Psykoterapia - en pääse eteenpäin

Vierailija kirjoitti:

"Pyysin nimenomaan, että terapeutti tarttuisi niihin avautumiini solmukohtiin, ja jatkettaisiin niistä seuraavalla kerralla. Mutta ei. Kolme viimeistä kertaa ollaan puhuttu paikkakunnan kesätapahtumista, joissa voisi käydä."

En tiedä, ymmärsinkö oikein, mutta minulle tuli mieleen, että me terapiassa kävijät jotenkin kuvittelemme, että olisimme ikään kuin ainoa asiakas ja terapeutti muistaisi kaiken edellisestä tapaamisesta. Todellisuudessa terapeutilta on noin viisi asiakasta päivässä eli viikossa 25. Itse olen mieltänyt niin, että seuraavalla kerralla tavatessamme kerron, mitä ajatuksia viime kerran jälkeen herännyt. Näin ollaan sitten siitä jatkettu.

En täysin ymmärrä, mitä ap tarkoittaa sillä, terapeutti tarttuisi avautumiinsa solmukohtiin. Ymmärtäisin niin, että asiakas aloittaa siitä aiheesta ja terapeutti kommentoi ja sitten taas asiakas jne.

Jos nyt puhutaan psykoterapiasta, eikä keskusteluavusta, niin mielestäni siinä kuuluisi olla jokin punainen lanka. Siis terapeutin tekemä hoitosuunnitelma tms. Yleensähän aluksi kartoitetaan tilanne/ongelma ja asetetaan tavoitteet hoidolle. Jotta tuota voi toteuttaa on pakko muistaa asiakkaan asioita. Toki muistiinpanoja voi käyttää muistin tukena. Jos ei pysty muistamaan riittävästi, niin en usko että pystyy tekemään tuota työtä hyvin (tai ollenkaan).

Eikö siis mielessänne ole tapahtunut mitään sen edellisen kerran käynnin jälkeen ja herättänyt uusia ajatuksia/tunteita? Eli sehän on prosessi. Näin ainakin minulla. Mitä tulee terapeutin aktiivisuuteen, niin minut terapeutti yllätti kertomani unen myötä ja siitä avautui todella merkittävä oivallus ja ohjautuminen uusille urille. Tämä terapeutin luovuus natsasi minun kanssani ja sai minut luottamaan tulevaisuuteen vaikean luopumisen jälkeen. Ja se uusille urille rohkaistuminen vei minut iloon ja itseluottamuksen vahvistumiseen. Eli tulin niin kohdatuksi, ymmärretyksi ja rohkaistuksi.

Minä tarvitsisin kainalon, jossa saisin levätä turvassa ja itkeä patoutuneen itkuni. En halua itkeä siinä terapeutin tuolissa niin että toinen katsoo siinä vieressä, kun minä itken. Siitä muodostuu vain yksi hylkäämiskokemus lisää. 

Vierailija kirjoitti:

Minä tarvitsisin kainalon, jossa saisin levätä turvassa ja itkeä patoutuneen itkuni. En halua itkeä siinä terapeutin tuolissa niin että toinen katsoo siinä vieressä, kun minä itken. Siitä muodostuu vain yksi hylkäämiskokemus lisää. 

Voin kertoa, ettei se maksettu ja näytelmänä esitetty kainaloituminenkaan auta. Se on ehkä vielä karumpaa ja teennäisempää kuin tuo katsominen ja kuuntelu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tarvitsisin kainalon, jossa saisin levätä turvassa ja itkeä patoutuneen itkuni. En halua itkeä siinä terapeutin tuolissa niin että toinen katsoo siinä vieressä, kun minä itken. Siitä muodostuu vain yksi hylkäämiskokemus lisää. 

Voin kertoa, ettei se maksettu ja näytelmänä esitetty kainaloituminenkaan auta. Se on ehkä vielä karumpaa ja teennäisempää kuin tuo katsominen ja kuuntelu. 

No ei auta ei. Siinähän se ongelma on - ja pysyy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tarvitsisin kainalon, jossa saisin levätä turvassa ja itkeä patoutuneen itkuni. En halua itkeä siinä terapeutin tuolissa niin että toinen katsoo siinä vieressä, kun minä itken. Siitä muodostuu vain yksi hylkäämiskokemus lisää. 

Voin kertoa, ettei se maksettu ja näytelmänä esitetty kainaloituminenkaan auta. Se on ehkä vielä karumpaa ja teennäisempää kuin tuo katsominen ja kuuntelu. 

