Onko se itsellekin henkisesti kuin kuolema kun oma vanhempi kuolee?

Vierailija kirjoitti:

Naisena kestät ehkä isäsi kuoleman, paitsi jos oli eka tukipilari. Pojalle pahempaa? Äidin kuolema voisi olla naiselle ihan kamalaa, jos äiti auttoi joskus tai on muuten mukava. Jos on talous kunnossa aikuinen lapsi voisi edes pärjätä, kaikilla ei ole tuloja. Ja pitääkö kontakteja vielä luoda lisää, mihin luottaa.

Olen mies ja minulle äitini kuolema oli pahempi, kuin isäni. Isäni kuollessa olin 17 ja äitini 35.

Vierailija kirjoitti:

Jos oman vanhemman kuolema ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia niin ehkä se ihminen on itsekin sisäisesti kuollut.Ei tunne surua,ei ikävää eikä iloa mistään.Elää vähän kuin robotti.

Kaikki vanhemmat eivät ole samanlaisia. Meillä kolmesta sisaruksesta kukaan ei surrut vanhempien kuolemaa. 

Puolison kuolema on kipeämpi kuin vanhemman kuolema. T. Leski

Vierailija kirjoitti:

Olin ollut jo vuosia itsenäinen ihminen ennen vanhempieni kuolemaa. Enemmän minuun varmasti sattuisi parhaan ystäväni kuolema kuin mitä vanhempani kuolemat sattuivat. Kaikki kuolevat joskus, ja on ihan normaalia kuolla vanhana. Sitä vain toivoo, että lähtö sujuu mahdollisimman inhimillisesti.

Ja mitä ihmeen tekemistä minkään kanssa on sillä, että sinä olet ollut "itsenäinen ihminen"?

Lähinnä vaikutat täysin kylmälle ihmiselle.

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

Kyllä minusta kuolema, erityisesti läheisen, on aina surullinen asia, vaikka olen sisäistänyt elinkaaren ja kuoleman väistämättömyyden. Kuoleman mukana katoaa niin paljon. kaikille meille on tullut elämässä vastaan erilaisia kokemuksia, tunteita, onnen hetkiä ja pettymystä ja miettiessä vaikka yli 80-vuotiasta, mikä elämä on eletty. Kyllä se herkistää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oman vanhemman kuolema ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia niin ehkä se ihminen on itsekin sisäisesti kuollut.Ei tunne surua,ei ikävää eikä iloa mistään.Elää vähän kuin robotti.

Kaikki vanhemmat eivät ole samanlaisia. Meillä kolmesta sisaruksesta kukaan ei surrut vanhempien kuolemaa. 

Minulla oli ihan mukava isä ja normaali lapsuus, siltikään ei juurikaan surettanut juurikaan kun hän lopulta, lähes 90 vuoden iässä nukkui pois. Mitä minä olisin surrut? Olen jo vanha itsekin, kohta kuolen. Kuolema kuuluu tähän pakettiin - ihan jokaisella.

Vierailija kirjoitti:

Aikansa kun ensin katsoo sairastamista ja/tai dementiaa, kuolema on vain helpotus.

Se ei silti tarkoita, ettei kyseisen ihmisen poismenoa surisi. Sairauden kohdalla surutyö on vaan aloitettu jo aiemmin.

Minut masentaa kuollut kärpänenkin. Läheisen ihmisen kuolema on musertava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

Olen pahoillani että elämä on kohdellut sua kaltoin ja tehnyt susta kylmän ja ilkeän, voimia. <3 Oma olo ei kuitenkaan parane ilkeilemällä.

Sivusta: millä tavoin hän ilkeili? 😳 Puhui tasan niin kuin asia on.

Ei puhunut, vaan ilkeili. On normaalia, että omien vanhempien kuolema saa todella surulliseksi pitkäksikin aikaa. Viestin kirjoittajasta sai sen käsityksen, että vanhempien kuolema ei olisi mikään iso juttu, vaan sellainen "hällä väliä" asia. Esitti oudosti asiansa, vaikuttaa epämiellyttävältä ihmiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Minut masentaa kuollut kärpänenkin. Läheisen ihmisen kuolema on musertava.

Olisiko terapia mitään?

Surua siihen tottakai liittyy. Mutta se on niin älyttömän luonnollinen asia, että vanhemmat poistuu ennen lapsia ja varsinkin kun ovat vanhoja. Jos on edes jotenkuten elämän kanssa sinut niin ei siihen oma elämä pääty.

