Nykypäivän nelikymppiset

Mitä enemmän ikää tulee, sen vähemmän kaipaan sosiaalista elämää. Mies mulla on, mutta ei onneksi mikään takiainen. Ystävien kanssa laitan viestiä tai soitellaan kerran-pari vuodessa. Sosiaalinen media on siitä ihana, että sieltä voi seurata jos muiden elämä kiinnostaa. Usein ei kiinnosta.

Ihanaa vaan ulkoilla, tehdä hyvää ruokaa, lukea, katsoa telkkaria ja matkustaa... rauhassa.

Mä oon lähes kokonaan yksinäinen nelikymppinen, en ihan täysin koska lasken Suomesta kaksi ihmistä kavereiksini ja täällä asuinmaassa yhden. Olen vain aina ollut sellainen jota ei kutsuta mukaan mihinkään. Kuulen jälkeenpäin että tuttavat (joita itse olen kyllä kutsunut esim omille synttäreilleni) ovat pitäneet taas bileet eikä minulle ole kerrottu. Tämä on ihan ok, en halua juhliin joihin ei kutsuta, mutta miksi ei ikinä? Kuitenkin he ovat minulle kasvotusten todella ystävällisiä - selän takanako sitten vihaavat vai mitä?

Olen elämäni varrella vaihtanut asuinpaikkaa ja maata muutaman kerran ja aina lähtenyt iloisesti ja reippaasti hakemaan uusia ystäviä. Käyn tapahtumissa, seurakunnassa (tosin en enää), työpaikan jutuissa, olen aktiivinen ja kutsun ihmisiä erilaisiin tapahtumiin. Usein joku lähteekin mutta ystävyydet jäävät pinnallisiksi. Ja näin on aina ollut, olen ihan korkeintaan kiva extra taustalla. Puhelimeni ei koskaan piippaa, jos jotain haluan tehdä tai nähdä, minun on itse se tehtävä.

Sanomattakin lienee selvää että olen myös ikisinkku eikä minua olla koskaan pyydetty treffeille. Omat treffikutsuni ovat saaneet kielteisen vastauksen. 

Elämäni on ihan kivaa, tykkään lukea, tehdä käsitöitä, käydä ravintoloissa jne. yksin, mutta aina joskus tätä pohdin. N42

Kylläpä on monet viestit kuin omasta kynästäni. En olekaan käsittänyt, että tämä on jokseenkin yleistä.

M41

Vierailija kirjoitti:

Mä oon lähes kokonaan yksinäinen nelikymppinen, en ihan täysin koska lasken Suomesta kaksi ihmistä kavereiksini ja täällä asuinmaassa yhden. Olen vain aina ollut sellainen jota ei kutsuta mukaan mihinkään. Kuulen jälkeenpäin että tuttavat (joita itse olen kyllä kutsunut esim omille synttäreilleni) ovat pitäneet taas bileet eikä minulle ole kerrottu. Tämä on ihan ok, en halua juhliin joihin ei kutsuta, mutta miksi ei ikinä? Kuitenkin he ovat minulle kasvotusten todella ystävällisiä - selän takanako sitten vihaavat vai mitä?

Olen elämäni varrella vaihtanut asuinpaikkaa ja maata muutaman kerran ja aina lähtenyt iloisesti ja reippaasti hakemaan uusia ystäviä. Käyn tapahtumissa, seurakunnassa (tosin en enää), työpaikan jutuissa, olen aktiivinen ja kutsun ihmisiä erilaisiin tapahtumiin. Usein joku lähteekin mutta ystävyydet jäävät pinnallisiksi. Ja näin on aina ollut, olen ihan korkeintaan kiva extra taustalla. Puhelimeni ei koskaan piipp

