Onko se itsellekin henkisesti kuin kuolema kun oma vanhempi kuolee?

Riippuu siitä, kuinka paljon hän on merkinnyt ja missä asioissa. Isäni kuolema oli minulle kohtalokasta, koska hän oli ainoa ihminen, joka tuki minua henkisesti. Olin suht nuori, en ollut kasvanut henkisesti aikuiseksi, olin eksyksissä (en juonut tms.). Meni yli 20 vuotta, että toivuin hänen kuolemastaan.

Ei ole. Se oli tavallaan vapauttava kokemus. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kuolee.

Kuusi ihmistä kolmestakymmenestä on sitä mieltä, että kaikki ei kuole. Waude!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kuolee.

Kuusi ihmistä kolmestakymmenestä on sitä mieltä, että kaikki ei kuole. Waude!

Ei, vaan ihmiset ovat eri mieltä siitä, että "kaikki kuolee" ei ole sellainen toteamus, joka lohduttaisi tai saisi ohittamaan surun olkapäitä kohauttamalla.

Äitini kohdalla saattaisi olla jopa vapauttavaa.

Voi olla tai sitten ei, riippuu tilanteesta miten kuolema tapahtuu ja minkälaiset on olleet välit.

Minun vanhempani kuolivat, kun olin 50+. Molemmat olivat viimeiset vuodet niin hauraita ja heikkoja, että toivoin jo kuolemaa. Heidän itsensä vuoksi. Jos olisivat nuorempina ja terveimpinä lähteneet, olisimollut vaikeampaa.

Tästäkin keskustelusta näkee, miten perhesuhteita on erilaisia. Loukkaavaa on kuitenkin toisen surun arvostelu ja vähättely. Äitini oli minulle läheisin henkilö koko maailmassa mieheni ohella. Hän kuoli hiljattain 87-vuotiaana. Tekisi mieli potkaista jokaista, joka sanoo että "hänhän oli jo vanha", "kuolema on luonnollinen tuossa iässä" jnejne. Hän oli kuitenkin ainutkertainen äitini, ikä/minun ikäni ei liity asiaan mitenkään. Olisin surrut häntä yhtä paljon, vaikka olisin menettänyt hänet parikymppisenä, nelikymppisenä tai kuusikymppisenä. Suru on täysin luonnollista. 

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin keskustelusta näkee, miten perhesuhteita on erilaisia. Loukkaavaa on kuitenkin toisen surun arvostelu ja vähättely. Äitini oli minulle läheisin henkilö koko maailmassa mieheni ohella. Hän kuoli hiljattain 87-vuotiaana. Tekisi mieli potkaista jokaista, joka sanoo että "hänhän oli jo vanha", "kuolema on luonnollinen tuossa iässä" jnejne. Hän oli kuitenkin ainutkertainen äitini, ikä/minun ikäni ei liity asiaan mitenkään. Olisin surrut häntä yhtä paljon, vaikka olisin menettänyt hänet parikymppisenä, nelikymppisenä tai kuusikymppisenä. Suru on täysin luonnollista. 

Ei varmasti ole sattumaa, että eniten muiden suhtautumisesta loukkaantuvat nimenomaan he, joille vanhusikäisen vanhemman kuolema on kaikein rankin vastoinkäyminen. Tässä on todennäköisesti samasta tunneregulaation ilmiöstä ja sen herkkyydestä kysymys.

Olen sitä mieltä ettei sillä kuolleen vanhemman iällä ole niin merkitystä vaan enemmän sillä suhteella. Molemmat biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi, mutta enemmän varmasti tulen suremaan nykyisten vanhempieni menetystä, heidän kanssaan kun olen viettänyt suurimman osan elämästäni. 

Vanhemman kuolema voi olla todella vapauttavaa. Ihmissuhteet ovat näyttämö ja näytelmä ja kun joku kuolee eli poistuu niin tulee erilainen ihmissuhdeasetelma. Eräänlainen uusi alku.

