Onko se itsellekin henkisesti kuin kuolema kun oma vanhempi kuolee?

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani ovat tärkein asia elämässäni. Tulee olemaan todella vaikeaa kun he joku päivä siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Osa minusta lähtee heidän mukana, osa heistä jää luokseni. 

Hanki nyt hyvä ihminen itsellesi oma oikea elämä äläkä jää vanhempiesi jatkeena olemaan. Ei tuollainen ole tervettä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani ovat tärkein asia elämässäni. Tulee olemaan todella vaikeaa kun he joku päivä siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Osa minusta lähtee heidän mukana, osa heistä jää luokseni. 

Hanki nyt hyvä ihminen itsellesi oma oikea elämä äläkä jää vanhempiesi jatkeena olemaan. Ei tuollainen ole tervettä. 

Palstan mukaan on. Ilmeisesti täällä myös käyttäjät ovat varanneet oman hautapaikan iskän ja äipän välistä, ja viisikymppisinä käyvät siinä hautuumaalla makoilemassa, huutoitkemässä ja sovittelemassa itseään tulevaan monttuun. Siinä se aika kuluukin loppuvuosiksi, ja voi vihdoin lopettaa itkun ja suremisen, kun kuolema korjaa tämän täällä niin korkealle rankatun ja *terveen* tunne-elämän. 

Riippuu varmasti ihmisestä ja tilanteesta. Mun äitini kuoli 2 kuukautta sitten. En ole itkenyt kertaakaan hänen kuolemansa jälkeen. Mutta mä itkin ja surin jo vuosi sitten, kun äidin muistisairaus oli edennyt niin pitkälle, ettei hän tunnistanut enää minua, siskoani eikä isääkään. Mulle ei ole tullut äidin kuoleman jälkeen  kertaakaan sellaista ajatusta, että "soitanpa äidille" ja sitten huomaisin, että enhän mä voikaan. Noita ajatuksia tuli jonkin aikaa silloin, kun äitini ei enää kyennyt käyttämään puhelinta. Mutta sitten totuin siihen, että vaikka äitini vielä elääkin, mulla ei ole enää äitiä, jolle soittaa. Mulla ei ollut enää äitiä, joka mut nähdessään olisi edes tiennyt, että olen hänen tyttärensä. Menetin äitini jo vuosi sitten ja jäljelle jäi äidistä vain kuori, jossa vahva sydän vain jatkoi sykkimistään. 

Äiti olisi täyttänyt viime kuussa 97 vuotta. Äidin kuolema oli juuri sellainen kuin mitä hän oli aina toivonutkin: kotona omassa sängyssä, ilman kipuja ja isäni äidin vieressä kuoleman hetkellä. Viimeisen vuoden aikana äiti halusi vain kotiin eli lapsuudenkotiinsa. Isänsä, äitinsä, siskonsa ja veljiensä luokse. Siis ihmisten, jotka olivat jo aikoja sitten kuolleet, mutta äiti ei enää muistanut, että he olivat kuolleet. Nyt äiti on kotipaikkakunnallaan samalla hautausmaalla kuin ne ihmiset, joita hän viimeisen elinvuotensa aikana kaipasi. En osaa olla surullinen siitä. 

Ihmettelen itsekin, miten hyvin selvisin äitini kuolemasta. Elin kyllä viimeiset kaksi vuotta hänen sairauttaan niin kokonaisvaltaisesti, että lopulta hänen lähtönsä olikin luonnollista ja helpottavaakin, olihan hän itsekin toivonut jo pääsevänsä pois. 

Vaikea samastua viesteihin, joissa suhde omaan vanhempaan on nelikymppisen ihmisen tärkein ihmissuhde.

Totta kai suhde omiin vanhempiin on aina erityinen, ihan erilainen kuin mikään muu suhde. Mutta eih sen aikuisena pitäisi olla lähelläkään sitä merkitystä kuin lapsena, jolloin eloonjäämisesi kirjaimellisesti riippui heistä.

No, jotkut ottavat kultakalan kuolemankin vuoksi saikkua.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea samastua viesteihin, joissa suhde omaan vanhempaan on nelikymppisen ihmisen tärkein ihmissuhde.

Totta kai suhde omiin vanhempiin on aina erityinen, ihan erilainen kuin mikään muu suhde. Mutta eih sen aikuisena pitäisi olla lähelläkään sitä merkitystä kuin lapsena, jolloin eloonjäämisesi kirjaimellisesti riippui heistä.

No, jotkut ottavat kultakalan kuolemankin vuoksi saikkua.

Kaikkien elämä ei mene samalla kaavalla. Ja silloin voi tulla sellainen tilanne, ettei se napanuora koskaan katkea. En minäkään äidin nurkissa enää asunut, oli työpaikka ja omistusasunto ja kaikki, mutta mulla oli omat haasteeni elämässä joiden takia en koskaan oikein pärjännyt ihmisten kanssa. 

Ja onneksi minulla sitten sattui olemaan sentään maailman ihanin äiti. Siitä kiitollisuudesta ammennan voimaa aina kun tuntuu, että en kestä olla täällä ilman äitiä. 