Ei ainakaan minulle ollut. Mutta kun rakastamani mies kuoli, niin se kyllä oli.

Omat vanhempani ovat tärkein asia elämässäni. Tulee olemaan todella vaikeaa kun he joku päivä siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Osa minusta lähtee heidän mukana, osa heistä jää luokseni. 

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani ovat tärkein asia elämässäni. Tulee olemaan todella vaikeaa kun he joku päivä siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Osa minusta lähtee heidän mukana, osa heistä jää luokseni. 

🙄

Olen odottanut jo 40 v että kuolisi, sellaisiakin vanhempia on.

Vierailija kirjoitti:

Olen odottanut jo 40 v että kuolisi, sellaisiakin vanhempia on.

Minä odotin n. 50 vuotta, samaistun kyllä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ollut jo vuosia itsenäinen ihminen ennen vanhempieni kuolemaa. Enemmän minuun varmasti sattuisi parhaan ystäväni kuolema kuin mitä vanhempani kuolemat sattuivat. Kaikki kuolevat joskus, ja on ihan normaalia kuolla vanhana. Sitä vain toivoo, että lähtö sujuu mahdollisimman inhimillisesti.

Ja mitä ihmeen tekemistä minkään kanssa on sillä, että sinä olet ollut "itsenäinen ihminen"?

Lähinnä vaikutat täysin kylmälle ihmiselle.

Tarkoitan sitä, että minulla oli jo oma elämäni, johon vanhempani kuuluivat jokseenkin perifeerisellä tavalla. Suhteemme ei ollut tietenkään niin läheinen kuin asuessani heidän kanssaan kotona, joten kuolemaan osasi suhtautua ihan eri tavalla. En ollut tuossa tilanteessa mikään lapsi enää.  Lähinnä tuli sellainen olo, että tarina on nyt päätöksessään, nyt oli heidän aikansa, ja minun tehtäväni on katsoa, että heidän muistoaan kunnioitetaan.

Kadehdin kyllä itseluottamustasi, kun kykenet  mielestäsi tuntemattoman ihmisen luonneanalyysiin neljän virkkeen perusteella.

Siitä kyllä aidosti järkytyin, miten vähän tukea yhteiskunta antaa vanhempien kuollessa, vaikka tämä tilanne tulee kaikille eteen jossakin vaiheessa. Kaikki kuolemaan liittyvä pitää hoitaa itse, ja asioiden selvittäminen ja kuntoon saattaminen olisi kyllä pitänyt aloittaa vuosia aikaisemmin.

Mulle äidin kuolema oli ihan painajaista, joka jatkui ja jatkui. Hän oli minulle kaikki kaikessa, paras ystäväni ja kaikin tavoin  elämäni johtotähti. Kuolema tapahtui sikäli nopeasti, että hän sai syövän ja kuoli siihen ihan muutamassa kuukaudessa. 

Siitä tulee syksyllä 2 vuotta ja edelleen sattuu hirveästi. Sentään ei ole enää sellaista hätätilaa päällä jatkuvasti, mutta elämä tuntuu turhalta ilman äitiä. Sellainen olo, että miksi mun piti jäädä tänne? Haluaisin olla siellä missä äitikin on. Mutta pitää vain malttaa odottaa, tuleehan se minunkin aikani joskus. 

Yksilöllisiä kokemuksia nämä aina ovat. Jotkut pärjää tässä julmassa maailmassa ihan hyvin, mä taas en ole koskaan ollutkaan mikään kovaksi keitetty nainen, joten siksikin roikuin äidissäni loppuun asti. Tiesin kyllä, että se kostautuu siinä vaiheessa kun hän kuolee, siksi suurin pelkoni olikin aina äidin kuolema.

Ja kauheaa tämä on ollutkin. 

Ei ole. Jos kuolevat vanhana niin se tuntuu kuitenkin luonnolliselta. Sen sijaan oman lapsen kuolema on. Se tuntuu väärältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

Muuten olen samaa mieltä, mutta kyllä saa surra vaikka satavuotiaana kuollutta. 

Aloituksessa ei puhuta normaalista suremisesta, vaan annetaan ymmärtää, että juuri vanhemman kuolema olisi jotain ihan ylitsepääsemätöntä. Vaikka oikeasti se juuri on kaikkein luonnollisinta ja tavallisinta. Tietysti surullista joo, mutta jotain, mikä lähtökohtaisesti tapahtuu melkein jokaiselle.