Lue keskustelun säännöt.
Onko se itsellekin henkisesti kuin kuolema kun oma vanhempi kuolee?
19.07.2024 |
Olen nelikymppinen itse. Vanhempani ovat seitsemänkymppisiä. En pysty ollenkaan kuvittelemaan millaista se on kun jompikumpi heistä kuolee.
Kommentit (140)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästäkin keskustelusta näkee, miten perhesuhteita on erilaisia. Loukkaavaa on kuitenkin toisen surun arvostelu ja vähättely. Äitini oli minulle läheisin henkilö koko maailmassa mieheni ohella. Hän kuoli hiljattain 87-vuotiaana. Tekisi mieli potkaista jokaista, joka sanoo että "hänhän oli jo vanha", "kuolema on luonnollinen tuossa iässä" jnejne. Hän oli kuitenkin ainutkertainen äitini, ikä/minun ikäni ei liity asiaan mitenkään. Olisin surrut häntä yhtä paljon, vaikka olisin menettänyt hänet parikymppisenä, nelikymppisenä tai kuusikymppisenä. Suru on täysin luonnollista.
Ei varmasti ole sattumaa, että eniten muiden suhtautumisesta loukkaantuvat nimenomaan he, joille vanhusikäisen vanhemman kuolema on kaikein rankin vastoinkäyminen. Tässä on todennäköisesti samasta tunneregulaation ilmiöstä ja sen herkkyydestä kysymys.
Minusta on loukkaavaa arvostella toisten vastoinkäymisiä ja surua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästäkin keskustelusta näkee, miten perhesuhteita on erilaisia. Loukkaavaa on kuitenkin toisen surun arvostelu ja vähättely. Äitini oli minulle läheisin henkilö koko maailmassa mieheni ohella. Hän kuoli hiljattain 87-vuotiaana. Tekisi mieli potkaista jokaista, joka sanoo että "hänhän oli jo vanha", "kuolema on luonnollinen tuossa iässä" jnejne. Hän oli kuitenkin ainutkertainen äitini, ikä/minun ikäni ei liity asiaan mitenkään. Olisin surrut häntä yhtä paljon, vaikka olisin menettänyt hänet parikymppisenä, nelikymppisenä tai kuusikymppisenä. Suru on täysin luonnollista.
Ei varmasti ole sattumaa, että eniten muiden suhtautumisesta loukkaantuvat nimenomaan he, joille vanhusikäisen vanhemman kuolema on kaikein rankin vastoinkäyminen. Tässä on todennäköisesti samasta tunneregulaation ilmiöstä ja sen herkkyydestä kysy
Ammattiloukkantuminenkin on raskasta? Oletko harkinnut terapiaa kun ihan ihmisen elinkaaren käsittely ottaa koville?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästäkin keskustelusta näkee, miten perhesuhteita on erilaisia. Loukkaavaa on kuitenkin toisen surun arvostelu ja vähättely. Äitini oli minulle läheisin henkilö koko maailmassa mieheni ohella. Hän kuoli hiljattain 87-vuotiaana. Tekisi mieli potkaista jokaista, joka sanoo että "hänhän oli jo vanha", "kuolema on luonnollinen tuossa iässä" jnejne. Hän oli kuitenkin ainutkertainen äitini, ikä/minun ikäni ei liity asiaan mitenkään. Olisin surrut häntä yhtä paljon, vaikka olisin menettänyt hänet parikymppisenä, nelikymppisenä tai kuusikymppisenä. Suru on täysin luonnollista.
Ei varmasti ole sattumaa, että eniten muiden suhtautumisesta loukkaantuvat nimenomaan he, joille vanhusikäisen vanhemman kuolema on kaikein rankin vastoinkäyminen. Tässä on todennäköisesti samasta t
Ammattiloukkantuminenkin on raskasta? Oletko harkinnut terapiaa kun ihan ihmisen elinkaaren käsittely ottaa koville?
Jokainen syntyy ja jokainen kuolee, se lienee kaikille selvää.
Mutta nyt olikin kyse surusta ja muiden ihmisten surun ja vastoinkäymisten vähättelystä. Minusta sellaisessa ei ole mitään järkeä, ihan yhtälailla joku voi surra menettämäänsä vanhempaa oli sitten itse 18v tai 68v.
Äitini lähinnä inhottaa minua. En rakasta häntä mutta autan kyllä kun vanhemmiten tullut vaivoja, teen sen velvollisuudesta.
Isän kanssa en tapaa edes joka vuosi.
En usko että heidän kuolemansa tulee olemaan mulle suuri suru. Lähinnä mietin sitä kaikkea vaivannäköä sen jälkeen ja ajatus siitä rasittaa.
