Lue keskustelun säännöt.
Muita keski-ikäisiä, joilla vaikeaa enää ihastua
04.08.2024 |
Olen 47-vuotias nainen, erosin pitkästä suhteesta ja teini-ikäisten lasten isästä vuosi sitten.
Musta tuntuu, etten ikinä enää pysty ihastumaan tai rakastumaan ja aloittamaan uutta parisuhdetta! Nautin niin paljon tästä onnettoman suhteen jälkeisestä vapaudesta, että ajatuskin parisuhteesta tuntuu vähän ahdistavalta. Sitten taas ahdistaa sekin ajatus, että alle viisikymppisenä loppuu seksielämä (en halua yhden yön juttuja, en saa niistä mitään) ja että olenko nyt sitten lopunikääni yksin viettämässä näitä sateisia viikonloppuja, kun aikuistuvat lapset on menoissaan ja kaikki kaverit perheidensä kanssa jossain.
En tiedä, mitä haluan! Kuinkahan kauan tämä outo olo ja välitilafiilis jatkuu?
Kommentit (57)
Sama tilanne. Viime vuosina olen ollut tosi huono menemään treffeille ja mieluiten lopetankin viestittelyt suht alkuunsa. Työ, harrastukset ja lapset täyttävät kalenterini. Lisäksi lähivuosina harkinnassa muutto toiselle seudulle, joten senkin myötä pieni halu pysyä sinkkuna, jolloin muutolle ei ole esteitä parisuhteen osalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erosin vähän alle viisikymppisenä ja tapailin satunnaisesti muutamaa miestä sen jälkeen. Sitten muutaman sammakon jälkeen tuli eteen se prinssi. Tätä juttua lukiessa mietin, nyt näin muutamaan vuotta vanhempana, etten minäkään enää jaksaisi nähdä vaivaa ja ryhtyä siihen samaan rumbaan jos nyt tulisi ero. Viihdy tässä suhteessa, rakastan paljon ja toivon että tämä kestää, mutta jos tämä ei toimi, niin kyllä ne mielenkiinnon kohteet on sitten ihan muualla kun uuden suhteen löytämisessä.
Vierailija kirjoitti:
No sepä se! Olet huomannut saman kuin minä; vapauttaan ei enää mihinkään vaihtaisi ja elämänkokemus on opettanut ettei kaikki suinkaan ole kultaa mikä kiiltää.
Usein sitä luulee niin, ja huomaakin lyöneensä kouransa p-skaan. Elämä ei ole ihana satu, päin vastoin. Se opettaa kyllä jos on oppiakseen. ja hyvin moni tämän ikäinen nainen on sen opin saanut kokea kantapään kautta. Hyvä oppi se on, vahingosta viisastuu! :D
Tukka auki vaan ja baanalle!
Öö?
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole minkäänlaista seksuaalista vetoa tai kutinaa ollut enää sen jälkeen kun täytin 50. Olen erittäin introvertti, viihdyn omien juttujeni parissa. Tuntuu täysin mahdottomalta ajatuskin että ihastuisin johonkin ihmiseen. Olisi aina ihme kyllä.
Sama fiilis. Voisin kyllä ihastua mutta suhde, mitä se olisi? Miten paljon siihen uppoutuisi?
Olisi helpompaa jos olisi jokin unelma mielessään hyvästä suhteesta. Huonosti malleja tuosta. En ole hankala ihminen, en vain tunne olevani parisuhdeihminen. Näin on ihan ok ja elämä mukavan iisiä.
Kasvoin välinpitämättömässä perheessä ja jonkin tunnevajeen tuo on jättänyt. Ja miten paljon jaksaa pettyä enää.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko naiset miettineet hormonien osuutta asiaan? Ei enää lisääntymiskykyinen, joten miksi mitään tunnemyrskyäkään enää, kun yksinkin pärjää - ja voi tapailla.
Ei kettuilua. Olen m49 ja jäin kuuntelemaan pari vuotta vanhempien ystävieni juttelua. Ei oikeastaan elämässä tarvetta miehelle/suhteelle - hyvin pragmaattinen, jopa pelottavan insinöörimäinen tapa lähestyä asiaa. Itse taas eron jälkeen haluaisin valtavasti ihastua/r-sana ja sitoutua - ja jäin miettimään myös omia hormonejani - kuitenkin takaraivossani on , että jos kumppani on nuorempi ( en siis oleta, enkä etsi), niin lapsikin on vielä tervetullut.
Kuinka paljon meidän ajatuksemme/tarpeemme pyörivätkään hormonien ja lisääntymisen ympärillä? Vapaasta tahdosta en nyt viitsi edes aloittaa.
M49 ja lapsi vielä tervetullut? Et sä etsi edes kumppania vaan jotain nuorta tyttöä tekemään lapsen ja piikomaan sulle. En tiedä mihin sä pyrit lässyttämällä hormoneista, mutta joku sun pään on sekoittanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tuli 43-vuotiaana jokin vaihe, että ihastuin jatkuvasti ja tunne oli molemminpuolinen. Ongelmana tässä oli se, että olen naimisissa. Nyt pari vuotta myöhemmin ilmiö jatkuu edelleen. Uskoisin, että jokin biologinen juttu: lapset on hankittu ja nyt luonto muistuttaa, että muistathan pitää hauskaa ja nauttia myös!