Isäni itsaria - eli kuolemaa - pystyin alkaa suremaan vasta 30 vuotta myöhemmin. Äiti kuollessa en räpäyttänyt silmäänikään. Meillä oli liian pieni ikäero ja elämät liian päällekkäin koska elin sinkkuna enkä parisuhteessa jolloin muodostuu normaali etäisyys äitiin - ja tietysti myös isään. Tämä on vielä hankalampi juttu nykyaikana - entisajan suurperheissä olisi ehkä toiminut.

Olen siis onnellinen että saan elää tässä maailmassa jonkun aikaa ilman äitisuhdetta ja olen nyt perheemme pää. Olisi ollut mahdollista että minä lapsi kuolen ennen äitiä enkä olisi koskaan saanut kokea elämää ilman äitiä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että tästä kommentista ei pidetä mutta jos minulla olisi aikuinen lapsi jonka ainoa ystävä olisin ja jonka koko elämä olisi suunnilleen minusta riippuvainen niin miettisin kyllä, että mikä meni pieleen. En kyllä itseäni ainakaan minään maailman parhaana äitinä pitäisi vaan kokisin, että yksi vanhemmuuden tärkeä tehtävä jäi suorittamatta, eli lapsen itsenäiseen elämään saattaminen. 

 

Kovasti sanottu, ehkä totta tavallaan, mutta mistäpä noita syitä aina tietää. Sekä omassa suvusta että miehen suvusta että miehen suvusta löytyy ns peräkammarin tyttö/poika. Sisarussarjasta muut itsenäistyvät, yksi ei. Ei ole helppoa sanoa mikä on juurisyy. Näyttää monen asian yhteistekijältä, ei esim selkeästi äidin syyltä.

 

Kaikilla on oma elämänsä, ja ulkopuolelta on vaikea sanoa mikä on hyvä elämä milläkin ehdoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani ovat tärkein asia elämässäni. Tulee olemaan todella vaikeaa kun he joku päivä siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Osa minusta lähtee heidän mukana, osa heistä jää luokseni. 

Hanki nyt hyvä ihminen itsellesi oma oikea elämä äläkä jää vanhempiesi jatkeena olemaan. Ei tuollainen ole tervettä. 

Palstan mukaan on. Ilmeisesti täällä myös käyttäjät ovat varanneet oman hautapaikan iskän ja äipän välistä, ja viisikymppisinä käyvät siinä hautuumaalla makoilemassa, huutoitkemässä ja sovittelemassa itseään tulevaan monttuun. Siinä se aika kuluukin loppuvuosiksi, ja voi vihdoin lopettaa itkun ja suremisen, kun kuolema korjaa tämän täällä niin korkealle rankatun ja *terveen* tunne-elämän. 

No ei se niin kauhean epätervettä ole, jos asiaa ajattelet. Siis jos on ollut ihanat vanhemmat/vanhempi. Kiintymyssuhde ihanaan vanhempaan (tai isovanhempaan tms.) muodostuu aivan erilaiseksi kuin johonkin sellaiseen, jonka järjellä ajatellen tiedät voivan hylätä sinut vaikkapa ulkonäön muuttumisen takia.

Ja silti niin moni huijaa itseään uskomaan, että on tosi luonnollista ja järkevää ripustautua johonkin parisuhdekumppaniin. Ei se mikään tragedia ole, että tulee ero ihmisestä, jonka on tuntenut kokonaiset neljä vuotta ja joka 50 % todennäköisyydellä olisi poistunut elämästä jossain vaiheessa syystä luokkaa kyllästyminen/pettäminen. Sellainen rakkaus on kuin haituva tuulessa äidinrakkauteen verrattuna, pintaa vain ja lapsellisten juttuja - ei yhtään mitään.

Mutta eihän tällaista voi ymmärtää, jos ei ole koskaan kokenut syvää kiintymystä vanhempaan, joka rakastaa ja tukee hylkäämättä koskaan.