Kaikki vanhemmat eivät ole hyviä vanhemmuudessa.
Vierailija kirjoitti:
Äitini lähinnä inhottaa minua. En rakasta häntä mutta autan kyllä kun vanhemmiten tullut vaivoja, teen sen velvollisuudesta.
Isän kanssa en tapaa edes joka vuosi.
En usko että heidän kuolemansa tulee olemaan mulle suuri suru. Lähinnä mietin sitä kaikkea vaivannäköä sen jälkeen ja ajatus siitä rasittaa.
Kaikki vanhemmat eivät ole hyviä vanhemmuudessa.
Minulla on ihan ok ja hyvät vanhemmat. Heidän kuolemisensa on kuitenkin itsestäänselvyys yli kasikymppisenä - kuten omanikin. En ihan heti pysty kuvittelemaan, että tällainen maailman luonnollisin asia kaataisin tunne-elämääni millään tasolla. Toivon myös todellakin, etteivät omat lapseni aikanaan ala tehdä kuolemastani mitään näytelmää/spektaakkelia/teatteria. Hautajaiset olen kieltänyt testamentilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä sitten on raja että vanhemman kuolemaa "saa" surra?
Kuolema yleensä on tosi luonnollinen asia, myös lapsen. Lapsia kuolee jatkuvasti, ei se ole mitenkään epänormaali asia. Ei sitä pidä surra sen enempää kuin muitakaan läheisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jo 60v, isäni kuoli 10v sitten pitkään sairastettuaan, mieli oli loppuun asti kirkas ja kävimme hyviä keskusteluja, emme kuitenkaan kuolemasta sillä kuolema oli kuitenkin tavallaan äkillinen.
Minä suurin etten surrut isää mielestäni tarpeeksi, nyt olen hyväksynyt että pääasiallinen tunteeni oli helpotus hänen kärsimystensä loppumisesta.
Äitini on sairastanut oikeastaan koko aikuisikäni ja nyt on mukaan tullut dementiaa, en tiedä romahdanko pelkästään helpotuksesta ettei enää tarvitse olla huolissaan kun hän mahdollisesti kuolee ennen minua. Vai hihkunko pelkästä ilosta kun vapaudun henkisestä taakasta 40v ajalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat tärkein asia elämässäni. Tulee olemaan todella vaikeaa kun he joku päivä siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Osa minusta lähtee heidän mukana, osa heistä jää luokseni.
Hanki nyt hyvä ihminen itsellesi oma oikea elämä äläkä jää vanhempiesi jatkeena olemaan. Ei tuollainen ole tervettä.
No ei sitä niin vaan hankita. Itsellä vakavia mt ongelmia, 20 v yritin saada töitä, puolisoa ja ystäviä, en saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolema on väistämätön. Surua aiheuttavat sanomatta jääneet sanat ja tekemättä jääneet teot. Tiedän olleeni hyvä lapsi ja tein parhaani loppuaikoina, kuitenkin jälkeenpäin olen miettinyt kuuntelinko tarpeeksi, olisinko voinut tehdä enemmän. Miksi en kysellyt enemmän menneistä ajoista? Kukaan ei enää kerro niistä minulle. Kuka minä olen? Olen osa sukuni tarinaa.
Vierailija kirjoitti:
Mikä sitten on raja että vanhemman kuolemaa "saa" surra?
Niin ja ihmisillä on eri ikäisiä vanhempia. Saako 10v surra 75v isänsä kuolemaa? Entä 50v sen 75v isänsä kuolemaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin jollain tavalla valmistautunut isäni kuolemaan kun hän rupesi sairastelemaan vakavasti. Silloin tajusin että isä ei elä enää kauan. Mietin miten kestän hautajaiset. Kyllähän minä itkin vuolaasti kun arkkua tuotiin alttarille. Jotenkin selvisin siitä päivästä. Olen ajatellut että 81v.on jo korkea ikä, ja isä pääsi tuskistaan eroon. Ei ollut elämä enää herkkua kun ei jaksanut kuin sohvalla maata ja syödä älyttömästi lääkkeitä. Äitikin sanoi että nyt ei tarvi isän enää lääkkeitä syödä yhtään. Kuolema on vaikeaa vain meille jäljelle jääneille omaisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se oman lapsen tai puolison kuolemat sen luonnottomampia ole. Kaikenikäisiä ihmisiä kuolee yhtenään, ja se, miltä se tuntuu, riippuu omasta suhteesta ko ihmiseen. Jos kummityttöni kuolisi, 5 v, ei se minua hetkauttaisi, sillä en ole kanssaan mitenkään läheinen. Vanhemmilleen eri juttu.