Mulla on aivan sama tilanne ollut jo vuosikaudet. Paitsi asun suomessa. Enkä ole enää itsekään aktiivinen kavereiden suuntaan, kun eivät hekään ole minun suuntaan. Tuntuu kuin olisin heille joku jämäpala, joka otetaan ehkä sitten kun mitään muuta ei ole, ja silloinkin nimenomaan ehkä. Minua ei kutsuta juhliin, ei illanistujaisiin, ei mihinkään. Vaikka tiedän että kavereillani niitä on ja saan kuulla niistä aikojen päästä, tai nähdä facesta kuvia. Tuntuu monesti tosi pahalta, kun miettii että olisipa ollut kiva olla mukana. Mielessäni oli järjestää itselleni nelikymppiset, juhlat johon kutsuisin kaikki, mutta en suoraan sanoen uskaltanut tehdä sitä. Pelkäsin, että kukaan ei tulisi ja pettymys olisi ollut liian suuri. Ja tiedän faktaksi, että tosi moni olisi ehkä onnitellut mutta "sori mut ei päästä juhliin". Onnitteluja 40v sain tasan yhden. Ymmärrän kyllä, että kaikilla on omat elämät ja kiireet jne, mutta silti tuntuu pahalta olla jämäkaveri. Töiden ulkopuolella aika meneekin lähinnä kotona ja omissa touhuissa, yksin. Hyvä puoli toisaalta on se, että jos näin vapaapäivänä tiistai-aamupäivällä päätän korkata viinipullon, niin ei ole ketään nalkuttamassa siitä :D

M40

Minulla on aliarvostettu ratkaisu yksinäisyyteen.

Opettelee nauttimaan siitä.

Kun on itsensä kanssa rauha, hyvä olla ja sinut, niin ei edes halua ketään toista siihen energiaa viemään.

Kissakin on miljoona kertaa ihmistä parempaa seuraa.

Mielessäni oli järjestää itselleni nelikymppiset, juhlat johon kutsuisin kaikki, mutta en suoraan sanoen uskaltanut tehdä sitä. Pelkäsin, että kukaan ei tulisi ja pettymys olisi ollut liian suuri.

Jep, mulla oli aivan sama tilanne. Lopulta kävin 40v.-päivänäni syömässä ja sain kuin sainkin kutsuttua pari kaveria mukaan, mutta siinäkin meinasi mennä pupu pöksyyn. Mietin ravintolankin sen mukaan, mihin heidän olisi helppo tulla, koska ajattelin että jos menemme mun lempipaikkaan toiselle puolelle kaupunkia, he eivät tulekaan. Ei tulisi mieleenkään yrittää järjestää isompia juhlia - ei kai sinne kukaan mun takia tulisi 🤷🏼. N42

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aliarvostettu ratkaisu yksinäisyyteen.

Opettelee nauttimaan siitä.

Kun on itsensä kanssa rauha, hyvä olla ja sinut, niin ei edes halua ketään toista siihen energiaa viemään.

Kissakin on miljoona kertaa ihmistä parempaa seuraa.

Kyllä, mutta myös ei. Olen aina nauttinut omasta seurastani ja nimenomaan yksin olen rauhallinen ja tyytyväinen. Se ei kuitenkaan ole poistanut sitä kaipuuta että olisi edes joskus joku kaveri- tai parisuhde. Ei se taida koskaan lähteä minusta kokonaan pois. Sen saa aika hyvin painettua alas unholaan, mutta sitten sattuu esim. katsomaan jotain elokuvaa ja se läikähtää taas pintaan.

Vierailija kirjoitti:

Lenkkeily on hyvä harrastus. Hienoa, että monet sitä kuitenkin tekevät!

Näin on. Myös me läskit kuten minä. Olis kotona kuntoilulaite, mutta mieluummin menen ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis eiväthän nuo asiat liity mitenkään toisiinsa. Ei se tee yksinäisestä yhtään vähemmän yksinäistä, jos hän samoilee ulkona, eikä ei-yksinäisestä yksinäistä, jos hän viettää aikansa kotona. Todella sekavaa settiä.

Miksi yksinäinen ihminen ei tee tekoja joilla voisi saada ystäviä elämäänsä, jos ei nauti siitä yksinäisyydestä?

