään ja pääsemään eteenpäin mutta ei osannut niitä antaa. Samaa muidenkin kanssa, en jaksa turhaa jauhamista vaan konkreettisia neuvoja ja työkaluja millä olisin saanut vanhoja traumoja ynm käsiteltyä ja auki.
Vuosia yksin jouduin työstämään näitä ja nykyään olen suht ok kunnossa, mutta jos nyt menisin uudestaan hakeutuisin varmaan joko EMDR, IFS tai dialektisen käyttäytymisterapiaan erikoistuneelle ihmiselle.
Minulla sama. Yksi terapeutti käski lopettamaan uhriutumisen, minä olin vastaanotolla pyytämässä ammattilaisen näkemystä siitä, mitä kokemastani seuraa ja miten siitä parannutaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin halunnut kokeilla sitä EMDR:ää, mutta kaikki etsimäni ko. suuntauksen tarjoajat oli täynnä. Se olisi ollut mielenkiintoinen.
Kukaan saanut siitä apuja?
Mulla kokemusta EMDR:stä, ja jos vaan on pätevä sh/terapeutti, ja jos itse on vastaanottavainen, niin suosittelen.
Itse päädyin sinne raiskauksen jälkeen, ja vaikka henkisesti olikin kivuliasta käydä joka viikko niitä kamalia muistoja läpi, niin kyllä se auttoi. Auttoi ymmärtämään, ettei se ollut oma vika ja sitä kautta se auttoi antamaan anteeksi itselleni..
Niin, se auttanee käsittääkseni paremmin akuuttin PTSD:n hoitoon, mutta miten on lapsuudessa syntyneen kehityksellisen C-PTSD:n, ei kai yhtä hyvin, kun on ihan erilaisesta oireistosta kyse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeutteja on nykyää kuin sieniä sateella. Antti Tuiskukin on terapeutti.. Ei niistä kaikki todellakaan tiedä mistä puhuu tai edes sovellu työhönsä.
Ei kuulosta terapeutilta, missään suuntauksesta, edes keittiöpsykologiassa. Kuulostaa enemmän vitsiltä. Luiskaan ja seuraavaa terapeuttia yrittämään. Kyllä sen ensimmäisellä käynnillä huomaa aikooko terapeutti kuunnella ja keskittyä just sun asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Terapeutteja on nykyää kuin sieniä sateella. Antti Tuiskukin on terapeutti.. Ei niistä kaikki todellakaan tiedä mistä puhuu tai edes sovellu työhönsä.
Ap taisi puhua KELA-terapeutista, johon on pakko sitoutua, jota ei löydä kovin helposti ja jota ei myöskään vaihdeta tuosta vaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulosta terapeutilta, missään suuntauksesta, edes keittiöpsykologiassa. Kuulostaa enemmän vitsiltä. Luiskaan ja seuraavaa terapeuttia yrittämään. Kyllä sen ensimmäisellä käynnillä huomaa aikooko terapeutti kuunnella ja keskittyä just sun asiaan.
Pitäisi saada selville myös terapeutin työkalut ja osaaminen. Kuunnella voi kuka vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin halunnut kokeilla sitä EMDR:ää, mutta kaikki etsimäni ko. suuntauksen tarjoajat oli täynnä. Se olisi ollut mielenkiintoinen.
Kukaan saanut siitä apuja?
Mulla kokemusta EMDR:stä, ja jos vaan on pätevä sh/terapeutti, ja jos itse on vastaanottavainen, niin suosittelen.
Itse päädyin sinne raiskauksen jälkeen, ja vaikka henkisesti olikin kivuliasta käydä joka viikko niitä kamalia muistoja läpi, niin kyllä se auttoi. Auttoi ymmärtämään, ettei se ollut oma vika ja sitä kautta se auttoi antamaan anteeksi itselleni..Niin, se auttanee käsittääkseni paremmin akuuttin PTSD:n hoitoon, mutta miten on lapsuudessa syntyneen kehityksellisen C-PTSD:n, ei kai yhtä hyvin, kun on ihan erilaisesta oireistosta kyse?