No ei auta ei. Siinähän se ongelma on - ja pysyy. 

 

<3

Vierailija kirjoitti:

Minä tarvitsisin kainalon, jossa saisin levätä turvassa ja itkeä patoutuneen itkuni. En halua itkeä siinä terapeutin tuolissa niin että toinen katsoo siinä vieressä, kun minä itken. Siitä muodostuu vain yksi hylkäämiskokemus lisää. 

Tästä syystä moni emotionaalisesti lapsena vaille jäänyt ei etene terapiassa. Se hoivan, kuuntelevan korvan ja lämpimän kainalon tarve kun ei poistu keskustelemalla. Siinä ei auta kuin oivallus, että muut ihmiset ovat tärkeitä, mutta he eivät voi olla elämän tarkoitus. Se tuki ja hoivaaja pitää saada myös sisäistetyksi itseen. Vaikea haaste kokeneelle terapeutillekin, ettei voimista ihmisen käsitystä siitä, ettei hän selviä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kokemus ja varmaan tarvitsee työstää asiaa pidempään jos noin ahdistaa.

Psykotetapeuttien on toisaalta tärkeää ohjata ihmisiä vähän myös niiden omien ahdistuksen aiheiden ulkopuolelle ja tarjota keinoja ottaa etäisyyttä omiin ongelmiin.

Asiaa on tärkeä käsitellä, kunnes sen sietää, mutta myöskään loputon asioiden käsittely ei ole hedelmällistä.

Näen asian kyllä ihan toisin. Asiakas on yleensä ohjannut itseään jopa vuosia tai vuosikymmeniä ahdistuksen aiheiden ulkopuolelle. Terapiassa on tarkoitus nimen omaan mennä tulta päin ja kohdata ja käsitellä ne asiat. Muutenhan asiakkaan voisi yhtä hyvin lähettää baariin, runopiiriin, keramiikkakurssille tai spinningiin, mitä siihen kallista terapiaa tarvitsee.  

Eikö ihmisen juuri kuulukin ohjata itsensä ahdistuksen aiheen ulkopuolelle. Outo ajatus, että jos ahdistaa, pitäisi jostain kaivella ja muistella jokin "syy" miksi nyt ahdistaa. Salattu Trauma. Ne joille on tapahtunut jotain todella traumatisoivaa tietävät kyllä syyn, tietävät myös etteivät tapahtumat minnekään häviä, mutta ovat oppineet ohjaamaan ajatuksensa muihin asioihin. Vaikka spinningiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Pyysin nimenomaan, että terapeutti tarttuisi niihin avautumiini solmukohtiin, ja jatkettaisiin niistä seuraavalla kerralla. Mutta ei. Kolme viimeistä kertaa ollaan puhuttu paikkakunnan kesätapahtumista, joissa voisi käydä."

En tiedä, ymmärsinkö oikein, mutta minulle tuli mieleen, että me terapiassa kävijät jotenkin kuvittelemme, että olisimme ikään kuin ainoa asiakas ja terapeutti muistaisi kaiken edellisestä tapaamisesta. Todellisuudessa terapeutilta on noin viisi asiakasta päivässä eli viikossa 25. Itse olen mieltänyt niin, että seuraavalla kerralla tavatessamme kerron, mitä ajatuksia viime kerran jälkeen herännyt. Näin ollaan sitten siitä jatkettu.

En täysin ymmärrä, mitä ap tarkoittaa sillä, terapeutti tarttuisi avautumiinsa solmukohtiin. Ymmärtäisin

Tietysti tärkeää, että ihminen voi kokea olevansa ainutlaatuinen omine ongelmineen, mutta kannattaa ajatella niinkin, että terapeuteille voi olla kymmeniä ja jopa satoja asiakkaita, joilla on jopa hyvin samantyyppisiä ongelmia. Jokaista yksityiskohtaa tai käännettä on ihan mahdoton muistaa.

Terapeutin kannattaa ottaa vain sen verran asiakkaita, mitä hän pystyy hoitamaan. Se ei ole asiakkaan vastuulla, jos terapeutilla on liikaa asiakkaita.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tarvitsisin kainalon, jossa saisin levätä turvassa ja itkeä patoutuneen itkuni. En halua itkeä siinä terapeutin tuolissa niin että toinen katsoo siinä vieressä, kun minä itken. Siitä muodostuu vain yksi hylkäämiskokemus lisää. 