Ja niin muuten, etelämpänä pidetään ihan luonnollisena, että vanhemmat ovat hirveän tärkeitä ja läheisiä aikuisellekin. Jopa serkutkin sun muut. Suomessa tämä on muka lapsellista ja mitä vielä, pitää "aikuistua" ja kieltää se elämän merkittävin kiintymyssuhde (jos on onnekkaasti saanut sen). Ja "aikuismaisesti" ripustautua johonkin puolituntemattomaan romanttisten tunteiden kohteeseen. Kumpi se onkaan sitä naurettavaa?

Mutta siitähän onkin pilkkaajilla kyse, kun ei ole saanut itse rakastaa syvästi kumpaakaan vanhempaa. Ei toisetkaan saa.

PS. Nalle Puh on fantastinen, ja vähättelevät kieltävät vain lapsen itsessään. Aikuisella ei saa olla tunteita, nyt ollaan Suomessa, kootkaa itsenne ja kivi-ilme kasvoille heti!

Jos on rakas ja läheinen vanhempi, niin se jättää ikuisen ikävän ja ison aukon elämään. Muuten en sitä osaa sitä kuvailla. 

Vierailija kirjoitti:

Riippuu siitä, kuinka paljon hän on merkinnyt ja missä asioissa. Isäni kuolema oli minulle kohtalokasta, koska hän oli ainoa ihminen, joka tuki minua henkisesti. Olin suht nuori, en ollut kasvanut henkisesti aikuiseksi, olin eksyksissä (en juonut tms.). Meni yli 20 vuotta, että toivuin hänen kuolemastaan.

Minulla äiti oli ainut ihminen, joka tuki minua henkisesti. Vasta äidin poismenon jälkeen tajusin asian ja se iski kuin märkä rätti päin kasvoja, että nyt minulla ei ole enää ketään "pitämässä puoliani". Ja tajusin miten tärkeää on oikeasti olla edes joku, johon voit luottaa lähes täysin. 

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä voi kuvitella.

Eikä sitä tarvitse yrittää kuvitella.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Jos kuolevat vanhana niin se tuntuu kuitenkin luonnolliselta. Sen sijaan oman lapsen kuolema on. Se tuntuu väärältä.

Kun oma lapsi on kuollut, tuskin kenenkään muun kuolema tuntuu yhtä musertavalta. 

Isäni kuolema oli odotettu, eli ns. Lisäajalla. Surullista silti, mutta kyl siitä selviää. Kuolemasta 3 vuotta. Äidin ikä on korkea saas nähdä miten kauan on hänellä aikaa jäljellä. Toisaalta kun ihminen on vanha, sairas, hauras niin kuolema on jopa helpotus. Jokainen meistä kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Jos on rakas ja läheinen vanhempi, niin se jättää ikuisen ikävän ja ison aukon elämään. Muuten en sitä osaa sitä kuvailla. 

Minulle vanhempani oli rakas ja läheinen ja hän kuoli kun olin lapsi, kouluikäinen. En kuitenkaan koe että hänen kuolemansa olisi jättänyt mitään ikuista ikävää tai erikoisen isoa aukkoa elämään. Lapsena sitä oli jotenkin mukautuvainen, siitä uudestakin tilanteesta tuli ajan myötä normaali tilanne. Teininä ja aikuisena olen joskus ajatellut, millaista elämä olisi jos vanhempani olisi vielä elossa, mutta vaikka se on ajatusleikkinä jännä, niin ei se tunnu kovinkaan realistiselta.

Koska minulla ei ole sisaruksia eikä lapsia, minun perheeni muodostivat läheisin ystäväni joka oli kuin isoveli, miesystäväni sekä äiti ja isä. 

Nyt äitiä lukuunottamatta heistä jokainen on kuollut. Äiti sekoilee muistisairauden alkumetreillä. Moni ystäväkin on jo kuollut.

Ei tämä elämä mitään mukavaa ole. Tärkeimmät on lähteneet ja minä olen vasta 48-vuotias. Ei ole aikomustakaan elää vielä vuosikymmeniä. Pelkkä ajatus pitkästä elämästä yksin on hyvin ahdistava.