Onko se itsellekin henkisesti kuin kuolema kun oma vanhempi kuolee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini lähinnä inhottaa minua. En rakasta häntä mutta autan kyllä kun vanhemmiten tullut vaivoja, teen sen velvollisuudesta.

Isän kanssa en tapaa edes joka vuosi. 

 

En usko että heidän kuolemansa tulee olemaan mulle suuri suru. Lähinnä mietin sitä kaikkea vaivannäköä sen jälkeen ja ajatus siitä rasittaa.

 

Kaikki vanhemmat eivät ole hyviä vanhemmuudessa. 

Minulla on ihan ok ja hyvät vanhemmat. Heidän kuolemisensa on kuitenkin itsestäänselvyys yli kasikymppisenä - kuten omanikin. En ihan heti pysty kuvittelemaan, että tällainen maailman luonnollisin asia kaataisin tunne-elämääni millään tasolla. Toivon myös todellakin, etteivät omat lapseni aikanaan ala tehdä kuolemastani mitään näytelmää/spektaakkelia/teatteria. Hautajaiset olen kieltänyt testamentil

No sä syöt sun lääkkees ja elät miten nyt elätkin. Se siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini lähinnä inhottaa minua. En rakasta häntä mutta autan kyllä kun vanhemmiten tullut vaivoja, teen sen velvollisuudesta.

Isän kanssa en tapaa edes joka vuosi. 

 

En usko että heidän kuolemansa tulee olemaan mulle suuri suru. Lähinnä mietin sitä kaikkea vaivannäköä sen jälkeen ja ajatus siitä rasittaa.

 

Kaikki vanhemmat eivät ole hyviä vanhemmuudessa. 

Minulla on ihan ok ja hyvät vanhemmat. Heidän kuolemisensa on kuitenkin itsestäänselvyys yli kasikymppisenä - kuten omanikin. En ihan heti pysty kuvittelemaan, että tällainen maailman luonnollisin asia kaataisin tunne-elämääni millään tasolla. Toivon myös todellakin, etteivät omat lapseni aikanaan ala tehdä kuolemastani mitään näytelmää/spektaakkelia/teatteria. Hautajaiset olen kieltänyt testamentil

 

Jokin hoitotaho? Tilanteesi on ikävä, mutta ilmeisesti sitten on aika etsiä jonkinlaista tuettua asumista/hoitolaitosta jos et oikeasti pärjää yksinäsi. Yhtään en halua vähätellä ongelmiasi, mutta on monia, joilla e ole koskaan ollut vanhempia tai läheisiä tukena; heidätkin on yhteiskunta pitänyt elossa. Ehkä kannattaisi jo nyt alkaa kartoittaa vaihtoehtoja?

Ei ole. Olen katkaissut napanuoran ja ymmärrän olevani erillinen yksilö vanhemmastani. 

Vierailija kirjoitti:

Oletko kiltti ja sinulla on napanuora katkaisematta vanhempiin? 

Tämä on monestikin ongelma.

Ei ollut. Koska olin jo 50+ vanhempieni kuollessa. Roolit olivat jo siinä vaiheessa kääntyneet toisin päin: minä olin se huolenpitäjä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini lähinnä inhottaa minua. En rakasta häntä mutta autan kyllä kun vanhemmiten tullut vaivoja, teen sen velvollisuudesta.

Isän kanssa en tapaa edes joka vuosi. 

 

En usko että heidän kuolemansa tulee olemaan mulle suuri suru. Lähinnä mietin sitä kaikkea vaivannäköä sen jälkeen ja ajatus siitä rasittaa.

 

Kaikki vanhemmat eivät ole hyviä vanhemmuudessa. 

Minulla on ihan ok ja hyvät vanhemmat. Heidän kuolemisensa on kuitenkin itsestäänselvyys yli kasikymppisenä - kuten omanikin. En ihan heti pysty kuvittelemaan, että tällainen maailman luonnollisin asia kaataisin tunne-elämääni millään tasolla. Toivon myös todellakin, etteivät omat lapseni aikanaan ala tehdä kuolemastani mitään näytelmää/spektaakkeli

Psykiatrisen osaston lääkäri suositteli minulle tuettua asumista mutta mt polin asiasta vastaavan tiimin (eivät siis ole koskaan nähneetkään minua siellä) mielestä en tarvitse sellaista, joten en päässyt edes hakemaan. 