Tästä syystä moni emotionaalisesti lapsena vaille jäänyt ei etene terapiassa. Se hoivan, kuuntelevan korvan ja lämpimän kainalon tarve kun ei poistu keskustelemalla. Siinä ei auta kuin oivallus, että muut ihmiset ovat tärkeitä, mutta he eivät voi olla elämän tarkoitus. Se tuki ja hoivaaja pitää saada myös sisäistetyksi itseen. Vaikea haaste kokeneelle terapeutillekin, ettei voimista ihmisen käsitystä siitä, ettei hän selviä yksin.

Ehkä siksi, että ihminen ei selviä yksin. Ihmisen biologiaa ei ole muodostettu niin, että hän selviäisi yksin ja siksi terapoitavan alitajunta potkii vastaan. Yksin voi olla aidosti vahva vasta, kun ei ole yksin. 

Ei turhasta kannata maksaa!

Ihminen tarvitsee sen tunteen, että on aidosti välitetty. Siksi olen päässyt aidosti eteen päin vain niiden kahden terapeutin kanssa, jotka ovat tehneet eteeni enemmän kuin olisi tarvinnut. Muu on vain keskustelua, mutta tuo on auttanut aidosti emotianaalisesti ja edistänyt. En vaan ole valmis vielä ja pitäisi vielä löytää uusi ihminen, mutta tuollaisen tapaamisen todennäköisyys on jotain prosentin luokkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tarvitsisin kainalon, jossa saisin levätä turvassa ja itkeä patoutuneen itkuni. En halua itkeä siinä terapeutin tuolissa niin että toinen katsoo siinä vieressä, kun minä itken. Siitä muodostuu vain yksi hylkäämiskokemus lisää. 

Tästä syystä moni emotionaalisesti lapsena vaille jäänyt ei etene terapiassa. Se hoivan, kuuntelevan korvan ja lämpimän kainalon tarve kun ei poistu keskustelemalla. Siinä ei auta kuin oivallus, että muut ihmiset ovat tärkeitä, mutta he eivät voi olla elämän tarkoitus. Se tuki ja hoivaaja pitää saada myös sisäistetyksi itseen. Vaikea haaste kokeneelle terapeutillekin, ettei voimista ihmisen käsitystä siitä, ettei hän selviä yksin.

Niin luulisi. Aiemmin on ollut käytössä (Janov, Arthur) ns primaaliterapia juurikin purkamaan näitä traumaattisia kokemuksia. Nyt traumaterapiaan puhaltaa uudet tuulet psykedeeliavusteisen psykoterapian rantautuessa. Näin päästään läpikäymään (alitajuisesti) trauma uudelleen ja käsiteltyä. Itselläni on aika vahva luotto tähän, ei sen sijaan jauhamisterapioihin. Tarvitaan tietoisuudentilan muutos ja syvempi käsittely.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kokemus ja varmaan tarvitsee työstää asiaa pidempään jos noin ahdistaa.

Psykotetapeuttien on toisaalta tärkeää ohjata ihmisiä vähän myös niiden omien ahdistuksen aiheiden ulkopuolelle ja tarjota keinoja ottaa etäisyyttä omiin ongelmiin.

Asiaa on tärkeä käsitellä, kunnes sen sietää, mutta myöskään loputon asioiden käsittely ei ole hedelmällistä.

Näen asian kyllä ihan toisin. Asiakas on yleensä ohjannut itseään jopa vuosia tai vuosikymmeniä ahdistuksen aiheiden ulkopuolelle. Terapiassa on tarkoitus nimen omaan mennä tulta päin ja kohdata ja käsitellä ne asiat. Muutenhan asiakkaan voisi yhtä hyvin lähettää baariin, runopiiriin, keramiikkakurssille tai spinningiin, mitä siihen kallista terapiaa tarvitsee.  

Eikö ihmisen juuri kuulukin ohjata itsensä ahdist

Ihan kognitiivisissa psykoterapioissa käytetään menetelmiä, joissa harjoitellaan tasapainoa sopivan altistumisen ja huomion suuntaamiseen toisaalle välillä. Osalla ihmisistä on taipumus, joka pitää heidät kieriskelemässä samoissa ongelmissa vuodesta toiseen. On myös harhaluulo, että oivallus asioiden syistä saisi aikaan jotain merkittäviä parannuksia ihmisen käytöksessä. Käyttäytymisen muutoksiin tähtäävillä menetelmillä on vahva näyttö.

