Miten koulukiusaus on vaurioittanut sinua?

Jollain ihmeen kaupalla onnistuin pääsemään kerran sänkyyn koulukiusaajani vaimon kanssa. Siitä sain hyvät ainekset maksaa takaisin potut pottuina, kerroin asian sille työttömälle paskalle päin naamaa ja erohan heille tuli. Siinähän sitten ryyppää yksin paskaisssa vuokraluukussaan ja näkee lapsiaan jos voi.

One down, few more to go.

No, mistä sitä aloittaisi..?

Olen työkyvyttömyyseläkkeellä näin kolmekymppisenä. Minulla on diagnosoitu vakava PTSD sekä epävakaa persoonallisuus, joista kummatkin täysin lääke- ja hoitoresistenttejä. Syömishäiriö, paniikkihäiriö ja pirstaloitunut minäkuva, johon liittyy dissosiaatiota ja paranoidisuutta. Takana useita kuukausien mittaisia osastohoitojaksoja.

Minä olisin voinut kokea saman kohtalon kuin Koskelan teinisurman uhri. Minuun kohdistunut väkivalta oli yhtä raakaa, sadistista ja tekijöille nautintoa tuottanutta. Kiusaajistani kaksi on aikuisiällä tehneet itsemurh*n, yksi on asunnoton ja päihderiippuvainen sekä hänen lapsensa on huostaanotettu, joten karma löysi omansa.

Kiusaaminen pilasi elämäni. Onneksi keski-ikäistyminen ja eläkkeelle pääseminen on tasannut vointia jonkun verran, ja olen pystynyt mm. asumaan itsenäisesti viimeiset 2 vuotta. Tänä syksynä tulossa iso hammasremontti, koska olen stressaantuneena narskuttanut purukalustoni rikki - se hieman ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti sanottuna epäilen, että minulla on jonkin sortin aivovaurio ja tunnen itseni jotenkin jälkeenjääneeksi. En enää mitään muista peruskoulun jutuista ja oppiminen oli vaikeaa, mutta toisaalta minulla oli aika kivinen koulupolku värikkään diagnoosihistorian: oli ollut jopa lievä kehitysvamma diagnoosina kunnes se kumottiin ja tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet, myös autismi löytyy, ja tunnistan ja olen reflektoinut kouluaikaiset tilanteet, joissa sosiaalinen jäykkyys tuli esiin, sosiaalisissa tilanteissa vielä jotain haasteita jäljellä. Mekaanisia taitoja kyllä oli, ja yläastelaisena jaksoin lukea kokeisiin vain, jos aihe kiinnosti tai oli helppo. Alunperin piti koko opetussuunnitelma yksilöllistää, muttei sitä koskaan tapahtunut. Yläasteelta pääsin 7,5 keskiarvolla, ja kaksi ainetta (matematiikka ja fysiikka) olivat yksilöllistettyjä. Ei vaan silti enää muistu mieleen yläaateen jutut, ei ne historian tai yhteiskuntaopin jutut, jois

Näin kommentoija nro. 132:na unohtui yksi piirre, joka voisi viitata varhaiseen traumatisoitumiseen uskaltamattomuuden lisäksi: välttäytymiskäyttäytyminen, joiden ilmentymisen tietyissä tilanteissa muistan vielä hyvin. Yksi mahdollinen syy voi toki olla diagnosoimaton ja huomaamaton sosiaalisten tilanteiden pelko, joka on onneksi parantunut siltä osin, että voin liikkua julkisilla paikoilla. Ellei sitten välttäytymiskäyttäymiseksi luokitella mukavuusalueelta poistumista, uskaltamattomuutta kehittää ja haastaa itseään, jotka mainitsinkin aiemmassa kommentissani. 

Tätä välttäytymiskäyttäytymistä alkoi esiintyä sosiaalisissa tilanteissa alkaessani välttelemään paria tuttua koulussa johtuen heidän naljailustaan, ja olin vain tosikko (toki autismiin liittyy tämä tosikkomaisuus, siinäkin onneksi on edistystä tapahtunut iän myötä). Toinen oli yksi puolituttu, joka alkoi laukoamaan h-sanaa ilman mitään syytä - tiedä mistä keksinyt sen. Aina jos jonkun koulukaverin (nekin kaverisuhteet olivat mielestäni pinnallisia, jopa vanhojen tuttujen ja myös samaa koulua käyvän sukulaisen kanssa) kanssa kohdattiin nämä tutut, niin minä silloin lähdin muualle. Näistä asioista en tosin niinkään kaunaa kanna, kun ne loppui lyhyeen. Samalla lailla kuin selvisin minulle tehdystä palovammasta, koska se kesti hetken. "Ei haukku haavaa tee" onkin minulle yksi klisee nykyään, aiemmin ajattelin toisin. 

