Miten koulukiusaus on vaurioittanut sinua?

Pitkään oli vaikeaa luottaa ihmisiin, siihen että on myös hyviä tyyppejä. En kestä ollenkaan sitä, että ketään ikinä kiusattaisiin. Inhoan outoja ilmapiirejä, mistä on helppo lukea ettei läsnä olevat henkilöt oikeasti tule toimeen keskenään. En pidä siitä, että ketään jätetään ulkopuoliseksi.

Olen jotenkin hyväksynyt, että olen omanlaiseni introvertti, enkä nauti samoista asioista kuin muut. 

Ysiluokalla murtui ranne.  Löin turhan kovaa kiusaajaani, osui leuan syrjään. Rehtori ihmetteli kahta kaatumista, toisella leuka sijoiltaan ja toinen kaatui käden varaan.  Eipä kiusaaja uskaltanut totuutta kertoa.

Omia lapsia en halunnut. Miehelläni on 2 nyt jo aikuista lasta. Koko avioliiton ajan olen miellyttänyt miestäni. Jos hän joskus korottaa ääntään minä jotenkin menen kipsiin enkä osaa sanoa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia kiusattiin mun nuoruudessa. Mikä ei tapa, vahvistaa.

Saako joku tulla siis purkamaan traumoja sinuun niin kauan kun ei tapa?

Vierailija kirjoitti:

Kun näen kiusaajieni tekevän uraa vihervasemmistossa, ymmärrän sen... tarvitsemme lisää yksilökeskeisyyttä.

Minua on kiusannut kokoomusta/persuja äänekkäästi kannattanut poliitikonalku.

Koin vielä pitkälle aikuisuuteen ulkopuolisuuden tunnetta, mikä vaikeutti elämää kokonaisvaltaisesti. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsin aika vahvana vielä päälle 25 vuotiaana. Tänäkin päivänä koen jonkinlaista synkkää raivon tunnetta säännöllisin väliajoin.

Kaikista pahinta oli kuitenkin äitini reagointi koko juttuun. Ei uskonut, että minua kiusataan ja että olin vain virheellisesti luullut olevani pilkan kohteena. Siitä jäi elinikäiset haavat.

Kiusaajat ei muutu vuosikymmenissäkään miksikään. Minua ei esim. ole kutsuttu luokkakokouksiin enkä edes facebook kaveriksi kelpaa kaveripyynnöistäni huolimatta. Minä siis olen se kiusattu. Laittelin kaveripyyntöjä josko he olisivat muuttuneet, mutta ei, samaa hyljeksintää kuin silloinkin. Aina sanotaan ettei kiusattujen pitäisi kantaa kaunaa ja minä kannoin korteni tässä kekoon ja kädenojennuksena heillepäin koitin antaa mahdollisuuden olla NYT kunnon ihminen. Niin mitä kiusaaminen minulle aiheutti. Ulkoisesti kaikki on hyvin, mutta sisällä on suuri tyhjyys. Ymmärrän miksi jotkut katkeroituvat. En itsekään toivo kiusaajilleni mitään hyvää, kun ei edes aikuisuus heitä ole muuttanut.

Karma hoitelee kiusaajat ajallaan. No worries.

Vahvistuin, jos joku välttämättä tekee virheen ja tulee ryppyilemään niin antaa tulla vaan. Yleensä jää yhteen kertaan, tyhmimmät voivat yrittää uudestaan. Aina häntä jalkojen välissä loikkivat pois, en provosoi mutta puolustan vahvasti tarvittaessa. Harmittaa kun en osannut vielä kouluaikoina tai nuoruuden työyhteisössä jossa kiusattiin  toimia samoin.

Vierailija kirjoitti:

Omia lapsia en halunnut. Miehelläni on 2 nyt jo aikuista lasta. Koko avioliiton ajan olen miellyttänyt miestäni. Jos hän joskus korottaa ääntään minä jotenkin menen kipsiin enkä osaa sanoa mitään.

Itse olen sekä lapseton että ikisinkku mutta tuo on tuttua etten osaa yhtään pitää puoliani varsinkaan jos joku korottaa ääntään tai syyttää minua epäoikeudenmukaisesti jostakin vaan menen aivan takalukkoon enkä saa edes sanaa suustani. Jälkeenpäin tulee sitten yleensä ihan järjetön viha/raivo ja osaisin kyllä antaa takaisin kunnolla ja korkojen kera, mutta meni jo.. Siis ajatukset on jopa väkivaltaisia vaikka olen hyvinkin rauhallinen ja lempeä ihminen.

Ei mitenkään, mutta kinkkukiusaus on vaurioittanut, nimittäin mun taloutta. On niin saatanan kallisat nykyään tehdä kinkkukiusausta, että talous kärsii kun sitä kokkailee.

Vierailija kirjoitti:

Koin vielä pitkälle aikuisuuteen ulkopuolisuuden tunnetta, mikä vaikeutti elämää kokonaisvaltaisesti. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsin aika vahvana vielä päälle 25 vuotiaana. Tänäkin päivänä koen jonkinlaista synkkää raivon tunnetta säännöllisin väliajoin.