Joskus psykoterapian tulos voi olla ikävä kyllä sekin, että ihminen oppii kieriskelemään menneisyydessä tai pahimmillaan näkemään kaikki ongelmat itsensä ulkopuolella. Psykoterapian haitoista puhutaan harmillisen vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kokemus ja varmaan tarvitsee työstää asiaa pidempään jos noin ahdistaa.

Psykotetapeuttien on toisaalta tärkeää ohjata ihmisiä vähän myös niiden omien ahdistuksen aiheiden ulkopuolelle ja tarjota keinoja ottaa etäisyyttä omiin ongelmiin.

Asiaa on tärkeä käsitellä, kunnes sen sietää, mutta myöskään loputon asioiden käsittely ei ole hedelmällistä.

Näen asian kyllä ihan toisin. Asiakas on yleensä ohjannut itseään jopa vuosia tai vuosikymmeniä ahdistuksen aiheiden ulkopuolelle. Terapiassa on tarkoitus nimen omaan mennä tulta päin ja kohdata ja käsitellä ne asiat. Muutenhan asiakkaan voisi yhtä hyvin lähettää baariin, runopiiriin, keramiikkakurssille tai spinningiin, mitä siihen kallista terapiaa tarvitsee.  

 

 

Läheskään kaikille kognitiivinen terapia ei sovi; esimerkkeinä traumat ja (usein) autismikirjon ihmiset. Sehän on käytännössä koirakoulua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kokemus ja varmaan tarvitsee työstää asiaa pidempään jos noin ahdistaa.

Psykotetapeuttien on toisaalta tärkeää ohjata ihmisiä vähän myös niiden omien ahdistuksen aiheiden ulkopuolelle ja tarjota keinoja ottaa etäisyyttä omiin ongelmiin.

Asiaa on tärkeä käsitellä, kunnes sen sietää, mutta myöskään loputon asioiden käsittely ei ole hedelmällistä.

Näen asian kyllä ihan toisin. Asiakas on yleensä ohjannut itseään jopa vuosia tai vuosikymmeniä ahdistuksen aiheiden ulkopuolelle. Terapiassa on tarkoitus nimen omaan mennä tulta päin ja kohdata ja käsitellä ne asiat. Muutenhan asiakkaan voisi yhtä hyvin lähettää baariin, runopiiriin, keramiikkakurssille tai spinningiin, mitä siihen kallista terapiaa tarvitsee.  

Niin, on tärkeää, että keskitytään oleellisee

Itse miettisin, että miksi ihminen puhuu yhä samoista asioista? Onko jotain olennaista jäänyt huomaamatta tai ymmärtämättä? Onko hoitomuoto väärä? jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kokemus ja varmaan tarvitsee työstää asiaa pidempään jos noin ahdistaa.

Psykotetapeuttien on toisaalta tärkeää ohjata ihmisiä vähän myös niiden omien ahdistuksen aiheiden ulkopuolelle ja tarjota keinoja ottaa etäisyyttä omiin ongelmiin.

Asiaa on tärkeä käsitellä, kunnes sen sietää, mutta myöskään loputon asioiden käsittely ei ole hedelmällistä.

Näen asian kyllä ihan toisin. Asiakas on yleensä ohjannut itseään jopa vuosia tai vuosikymmeniä ahdistuksen aiheiden ulkopuolelle. Terapiassa on tarkoitus nimen omaan mennä tulta päin ja kohdata ja käsitellä ne asiat. Muutenhan asiakkaan voisi yhtä hyvin lähettää baariin, runopiiriin, keramiikkakurssille tai spinningiin, mitä siihen kallista terapiaa tarvitsee.  

Eikö ihmisen juuri kuulukin ohjata itsensä ahdist

Ei. Mihin se on kadonnut? Ei minnekään. Ihmisellä on pakottava tarve mennä spinningiin tai ahdistaa. Hän pitää päänsä kasassa ja "itsestään huolta" (ja paheksuu muita, jotka eivät pidä) ja joutuu aina välillä ongelmiin ihmissuhteissaan. Joku ei mene spinningiin ja masentuu. 