Olin 45v kun isä kuoli. Iäkäs ja sairas. Kyllähän se kipeää teki vaikka odotettavissa oleva asia. Minun vanhempani suhtautuivat itse luonnollisesti siihen että kaikilla on aikansa ja isovanhempien kuolemien myötä sain mallin jotta niin se menee ja aikuinen selviää vaikka äiti ja isä lopulta kuolevat. Äiti on vielä elossa, realiteetit ovat ne että.hän on Iäkäs sekä sairas eikä kanssamme välttämättä kauaa enää. Minun osani on jatkaa elämää omin jaloin. Ja toivottavasti saada oma jälkikasvu sille mallille että oma elo jatkuu ilman meitä. Jotenkin surullista että aikuinen on niin kiinni vanhemmissa ettei ole elämää itsenäisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Olin 45v kun isä kuoli. Iäkäs ja sairas. Kyllähän se kipeää teki vaikka odotettavissa oleva asia. Minun vanhempani suhtautuivat itse luonnollisesti siihen että kaikilla on aikansa ja isovanhempien kuolemien myötä sain mallin jotta niin se menee ja aikuinen selviää vaikka äiti ja isä lopulta kuolevat. Äiti on vielä elossa, realiteetit ovat ne että.hän on Iäkäs sekä sairas eikä kanssamme välttämättä kauaa enää. Minun osani on jatkaa elämää omin jaloin. Ja toivottavasti saada oma jälkikasvu sille mallille että oma elo jatkuu ilman meitä. Jotenkin surullista että aikuinen on niin kiinni vanhemmissa ettei ole elämää itsenäisesti. 

Niin no, kun kaikki ei ole niin onnekkaita että saa sen oman perheen tai edes puolison ja ystävät on puolestaan juurikin omien perheidensä kanssa. Onko se nyt niin kumma jos edessä oleva vuosikymmenien yksinäisyys kammottaa? 

On. Olin äidin syövästä täysin rikki.

Vaikea kuvitella, että se nyt maata murtaisi. Toki, suruhan se on, mutta miksi ihmeessä keski-ikäinen ihminen ei pääsisi loppujen lopuksi aika helpolla vanhempien kuolemasta yli? Aikansa kutakin. Myös tätä elämää. 

Olen miettinyt, mitkä on ne haasteet vanhempien kuolemissa. Jos äiti kuolee ensin, isä ei pärjää. Jos isä kuolee ensin, äiti alkaa vaatia meiltä sitä seuraa, mitä isä on tarjonnut. Luulen, että erityisesti äidin kuolema on omalla tavallaan jopa helpotus aikanaan. Hän on "läheinen", mutta dominoi elämääni, kyselee, puuttuu ja koen, etten vieläkään pysty tekemään avoimesti omia päätöksiä, koska hän on aina sanomassa sanansa perään ja en halua vastustaa häntä. Ei hän sinällään painosta tai hauku hänestä huonoista päätöksistä, mutta se tapa kysellä ja kommentoida on jo ärsyttävä. Ja ainainen huokailu. Hänestä minun pitäisi elää samalla tavalla kuin hän. Kun aikanaan hän matkusteli paljon, "sain" minäkin matkustella. Nyt ei iän myötä enää jaksa, niin hokee jokaiseen minun matkaani jotain epämääräistä, ettei niistä matkoista mitään saa ja semmoisiin monet jaksa enää mennä. Kun oli nuorempi kävi usein teatterissa ja suositteli minullekin. Nyt kun käyn teatterissa, ihmettelee aina, että jotkut jaksaa niissä käydä. Jos ostan uudet kengät, hän kommentoi heti, että onhan sulla niitä kenkiä jo valmiiksi ja ei niihin kannata panostaa. Toisaalta vielä 25 vuotta sitten oli tosi kova ostamaan  itselleen kaikkea ja ihmetteli ihmisiä, jotka kulkee vanhoissa. Tämä kaava on aina sama. Pitää olla samanlainen kuin hän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 45v kun isä kuoli. Iäkäs ja sairas. Kyllähän se kipeää teki vaikka odotettavissa oleva asia. Minun vanhempani suhtautuivat itse luonnollisesti siihen että kaikilla on aikansa ja isovanhempien kuolemien myötä sain mallin jotta niin se menee ja aikuinen selviää vaikka äiti ja isä lopulta kuolevat. Äiti on vielä elossa, realiteetit ovat ne että.hän on Iäkäs sekä sairas eikä kanssamme välttämättä kauaa enää. Minun osani on jatkaa elämää omin jaloin. Ja toivottavasti saada oma jälkikasvu sille mallille että oma elo jatkuu ilman meitä. Jotenkin surullista että aikuinen on niin kiinni vanhemmissa ettei ole elämää itsenäisesti. 