Itse olin nuorempi kun erosin lasteni isästä. 35-vuotias. Sekin liitto oli ollut tosi tunnekylmä ja minä kaipasin kovasti rakkautta. Kukaan ei vaan herättänyt mussa mitään tunteita, ei vaikka kuinka halusin. Ehkä siksi jämähdin uuteen parisuhteeseen "ihan kivan" kanssa moneksi vuodeksi. Mä tiesin jo erotessani että mun lapsiluku on täynnä niin se rajasi paljon. Päädyin sitten yhteen hyvin työorientoituneen vela-miehen kanssa. Ihan kiva mutta ei enempää. Ja kun hän taas ei koskaan päässyt sinuiksi sen kanssa että mulla on lapsia niin ei sillä ollut tulevaisuutta. Erotessani siitä suhteesta olinkin jo tukevasti keski-ikäinen ja lupasin itselleni että yhteenkään kädenlämpöiseen en enää lähtisi. Että jos se on se mitä mulle on tarjolla niin unohdetaan koko juttu. Niin enkös sitten hyvin pian kohdannut elämäni rakkauden. Sillä tiellä. Jos tämä suhde loppuu niin uutta ei voi enää tulla. Tämä mies on se mies jonka jälkeen ei enää voi tulla ketään. Ja ilman ainutlaatuista rakkautta olisin todellakin ollut yksin. On paljon muuta johon voisin keskittyä. Työ, perhe, harrastukset, ystävät, matkustelu, onhan noita. Puolensa siinäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen 43 vuotias, ja kyllä mä edelleen toisinaan ihastun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko naiset miettineet hormonien osuutta asiaan? Ei enää lisääntymiskykyinen, joten miksi mitään tunnemyrskyäkään enää, kun yksinkin pärjää - ja voi tapailla.
Ei kettuilua. Olen m49 ja jäin kuuntelemaan pari vuotta vanhempien ystävieni juttelua. Ei oikeastaan elämässä tarvetta miehelle/suhteelle - hyvin pragmaattinen, jopa pelottavan insinöörimäinen tapa lähestyä asiaa. Itse taas eron jälkeen haluaisin valtavasti ihastua/r-sana ja sitoutua - ja jäin miettimään myös omia hormonejani - kuitenkin takaraivossani on , että jos kumppani on nuorempi ( en siis oleta, enkä etsi), niin lapsikin on vielä tervetullut.
Kuinka paljon meidän ajatuksemme/tarpeemme pyörivätkään hormonien ja lisääntymisen ympärillä? Vapaasta tahdosta en nyt viitsi edes aloittaa.
Kukaan nainen ei enää lisäänny 48-vuot
Olen yli viisikymppinen nainen ja erosin alta viisikymppisenä. En todellakaan siis enää lisäänny. Seksihalut ovat ehkä suuremmat kuin koskaan, sillä vasta eroni jälkeen olen kokenut naista tyyduttävää seksiä. Olin siis pitkässä liitossa ensimmäisen lukiossa tapaamani poikaystävän kanssa. Eron jälkeen olen seurustellut itsenäni nuorempien miesten kanssa juuri sen vuoksi, että seksihalut kohtaavat. Miehille tuo biologia tahtoo tehdä sen, ettei homma oikein enää toimi. Siittiöt heikkenevät siten, että yli 45-vuotias isä on käytännössä liian suuri riski tulevan lapsen ja äidin terveyden kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika löytää elämään muuta sisältöä kuin ihastuminen?
Meidän kulttuuri on todella parisuhdekeskeinen, mikä näkyy täällä vauvassakin. Tosi paljon aloituksia niihin liittyen. Itse sain parisuhteista tarpeekseni ja nyt tässä onkin ihmettelemistä, mitä sitten. Mitä oikeasti haluan, kun kultturinen ehdollistuma on pois? Hermostollekin ihan outoa, kun kaikki on hyvin :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä rakastuin 40+ iässä eikä tarvitse toivottavasti sitä p*skaa kokea enää ikinä. Rakkaus on mielisairautta.
Vierailija kirjoitti:
Aika löytää elämään muuta sisältöä kuin ihastuminen?
Mitä muuta muka?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihastun kyllä herkästi, mutta vielä herkemmin tulee järki päähän. En usko, että enää koskaan ihastun niin, ettei muuta maailmassa ole. Se hetki meni jo.
En mä usko, että mä enää koskaan ihastuisin. Olen 50, ja eronnut 3 vuotta sitten, miehen jätettyä parikymmentä vuotta nuoremman kehitysmaalaisen takia.
Ei se, etten enää halua parisuhdetta, edes johdu pettymyksestä miehiin silti. Se on vaan, että vaihdevuodet on multa esimerkiksi vieneet seksiin kiinnostuksen kokonaan. Mihin minä silloin miestä tarvisin? Minusta on hyvä näin, että kun lisääntymisaika on ohi, ei enää tee mieli seksiäkään. Ihana seesteisyys muutenkin mielessä, kun ei ole enää sitä kuukautiskiertoihin liittynyttä mielialamyllerrystä. Jos seuraa kaipaisin, etsisin kavereita vaikka jostain netin kaveripalvelusta. Mutta en minä kyllä kaipaa, olen hyvin introvertti ja viihdyn erinomaisesti yksin ja lähes kokonaan ilman ihmissuhteita.
Mummotunnelistakin hävinnyt mummot, niinkuin kummitusjahtaajien ohjelmista kummitukset! Mitäs nyt sitten??
Sporttinen 40-vuotias mies saa kyllä nuorempaakin seuraa.