Mitähän tekoja nämä mahtaisi olla - kidnappaus? Kaikkea muuta olen ainakin itse jo kokeillut, ilman menestystä. 

Kuinka monesti, missä ja millä tavoilla olet yrittänyt saada uusia ystäviä elämääsi?

Mikä on sun oma analyysi että missä menee vikaan?

 

Jutellut opiskelutovereiden / ko

Kutsunut kotona käyneitä työläisiä tapahtumiin? Voivat vähän ihmetellä jos Suomessa ollaan.

Tämä kiinnostaa mua! Voitteko kertoa lisää?

Miten voi jäädä yksin, kun kuitenkin on ainakin teoriassa aikaa tavata ihmisiä? 

Ootko aina ollut yksinäinen? Ja jos et, niin minne ne aiemmat ystävät katosi? 

Entä eikö kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin, vai onko se vaikeaa, vai mistä on kiinni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monille käy niin, että lapsiperhearjessa omistaudutaan perheelle ja hylätään ystävät. Sitten tulee isona yllätyksenä, kun lasten lennettyä pesästä ne ystävät ei olekaan enää odottamassa, vaan ovat menneet elämässään eteenpäin. 

Tämä. Monta entistä kaveria on tullut hylättyä kun perustivat perheen ja sen jälkeen olin kuin heliie kuollut, paitsi milloin se heille itselleen sopi.

Niin. Mä ymmärsin, kun sain omia lapsia, että en ollut heille kuin kuollut, vaan he olivat kaaoksen, väsymyksen ja tautikierteiden keskellä eivätkä kerta kaikkiaan kehdanneet pyytää sotkuiseen kotiinsa, jossa lapset meuhkasivat. Kokivat tahoillaan yksinäisyyttä ja miettivät, että kun kukaan ei enää halua tulla edes käymään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon lähes kokonaan yksinäinen nelikymppinen, en ihan täysin koska lasken Suomesta kaksi ihmistä kavereiksini ja täällä asuinmaassa yhden. Olen vain aina ollut sellainen jota ei kutsuta mukaan mihinkään. Kuulen jälkeenpäin että tuttavat (joita itse olen kyllä kutsunut esim omille synttäreilleni) ovat pitäneet taas bileet eikä minulle ole kerrottu. Tämä on ihan ok, en halua juhliin joihin ei kutsuta, mutta miksi ei ikinä? Kuitenkin he ovat minulle kasvotusten todella ystävällisiä - selän takanako sitten vihaavat vai mitä?

Olen elämäni varrella vaihtanut asuinpaikkaa ja maata muutaman kerran ja aina lähtenyt iloisesti ja reippaasti hakemaan uusia ystäviä. Käyn tapahtumissa, seurakunnassa (tosin en enää), työpaikan jutuissa, olen aktiivinen ja kutsun ihmisiä erilaisiin tapahtumiin. Usein joku lähteekin mutta ystävyydet jäävät pinnallisiksi. Ja näin on aina ollut, olen ihan korkeinta

Jos et kutsu ketään ikinä minnekään, niin miten kenelläkään voisi olla olo, että SINUA kiinnostaa? Ehkä kaikki ajattelevat, että sinulla on muita, parempia kavereita jossain?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis eiväthän nuo asiat liity mitenkään toisiinsa. Ei se tee yksinäisestä yhtään vähemmän yksinäistä, jos hän samoilee ulkona, eikä ei-yksinäisestä yksinäistä, jos hän viettää aikansa kotona. Todella sekavaa settiä.

Miksi yksinäinen ihminen ei tee tekoja joilla voisi saada ystäviä elämäänsä, jos ei nauti siitä yksinäisyydestä?

Millaisia tekoja? Pelkkä ihmisten ilmoille meneminen ja puhuminen ei ainakaan riitä. Ystävät on nykyään samanlaisia kuin työpaikat: ennen sellaisen sai menemällä paikalla, kysymällä ja olemalla kiva tyyppi. Nyt pitää tehdä tyyliin videohakemuksia mutta valinta ei siltikään osu sinuun, pitää olla jotenkin tosi erikoinen ja hyödyllinen ja jos vaikka tärppäisikin niin mikään ei ole varmaa, olosuhteiden muuttuessa sinut vaihdetaan surutta toiseen.