Niin no, kun kaikki ei ole niin onnekkaita että saa sen oman perheen tai edes puolison ja ystävät on puolestaan juurikin omien perheidensä kanssa. Onko se nyt niin kumma jos edessä oleva vuosikymmenien yksinäisyys kammottaa? 

Ei kukaan käske kökkimään yksin kotona. Elämää ei kannata laskea myöskään parisuhteen varaan. Voi harrastaa, liikkua jne...Ei jumia kotiin vanhempien kanssa. Kammottaa varmasti jos ei mitään ole jo vanhempien eläessä saati kuoltua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 45v kun isä kuoli. Iäkäs ja sairas. Kyllähän se kipeää teki vaikka odotettavissa oleva asia. Minun vanhempani suhtautuivat itse luonnollisesti siihen että kaikilla on aikansa ja isovanhempien kuolemien myötä sain mallin jotta niin se menee ja aikuinen selviää vaikka äiti ja isä lopulta kuolevat. Äiti on vielä elossa, realiteetit ovat ne että.hän on Iäkäs sekä sairas eikä kanssamme välttämättä kauaa enää. Minun osani on jatkaa elämää omin jaloin. Ja toivottavasti saada oma jälkikasvu sille mallille että oma elo jatkuu ilman meitä. Jotenkin surullista että aikuinen on niin kiinni vanhemmissa ettei ole elämää itsenäisesti. 

Niin no, kun kaikki ei ole niin onnekkaita että saa sen oman perheen tai edes puolison ja ystävät on puolestaan juurikin omien perheidensä kanssa. Onko se nyt niin kumma jos edessä olev

Voi harrastaa ja liikkua joo mutta sitäkin saa tehdä yksin. 

Omien vanhempian kuolema on luonnollinen asia, jonka käytännössä kaikki kohtaavat. Pitää olla iloinen siitä mitä on, jos on molemmat vanhemmat ovat noin vanhaksi eläneet ja heihin on hyvät välit niin olet onnekkaampi kuin moni muu. 

Osa kirjoittaneista murehtii, kun vanhempien kuoleman jälkeen ei ilmeisesti jää muita ihmissuhteita. Aikuisten tulisi kuitenkin lähteä rakentamaan sitä ns omaa elämää ja etsimään niitä omia ihmissuhteita heti, nuorena aikuisena. Tämähän ei poissulje sitä että näiden lisäksi on lämpimät välit omaan lapsuuden perheeseensä. Ja jos vasta joskus lähempänä keski-ikää joutuu rakentamaan sitä omaa läheisten verkostoa ja ottamaan vastuu siitä omasta elämästä, niin varmasti se voi tuntuakin henkiseltä kuolemalta. 

Vierailija kirjoitti:

Omien vanhempian kuolema on luonnollinen asia, jonka käytännössä kaikki kohtaavat. Pitää olla iloinen siitä mitä on, jos on molemmat vanhemmat ovat noin vanhaksi eläneet ja heihin on hyvät välit niin olet onnekkaampi kuin moni muu. 

Osa kirjoittaneista murehtii, kun vanhempien kuoleman jälkeen ei ilmeisesti jää muita ihmissuhteita. Aikuisten tulisi kuitenkin lähteä rakentamaan sitä ns omaa elämää ja etsimään niitä omia ihmissuhteita heti, nuorena aikuisena. Tämähän ei poissulje sitä että näiden lisäksi on lämpimät välit omaan lapsuuden perheeseensä. Ja jos vasta joskus lähempänä keski-ikää joutuu rakentamaan sitä omaa läheisten verkostoa ja ottamaan vastuu siitä omasta elämästä, niin varmasti se voi tuntuakin henkiseltä kuolemalta. 

Tietenkin! Siksi esim itse olen etsinyt ystäviä ja parisuhdetta viimeiset 20 v, haaviin on jäänyt yksi kerran vuodessa tavattavissa oleva kaveri. 

Jos ei omien _vanhojen_ vanhempien kuolemasta selviä keski-ikäisenä, niin sitten ei selviä elämästä muutenkaan. Iäkkään vanhemman kuolema ennen itseä on niin luonnollinen asia. Se on vain pakko hyväksyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 45v kun isä kuoli. Iäkäs ja sairas. Kyllähän se kipeää teki vaikka odotettavissa oleva asia. Minun vanhempani suhtautuivat itse luonnollisesti siihen että kaikilla on aikansa ja isovanhempien kuolemien myötä sain mallin jotta niin se menee ja aikuinen selviää vaikka äiti ja isä lopulta kuolevat. Äiti on vielä elossa, realiteetit ovat ne että.hän on Iäkäs sekä sairas eikä kanssamme välttämättä kauaa enää. Minun osani on jatkaa elämää omin jaloin. Ja toivottavasti saada oma jälkikasvu sille mallille että oma elo jatkuu ilman meitä. Jotenkin surullista että aikuinen on niin kiinni vanhemmissa ettei ole elämää itsenäisesti. 