Jos oman vanhemman saa pitää niin kauan että on itsekin aikuinen niin se suhdehan muuttuu enemmän kaverisuhteeksi.Itse ainakin kaipaan äitiä yhteiseen tekemiseen ,esim matkusteltiin yhdessä.Eihän se sitä tarkoita että jos suree vanhemman kuolemaa ei ole itsenäistynyt.Ja ihmisellä voi olla paljonkin ystäviä mutta jokainen on omanlaisensa persoona.Ei mun äitiä voi kukaan korvata.
Oletko kiltti ja sinulla on napanuora katkaisematta vanhempiin?
Vierailija kirjoitti:
Jos oman vanhemman saa pitää niin kauan että on itsekin aikuinen niin se suhdehan muuttuu enemmän kaverisuhteeksi.Itse ainakin kaipaan äitiä yhteiseen tekemiseen ,esim matkusteltiin yhdessä.Eihän se sitä tarkoita että jos suree vanhemman kuolemaa ei ole itsenäistynyt.Ja ihmisellä voi olla paljonkin ystäviä mutta jokainen on omanlaisensa persoona.Ei mun äitiä voi kukaan korvata.
Samaa mieltä. En ollut siinä itsenäistymis iässä teininä ja parikymppisenä vielä äidistäni riippuvainen. Vasta iän myötä ja koska en onnistunutkaan elämässäni menestymään ja sairastin paljon, mutta äiti oli se ainoa, joka ei minua silti hylännyt. En tiedä kuinka olisin jaksanut ilman häntä. Onneksi minulla oli hänet. On kuitenkin paljon ihmisiä jotka eivät ole onnistuneet elämässä ja sitten on vielä vanhempiinkin huonot välit. Eli minähän olin onnekas.
Että kyllä minä kaikesta virnuilustanne huolimatta olen kiitollinen siitä, ettei napanuora koskaan katkennut. Se, että suren niin vahvasti kertoo siitä, että olin valtavan rakastettu ja rakastin itsekin täysillä. Tottakai sellaisesta jää ikuinen suru.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini lähinnä inhottaa minua. En rakasta häntä mutta autan kyllä kun vanhemmiten tullut vaivoja, teen sen velvollisuudesta.
Isän kanssa en tapaa edes joka vuosi.
En usko että heidän kuolemansa tulee olemaan mulle suuri suru. Lähinnä mietin sitä kaikkea vaivannäköä sen jälkeen ja ajatus siitä rasittaa.
Kaikki vanhemmat eivät ole hyviä vanhemmuudessa.
Minulla on ihan ok ja hyvät vanhemmat. Heidän kuolemisensa on kuitenkin itsestäänselvyys yli kasikymppisenä - kuten omanikin. En ihan heti pysty kuvittelemaan, että tällainen maailman luonnollisin asia kaataisin tunne-elämääni millään tasolla. Toivon myös todellakin, etteivät omat lapseni aikanaan ala tehdä kuolemastani mitään näytelmää/spektaakkelia/teatteria. Hautajaiset olen kieltänyt testamentilla.
Jaa, no mulla on psykoosisairaus, oon ollut työkyvytön viimeiset 15 v, ystäviä ei ole, puolisoa ei ole, lapsia ei ole, omaisuutta ei ole, vanhat vanhemmat on ainoa tukiverkko. Mites kuvittelet minulle käyvän kun he "maailman luonnollisimmin" kuolee?
Ei ole kuolema, vaan vapautuminen. Tieto, ettei vanhempi voi enää koskaan satuttaa sinua eikä tarvitse pelätä puhelimen soimista, tai outoa auto pysäköitynä kotisi lähelle iltaisin. Ei enää syyllistäviä kirjeitä eikä tietojen salaamista, kun häiriintynyt vanhempi urkkii tietosi jotta pääsee jatkamaan terroriaan. Vuosikymmenien pakeneminen päättyy vihdoin, tulee rauha. Tulee vapaus.
Minun äidilläni todettiin n. 60 vuotiaana levinnyt syöpä ja hän kuoli parissa kuukaudessa diagnoosin jälkeen. Lapseni olivat tuolloin molemmat alle 3-vuotiaita. Olisin kaivannut äidin neuvoja äitiyteen. Äitini itki ennen kuolemaansa, että hän olisi halunnut nähdä minun lapseni edes vähän vanhempina. Kaikki kävi niin nopeasti, että jonkinlainen shokki iski päälle kuoleman jälkeen. Oksensin sairaalassa, kun menin katsomaan äitiä kuolleena. Noin 3-4 vuotta meni jonkinlaiseen toipumiseen. Ikävä ei katoa koskaan. Rankin asia elämässäni tähän saakka.