Terapiassa mennään katsomaan sitä traumaa niin, että se sekä tunnetaan että siitä opitaan. Laitetaan syyllisyys heille, keille se kuuluu. Opetellaan tuntemaan suuttumusta ja pettymystä siitä, että kävi miten kävi. Jos on positiiviset tunteet kateissa, opetellaan niitä tai ylipäätään tunnistamaan tunteita. Hahmotetaan itselle omat terveet rajat ja opetellaan, miten niitä puolustetaan terveesti. Opetellaan hallitsemaan vihaa = joko pääsemään irti liiasta vihasta tai herättämään viha, joka on koteloitunut sisään. Samalla bonuksena voisi antaa trauman tulla ulos kehollisesti, sen sinne koteloituneen trauman. Spinningissä pääsee eroon vain trauman aiheuttamasta hermostoenergiasta, mutta ei traumasta itsestään.  

Moni kuvittelee, että psykoterapiassa käyvät asioissa kieriskelevät ihmiset. Todella moni on sellainen, joka on vain sysännyt ne asiat sivuun, lakaissut maton alle ja joutuu siellä terapiassa nostamaan ne asiat ulos piilostaan. Moni ei edes muista tapahtuneita asioita, joten niissä olisi ollut aika vaikea velloa. 

Minulle ystävät sanovat, että enkö voisi vain unohtaan ja keskittyä muuhun. Hoitotahot sanovat, että nyt yritetään keskittyä tähän (voimien puitteissa), jottei se kuormittaisi koko loppuelämää. 

Jos asioita käsittelemättä olet vellomatta niissä, kuten itse tein, se tarkoittaa, että jokainen asia on perässäsi yhtenä kivenä vedettävässä reessä. Ja lopulta siitä reestä tulee todella painava ja on todella väsyttävää vetää sitä perässään vuosia ja vuosikymmeniä, eikä edes itse tajua, mistä se johtuu, että väsyttää, ahdistaa tai masentaa, koska ei näe taakseen. Siellä terapiassa viskotaan ne kivet sieltä kuormasta ja lopulta koko reki on tarpeeton. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tarvitsisin kainalon, jossa saisin levätä turvassa ja itkeä patoutuneen itkuni. En halua itkeä siinä terapeutin tuolissa niin että toinen katsoo siinä vieressä, kun minä itken. Siitä muodostuu vain yksi hylkäämiskokemus lisää. 

Tästä syystä moni emotionaalisesti lapsena vaille jäänyt ei etene terapiassa. Se hoivan, kuuntelevan korvan ja lämpimän kainalon tarve kun ei poistu keskustelemalla. Siinä ei auta kuin oivallus, että muut ihmiset ovat tärkeitä, mutta he eivät voi olla elämän tarkoitus. Se tuki ja hoivaaja pitää saada myös sisäistetyksi itseen. Vaikea haaste kokeneelle terapeutillekin, ettei voimista ihmisen käsitystä siitä, ettei hän selviä yksin.

Niin luulisi. Aiemmin on ollut käytössä (Janov, Arthur) ns primaaliterapia juurikin purkamaan näitä traumaattisia kokemuksia. N

Itse taas uskon ihmismielen tarkoituksenmukaiseen toimintaan. En sen takia kannata mielen asettamien rajojen (esim. ei muista jotain) ohittamista väkisin vaan pidän sellaista erittäin riskialttiina. Uskon ettei traumatisoitunut tarvitse mitään "mömmöjä" vaan turvallisen vuorovaikutussuhteen asian käsittelyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko siitä mitään tieteellistä tutkimusta, että potilaat paranevat ja saavat konkreettista hyötyä siitä, että juttelevat ammattipsykoterapeutille? Ettei se vaikutus ole vain, että yksinäinen saa juttuseuraa kenestä tahansa.

Jos tietäisit mitä siellä terapiassa tehdään et kirjoittaisi noin.

EMDR hyväksikäyttötakaumien hoitoon kohdallani on mahdollisimman kaukana kepeästä juttuseurasta.

Onneksi, onneksi, löysin pätevän terapeutin. Muuten olisin haudassa.

Olen käynyt kahden terapeutin juttusilla, toinen isossa terveysfirmasta, toinen yksityinen harjoittaja. Kummankin tapauksessa en saanut mitään sellaista, mitä en olisi saanut kenen tahansa sivistyneen ihmisen kanssa juttelusta. Itsestäänselvyyksiä, linkkejä nettipalveluihin, mitä jos aloittaisit uuden harrastuksen.

Varmasti hienoja ristiriitaisia teorioita ja lainauksia kuuluisilta henkilöiltä sisältävä pehmeä tiede. Vaikuttavuudesta ja konkreettisesta toimivuudesta en niinkään varma.