Onko se itsellekin henkisesti kuin kuolema kun oma vanhempi kuolee?

Vierailija kirjoitti:

Kun 80v kuolee niin ei siinä sinänsä ihmeteltävää ole mutta surua kylläkin.Kun ihminen on elänyt pitkän elämän niin sen kanssahan sulla niitä yhteisiä muistoja on.Ne satuttaa.Ja ikävä.Ei se että ymmärtää ja hyväksyy että me kaikki kuollaan poista ikävää.

Millä tavalla ne muistot satuttaa? Kuvittelitko, että touhu jatkuu vielä seuraavat 80 vuotta, siihen saakka kun käntty on 160, tai itse kuupahdat? 

Minun äitini oli ihana ja kamala. Ihanankamala. Siellä se mun selän takana aina jotenkin seisoi: tee parhaas mutta täällä oon. Rehellisin ihminen ikinä.

Niin, äiti elää edelleen mutta on pitkälti dememtoitunut. Ja mulla on sitä ihmistä todella ikävä jo nyt.

En sanoisi niin. Kuolema on aina erilainen kokemus riippuen ihmisistä ja tilanteesta.

Kun ihminen kuolee, on hän ikuisesti poissa elämästäsi.

Jos kuolevat vanhuuteen olen onnellinen, mutta jos esim. Onnettomuuden seurauksena voi olla vaikeampi sulattaa tilanne. 

Se on vain valtava ikävä mikä tulee. Vähitellen se ei enää ole jokapäiväistä.

Vierailija kirjoitti:

Jos kuolevat vanhuuteen olen onnellinen, mutta jos esim. Onnettomuuden seurauksena voi olla vaikeampi sulattaa tilanne. 

Kyllä siihenkin sopeutuu.

Kaikella on aikansa. Aika on nauraa, aika on itkeä, aika on elää ja aika on kuolla.

Aikansa kun ensin katsoo sairastamista ja/tai dementiaa, kuolema on vain helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Aikansa kun ensin katsoo sairastamista ja/tai dementiaa, kuolema on vain helpotus.

Monen muun sairauden kanssa sama homma, ja ihan vanhuudenkin. Aika aikaansa kutakin.

Minulle äitini kuolema oli kuin pieni kuolema itselleni. Kirjaimellisesti näin, kun maaimani romahti. Ensimmäinen vuosi meni kuin sumussa.  Olin todella läheinen äitini kanssa. Aika auttaa asiaan, suru vaimenee, muistot pysyvät.

Suren jo etukäteen. Kummankin kunto on romahtanut 80 vuotta täytettyään ja toisella on dementian oireita. Tietysti järjellä jokainen ymmärtää, ettei 85-vuotias enää välttämättä kauan elä, mutta silti. Meillä on ollut aina läheiset välit, vaikka välillä ollaan otettu kipakasti yhteenkin. Luonne kun jokaisella on mikä on. Toisiamme ollaan kuitenkin aina autettu ja tuettu, kun tarvis on.

Jos oman vanhemman kuolema ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia niin ehkä se ihminen on itsekin sisäisesti kuollut.Ei tunne surua,ei ikävää eikä iloa mistään.Elää vähän kuin robotti.

Toinen kuoli kun olin lapsi ja perheen hajoaminen oli rankkaa. Toinen kuoli kun olin 40+ ja kamala kokemus sekin. Monella ikäiselläni on vanhemmat elossa tai tuntuu että lähes kaikilla ainakin toinen vanhempi on elossa. Olen kiitollinen lapsestani kun en ole kuitenkaan täysin yksin.

Jos on itsenäistynyt terveellä tavalla, niin ei se nyt itselle mikään kuolema ole todellakaan. Toki voi olla surullista, jos vanhempi siis on sellainen, jossa on jotain surtavaa.



Vanhempien kuuluukin kuolla ennen lapsiaan. En missään nimessä halua omien lasteni elämän jotenkin pysähtyvän tai murskautuvan minun kuolemaani, ajatus on ihan absurdi. Itkevät varmaan alkuun, järjestävät hautajaiset, jakavat perinnön ja elämä jatkuu. Toivon, että muistavat lämmöllä muttei koko ajan.

Itselleni toisen vanhemman kuolema oli suuri suru, mutta hän itse sanoi jo ihan alusta asti, että näin sen kuuluu mennäkin, asiat ovat hyvin jos hän kuolee ennen minua. Toinen vanhempani on kamala, ja on vaikea ennakoida, miltä hänen kuolemansa aikanaan tuntuu. Onko helpotus, vai suuri suru kaikesta siitä, mitä hän ei koskaan ollut ja mikä käy siinä lopullisesti mahdottomaksi edes tulevaisuudessa.

 

Olin ollut jo vuosia itsenäinen ihminen ennen vanhempieni kuolemaa. Enemmän minuun varmasti sattuisi parhaan ystäväni kuolema kuin mitä vanhempani kuolemat sattuivat. Kaikki kuolevat joskus, ja on ihan normaalia kuolla vanhana. Sitä vain toivoo, että lähtö sujuu mahdollisimman inhimillisesti.

Etenkin naisilla tuntuu olevan välillä vaikeaa itsenäistyä äideistään, ja tässä lopputulos?

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

Muuten olen samaa mieltä, mutta kyllä saa surra vaikka satavuotiaana kuollutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

Muuten olen samaa mieltä, mutta kyllä saa surra vaikka satavuotiaana kuollutta. 

Kukaan ei kiellä suremasta vaikka Nalle Puh-tilauksen lopetusta. Onko siinä järkeä, se on asia erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Kun ihminen kuolee, on hän ikuisesti poissa elämästäsi.

Ehkä fyysisesti pois, mutta henkisesti ei!