Mutta kyllä se vanhemman/vanhempien menettäminen joillekin on oikeasti ihan elämän musertavin juttu, vaikka se näyttää olevan monelle vaikeaa ymmärtää. Ja joo, varmasti lapsen tai puolison kuolema olisi vielä kauheampi juttu, mutta minulla ei ole lapsia eikä miestä, joten en pysty hahmottamaan miltä sellaisessa maailmassa eläminen olisi, jossa minulla olisi ollut nämä asiat. Mun maailma koostui pelkästään vanhemmistani. Se oli mun elämä. 

Isäni kuolema oli minulle todella kova paikka. Olin silloin 13 ja isin tyttö.

On se sillä silloin tulee oma vanhuus ja luopuminen lähelle enemmän kuin isovanhempien ja oma kuolema näyttää hyvinkin läheiseltä.Yllättyy jos aamulla vielä herää tähän maailmaan.Sitten tulee kiitollisuus myös että vanhemmat on jaksanut työssä ja toimia oikein.

Ei, mielestäni kuolema on vapautus ja elämme vain täällä synkeässä teatterissa hetken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minut masentaa kuollut kärpänenkin. Läheisen ihmisen kuolema on musertava.

Olisiko terapia mitään?

Ei ihminen mitään terapiaa tarvitse, jos osaa surra vaikka kuollutta hyönteistä. Terapiaa tarvitsee silloin, jos ei osaa surra!

Vierailija kirjoitti:

Ei, mielestäni kuolema on vapautus ja elämme vain täällä synkeässä teatterissa hetken.

Niinhän se onkin; kuolema on armahdus. Jos jokin on helvetti ja paskaa karmaa, niin elämä täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea samastua viesteihin, joissa suhde omaan vanhempaan on nelikymppisen ihmisen tärkein ihmissuhde.

Totta kai suhde omiin vanhempiin on aina erityinen, ihan erilainen kuin mikään muu suhde. Mutta eih sen aikuisena pitäisi olla lähelläkään sitä merkitystä kuin lapsena, jolloin eloonjäämisesi kirjaimellisesti riippui heistä.

No, jotkut ottavat kultakalan kuolemankin vuoksi saikkua.

 

Kaikkien elämä ei mene samalla kaavalla. Ja silloin voi tulla sellainen tilanne, ettei se napanuora koskaan katkea. En minäkään äidin nurkissa enää asunut, oli työpaikka ja omistusasunto ja kaikki, mutta mulla oli omat haasteeni elämässä joiden takia en koskaan oikein pärjännyt ihmisten kanssa. 

Ja onneksi minulla sitten sattui olemaan sentään maailman ihanin äiti. Siitä kiitollisuudesta ammennan voimaa aina kun tuntuu, että en kestä olla tääl

Kommenttiani ei tule ottaa kritiikkinä. Ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, joten on selvää, ettei kukaan meistä olisi voinut toimia millään muulla tavalla. On vain tosi jännää, miten erilaisia ihmisten kokemukset ja reaktiot ovat. Normaalin määritelmä on tässäkin asiassa turhan kapea.

Itselläni on molemmat vanhemmat kuolleet ennenaikaisesti, ja kyllähän se melkoisena tyhjiönä tuntuu edelleen vuosiakin myöhemmin 😔

On aika lailla eri asia jos vanhemmat kuolee kun on parikymppinen kuin jos he kuolee kun on viiskymppinen

Itselläni oli äidin kuoleman jälkeen outo olo. Maailma tuntui erilaiselta,. Lopulta ymmärsin maailman pyörivän kuten ennen ja itseni muuttuneen. (äidittömäksi)

Kai tässä jokainen on kuitenkin vanhemmistaan erillinen ihminen toistaiseksi. Itsellä ei ole läheiset välit vanhempiin. En ole saanut heiltä elämässä mitään tukea tai apua. En usko, että osaan kaivata kovasti, kun poistuvat muille maille. Jos on superläheiset välit, niin tilanne varmaan eri, mutta oma elämä jatkuu kuitenkin, joten eiköhän tuosta pääse yli jokainen.

Joskus  kuolema voi olla helpotuskin, vaikka aiheuttaisi myös surua. 

Helpotus se oli.

Vanhemmat on kohdelleet mua aika väärin. Eivät koskaan puolustaisi mua eikä ole koskaan olleet missään mun puolella, vaikka kaikenlaista vääryyttä olen joutunut kokemaan. En tiedä mitä ajattelen jos kun heistä aika joskus jättää.

Tiedän, että tästä kommentista ei pidetä mutta jos minulla olisi aikuinen lapsi jonka ainoa ystävä olisin ja jonka koko elämä olisi suunnilleen minusta riippuvainen niin miettisin kyllä, että mikä meni pieleen. En kyllä itseäni ainakaan minään maailman parhaana äitinä pitäisi vaan kokisin, että yksi vanhemmuuden tärkeä tehtävä jäi suorittamatta, eli lapsen itsenäiseen elämään saattaminen.