Niin no, kun kaikki ei ole niin onnekkaita että saa sen oman perheen tai edes puolison ja ystävät on puolestaan juurikin omien perheidensä kanssa. Onko se nyt niin kumma jos edessä oleva vuosikymmenien yksinäisyys kammottaa? 

Mitä tarkoitat, että saa puolison tai ystäviä? Ei ne nyt tyhjästä ilmesty vain kotiin, vaan vaatii itseltäkin aika paljon työtä ja panostamista. Ja lapsettomia aikuisia on paljon, joten ei kaikki aikuiset vietä vain kaikkea aikaansa lasten kanssa. Tämä yksinäisyys kohtaa kaikkia ellei itse tee töitä niiden ihmissuhteiden eteen. 

Uskon, että isäni kuolemaa tulen suremaan pitkään.

Sen sijaan äitiäni en varmaan yhtä kovasti.

Tai mistä sen toki etukäteen tietää.

Mutta valitettavasti  kaikki kuolevat joskus.

Pitäisi olla ihan luonnollinen asia  jos vanha ihminen kuolee.

Olin nuori, 19v ,kun isäni kuoli sydäriin ja äitini kymmene vuotta myöhemmin ja siinä välissä mummo. Tuntui sillin ihan normaalilta ja tuntuu edelleen . Itse lähentelen kahdeksaa kymppiä. 

Minusta kuolema on ollut ihan normaalia tuolloin. Uskon mettä se on paljon kamalampi kokemus ,jos lapseni tai lapsenlapseni nyt kuolisi. Puoliso on jo yli kahdeksankymppiä, joten luonnollista ,että jompikumpi tai molemmat kupsahdetaan lähimmän kymmenen vuoden aikana.

Tietysti olemme siitä keskustelleen ja yrittäneet asiat hoitaa siten ,että toinen pystyy jatkamaan ilman huolia loppuelämän.

Oman vanhemman kuolema on suoraan sanottuna erittäin paskamainen kokemus. Suru ja tietyn aikakauden päättyminen eli luopuminen ottaa tietysti koville, myös ihmisten osanotto riipaisee, mutta mukana tulee myös valtava määrä työtä, varsinkin jos toinen vanhempi sairastaa. Byrokratiaa on ihan valtavasti ja hoidettavia asioita, joista ei ole ennen tiennyt mitään, koska vanhempi on hoitanut kaiken. Omaisuus, jos sitä on, on hoidettava, lisäksi kaikki arkitavarat, vaatteet, valokuvat, paperit, muistoesineet eivät kuulu enää haltijalleen ja niitä on surkea katsella. Toivoisi, että kuollut olisi edelleen hengissä ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Et voi enää kysyä häneltä mitään ja harmittelet, että olipa ennen helppoa, kun kaikki selvisi puhelinsoitolla. On päätettävä, mitä tavaroista säilytetään ja missä ja miksi. Tajuaa, että oma elämäsi kestää enää korkeintaan muutaman vuosikymmenen eikä hirveän paljon tavaraa tarvitse. Ymmärtää, että kun kuolee, niin kaikki roinat jäävät ja melkein kaikki on melko tarpeetonta ja elämänaikainen huoli ja meteli tavaroista on lähes turhaa. Huoneisto tai talo pitää myydä. Tulee lisää luopumista. Etäännyt tietyistä sukulaisista, koska vanhempasi piti yhteyttä heihin ja suurin osa sukulaisista on jo kuollut, samoin vanhat ihmiset, jotka tunsit lapsuudessasi. Omaan puhelimeesi tulee valtavasti uusia numeroita, jotka oli ennen vanhemmalla. Ymmärrät, että kaikki ihmiset vähitellen unohtuvat elämänsä jälkeen eikä sille voi mitään. Että kaikki tuntemasi ihmiset ja asiat katoavat aikanaan ja maailma vaan menee eteenpäin. Muutaman vuosikymmenen jälkeen luovut itsekin kaikesta, kun vanhenet ja sairastat ja sitten kuolet pois.

Ei sitä kannata etukäteen kuvitella. Nauti elämästä ja heidän seurastaan tässä ja nyt.