Tuo voi hyvin olla totta, en ole perehtynyt. Itse hakeuduin vuosi tapahtuman jälkeen hoitoon kun alkoi mielenterveys pettää kuvittelisin missä vaan tapauksessa lapsuuden traumojen olevan vaikeampia ratkaista, kun on tullut iän myötä niin paljon lastia itse trauman päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskin
Kaikilla vain onnistuneita terapiakokemuksia?
No, paska jako mulle siis. Ehkä olen sitten jo liian analyyttinen, kun tuntuu, että terapeutti puhuu vain itsestäänselvyyksiä, mitä itse miettinyt oman olemassaolonsa suhteen aamusta yöhön, jo vuosikausia. Kuten että, *voisit vaikka miettiä, kuinka tänäänkin sait herätä uuteen päivään ja uusiin mahdollisuuksiin* tai että *voisitko miettiä niin, että lepäät silloin kun et jaksa*
Tätä samaa paskaa on jauhettu lapselleni. Hengitysharjoituksia ja muuta. Kun olisi pitänyt analysoida sitä ulkopuolisen aiheuttamaa traumaa, jonka vuoksi lapseni lapsuus päättyi 12-vuotiaana.
Olen toki itse ollut tukena, mutta en minä äitinä osaa, en ole alan asiantuntija. Ja tietysti itsekin tuon tapahtuman johdosta traumatisoitunut.
Ne hengitysharjoitukset voivat olla juuri sitä, mitä lapsesi tällä hetkellä tarvitsee. Auttavat rauhoittumaan, auttavat sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja paniikkihäiriöihin. Yleensä lapsi ja nuori kyllä tietää, että häntä on kohdeltu väärin ja tahtotila on elämässä eteenpäin. Halua traumaattisen tilanteen loputtomaan analysointiin ei ole.
Tuo loputon jauhaminen on enemmän keski-ikää lähestyvien rouvien harrastus. Tosin nykyään kaikki tuntuvat olevan lapsia vielä 35+
Suomessa on vanha sananlasku: mitä enemmän sontaa tikulla tonkii, sitä enemmän se haisee.
En tiedä, mistä alkaisin. Ensinnäkin kaikki psykologia on pelkkää olettamista ja (käytöksen) oletettujen seurausten tulkintaa.
Psykologia ei ole tiede.
Ap:n tapaukseen sopiva "hoitomuoto" olisi hyväksyvä, vilpitön rakkaus ilman vaatimuksia; s.o. tulla rakastetuksi pyyteettä, sellaisenaan.
Millään asioiden järkeistämisellä ("oletko ajatellut", "voisitko opetella ajattelemaan") ei ole vaikutusta. Se on ulkokohtaista. Mieli, psyyke muuttuu vain oman sisäisen kokemuksen kautta. Ihan niin kuin se on mennyt vikatilaankin. Ihmisen pitää saada tämä positiivinen kokemus, 'psyyken elämys' kompensoimaan se negatiivinen kokemus, ne pahat asiat.
Terapeutti oli esittänyt asiakkaalle oman ajattelun muuttamista(?), 'trauman aiheuttanut teko ei ollut ap:n syytä'.
Pöh. Mistä edes tullut käsitys, että ap pitäisi sitä itse aiheutettuna? Muuten kuin sinänsä ymmärrettävistä itsesyytöksistä. Jotka voidaan ulottaa niinkin pitkälle, kuin 'jos en olisi ollut olemassa, sitä ei olisi tapahtunut'. Huomaatteko, miten järjetöntä pyrkimys 'ajattelun muuttamiseen' on? Kun jotain traumaattista tapahtuu, sillä ei ole jurikaan väliä, kuka on mahdollinen syypää. Tapahtunut mikä tapahtunut. Se on fakta.