Mulla on ihan eri kokemus. Ja kyllä, usein olen tutustunut ihan ihmisten ilmoille menemällä ja muille puhumalla, ihan näinä viime vuosina jopa. Tietysti pitää myös pitää yhteyttä yllä, olla kiinnostunut, kutsua se toinen joskus jonnekin. 

Vierailija kirjoitti:

Mielessäni oli järjestää itselleni nelikymppiset, juhlat johon kutsuisin kaikki, mutta en suoraan sanoen uskaltanut tehdä sitä. Pelkäsin, että kukaan ei tulisi ja pettymys olisi ollut liian suuri.

Jep, mulla oli aivan sama tilanne. Lopulta kävin 40v.-päivänäni syömässä ja sain kuin sainkin kutsuttua pari kaveria mukaan, mutta siinäkin meinasi mennä pupu pöksyyn. Mietin ravintolankin sen mukaan, mihin heidän olisi helppo tulla, koska ajattelin että jos menemme mun lempipaikkaan toiselle puolelle kaupunkia, he eivät tulekaan. Ei tulisi mieleenkään yrittää järjestää isompia juhlia - ei kai sinne kukaan mun takia tulisi 🤷🏼. N42

Ootteko miettineet, että ne vähätkin tutut saattaa kokea tällaisen niin, että he eivät ole sinulle riittävän tärkeitä, että kutsuisit heitä minnekään -edes nelikymppisillesi?

Vierailija kirjoitti:

Nyt en kyllä ymmärrä.

Miksette panosta vapaa-aikaan ja uuden oppimiseen? Olen ollut 5v sinkku ja tämä aika on ollut parasta ikinä. Etteko harrasta mitään? Yhdistykset ja kansanopistot tarjoaa vaikka mitä. Osta vaikka salikortti luksus salille tai kausari yleiseen saunaan. Hemmotelkaa itseänne. Käykää kävelyllä luonnossa myöhään illalla, tähtitaivaan alla. Ripusta riippumatto ja keitä teetä retkikeittimellä. Tee biisejä, osta koskettimet. Opettele uimaan tai lautailemaan. 

Parasta on suunnitella kesän menoja, nyt saa vielä halvalla junaliput. Meren rannalle vai hillastamaan Kainuuseen? Festareita pitkin kesää..

 

Jos ei tahdo olla enää sinkku vaan tahtoo perheen ja lapsia niin eipä tuollainen enää huvita jos sitä on tehnyt jo vuosia tai pari vuosikymmentä ja nyt pitäisi tehdä vieläkin vaan korvatakseen jotain merkityksellisempää. Minä en myöskään näe, miten perhe estää riippumaton virittelyn kesällä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aliarvostettu ratkaisu yksinäisyyteen.

Opettelee nauttimaan siitä.

Kun on itsensä kanssa rauha, hyvä olla ja sinut, niin ei edes halua ketään toista siihen energiaa viemään.

Kissakin on miljoona kertaa ihmistä parempaa seuraa.

Ihmistä ei ole biologisesti luotu olemaan yksin. Vaikea nauttia siitä kun aivokemiat jo pistää vastaan. Minusta on laiska ja kulunut väite, että kun ihminen on sinut itsensä kanssa niin sitten yksinäisyys ei vaivaa yhtään. Kuuluu samaan sarjaan kuin että ennen lasten hankintaa on itsekäs bilettäjä eikä voi tietää mitä todellinen rakkaus on. Eiköhän nämä fraasit voisi jo unohtaa. Oireellista on myös sanoa nähdä muut ihmiset pelkkinä energian viejinä. Ikävää sinulla on ollut niin kurjia ihmissuhteita. Tai ehkä sinun pitäisikin olla sinut itsesi ja muiden kanssa, että et kokisi muiden olemassaoloa niin raskaana ja vaikeana itsellesi.