Kaikista pahinta oli kuitenkin äitini reagointi koko juttuun. Ei uskonut, että minua kiusataan ja että olin vain virheellisesti luullut olevani pilkan kohteena. Siitä jäi elinikäiset haavat.

Voi, mulla sama juttu, äiti ei uskonut. En koskaan joutunut fyysisesti kiusatuksi (pl. muutamat kamppausyritykset), ja äitini mielestä vain pieksetyksi joutuminen ja muu vastaava laskettiin kiusaamiseksi. Tuntui todella pahalta, kun oli muutenkin yksinäinen eikä edes oma vanhempi ymmärtänyt.

Kiusaamisen myötä tunsin itseni arvottomaksi ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Minua kiusasivat pääasiassa pojat. Haukkuivat rumaksi. Joskus tytötkin, mutta harvemmin. Nykyäänkin vielä jollain tavalla pelkään miehiä ja aina tulee mieleen, että kohta minut haukutaan taas. 

Ahdistun jos joudun huomion keskipisteeksi ja on muutenkin vaikea luottaa ihmisten hyvyyteen. 

Ei mitenkään. Me hakattiin ne ja uhattiin tappaa ne.

Omana kouluaikanani en ollut kiusattu enkä kiusaaja. En usko, että sellaista edes oli silloin olemassa. Päinvastoin sain Hymy-patsaan kahdesti. Opettajaurani aikana yhdessä espoolaisessa p-akoulussa tulin rehtorin ja hänen hovinsa taholta tosi rankasti kiusatuksi. Olin kuitenkin oppilaiden tykkäämä opettaja, ja nautin työstäni. Kiusaaminen oli rasittavaa, mutta en mennyt koskaan mukaan heidän karuselliinsä, vetäydyin kaikesta itse työn ulkopuolisesta, pysyin pokkana ja selvisin vähin vaurioin. Olen kuitenkin vähän tutkinut tuota pahuuden ilmentymää, se on mielenkiintoinen ja säälittävä juttu kiusaajaa ajatellen. Hänhän on mielenmaisemaltaan eksyksissä oleva, autio ressukka. Hyvin heikkoa kertoo myös hänen kätyreistään.

Sosiaaliset tilanteet ja huomion keskipisteenä olo ahdistaa, itseluottamus nolla, epävarmuus 100

Diagnooseina PTSD ja DID

Terapiassa menossa vuosi 13

On vaikuttanut siten, että en kutsu ketään kylään luokseni. Pelkään kai arvostelua, että mitähän vaatimattomasta kodistani saa sanomista aikaiseksi. Sen lisäksi vasta nyt lähempänä 40vuotta, olen jotenki alkanut vasta uskaltautua ajatella, että voin jopa olla jokseenkin kelvollinen parisuhde ehdokkaaksi omine pikku vikoinen, kuten kuka tahansa muukin, kuin se että lyttäisin koko ajatuksen alkuunsa. Teini ikäisten suhteen jotenki oppinut rentoutumaan etten hermoile enään niin paljon kuin nuorempana, oli millainen lössi hyvänsä. Toisin kuin 18vuotiaaksi tullessa ei puhettakaan, että ois uskaltautunut baariin.

Koulukiusaus.

Kuulostaa ruoalta niinkuin kinkkukiusaus, janssoninkiusaus, lohikiusaus jne. 

Varmasti monellakin tavalla. Enkä ollut edes yksi pahiten kiusatuista. Minun nuoruudessani kiusaaminen ja väkivalta olivat päivittäisiä asioita koulussa, ja niiden uhreiksi joutuivat lähes kaikki.



Mutta sanoisin näin:



Olen koko ajan varuillani. Katson mitä ympärilläni tapahtuu, miten ihmiset liikkuvat ja onko tilanteessa potentiaalia kehkeytyä väkivaltaiseksi. En koskaan halua tilanteeseen jossa en pystyisi väistämään jos joku hyökkää kimppuun. En pysty rentoutumaan oikeastaan koskaan.



En tunne empatiaa kiusaajia tai muitakaan pahantekijöitä kohtaan. En minkäänlaista empatiaa. Suurin pelkoni on tilanne, jossa minua halutaan kiusata ja häpäistä, ja minulla on syytä uskoa ettei ole vaaraa jäädä kiinni. Kerran kaksi kännissä olevaa nuorta yrittivät tehdä niin, eikä ketään ollut katsomassa. Onneksi he ottivat takapakkia, eivätkä asettaneet minua tilanteeseen jossa olisin joutunut alistumaan tai tappelemaan. Olen harrastanut erästä itsepuolustuslajia koko ikäni, eli olisin kyllä päihittänyt molemmat. En halua kuvata tässä mitä olisin heillet tehnyt, mutta se olisi kyllä ollut viimeinen kerta kun he ketään kiusaavat.