Sen sijaan minuun on selkeästi vaikuttunut lähes ikuisuuden kestänyt henkinen kiusaaminen rajuine päänaukomisineen yhdestä tapahtuneesta, joka oikeasti tapahtui minulle, ja sen lisäksi vajakiksi, vammaiseksi ja aivottamaksi haukkuminen vaikuttaen omaan minäkuvaan, itsetuntoon ja itseluottamukseen. Aivan eri luokkaa kuin jostain tyylistä, kiinnostuksen kohteista tai musiikkimausta haukkuminen, josta sentään pääsi helposti yli toisin kuin päänaukomisesta oikeasti henkilökohtaisuksiin, hyvinkin ikävyyksiin menevistä tapahtuneista. Olisin halunnut käydä vaikka kotikoulua, jos äidilläni olisi ollut resursseja toteuttaa kotiopetusta, ja kotikoulussa olisin saanut sentään tehdä itsenäisesti asioita sen sijaan, että olisin rääkännyt itseäni ryhmätöillä peläten joutuvani pahimman päänaukojan kanssa tekemisiin, ja niin valitettavasti oli käynyt lukuun ottamatta yhtä tapausta, josta syntyi minun osalta hiljainen vastarinta sen sijaan, että olisin anonut tehdä yksin vedoten omaan ujouteen, ja luokkatoveri taas kiukutteli, että ei hän minun kanssa mitään tee.

1/2 Pitää jatkaa toisessa viestikentässä.

Työntelen jatkuvasti tai kroonisesti peräaukkooni esineitä ja kärsin peräaukon laskeumasta.

Äänestän myös RKP:tä.

Olen ujo ja arka, pelkään ja välttelen ihmisiä. Olen psykiatrisen poliklinikan asiakas lukuisin diagnoosein ja lääkkein eikä minulla ole itseluottamusta pätkääkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti sanottuna epäilen, että minulla on jonkin sortin aivovaurio ja tunnen itseni jotenkin jälkeenjääneeksi. En enää mitään muista peruskoulun jutuista ja oppiminen oli vaikeaa, mutta toisaalta minulla oli aika kivinen koulupolku värikkään diagnoosihistorian: oli ollut jopa lievä kehitysvamma diagnoosina kunnes se kumottiin ja tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet, myös autismi löytyy, ja tunnistan ja olen reflektoinut kouluaikaiset tilanteet, joissa sosiaalinen jäykkyys tuli esiin, sosiaalisissa tilanteissa vielä jotain haasteita jäljellä. Mekaanisia taitoja kyllä oli, ja yläastelaisena jaksoin lukea kokeisiin vain, jos aihe kiinnosti tai oli helppo. Alunperin piti koko opetussuunnitelma yksilöllistää, muttei sitä koskaan tapahtunut. Yläasteelta pääsin 7,5 keskiarvolla, ja kaksi ainetta (matematiikka ja fysiikka) olivat yksilöllistettyjä. Ei vaan silti enää muistu mieleen yläaateen ju

Nuo oireet ovat selvästi seuranneet minua peruskoulun jälkeenkin ja aikuisiällä muuttaen muotoaan: ammatilliset opinnot aloittaessa en tykännyt tehdä muiden nähden kaikkia asioita käteni vapistessa ripeyttä vaativissa asioissa (mm. pursotusten opettelu, baarityötunnit), ensimmäiseen harjoittelupaikkaan ja oikeaan työympäristöön mennessä minulle oli vaikeaa käsittää mistä ja miten aloitetaan ja päätetään (kirjallista näyttösuunnitelmaa ymmärsin paremmin siinä tullessa aikataulutuksen selkeästi esiin, voi olla myös autismin oire ja omantoiminnan ohjauksessa on tapahtunut kehitystä, mitä olen ollut töissä ravintola-alalla ja myyjänä, eikä siellä ole tullut esiin haasteet oman työn aikatauluttamisessa ja organisoimisessa), hiljaa mietin uskallanko, voinko ja saanko tehdä tuota tai tätä.

Samainen käyttäytyminen on ilmennyt muissakin tilanteissa kuin töissä tai koulussa. Viimeksi yli viisi vuotta sitten psykologin kognitiivisessa testissä olin joissain epävarma niin, että hiljaa mietin se on varmaan se, mutta kehtaanko/uskallanko sanoa sitä (kysyttiin mitä tarkoittaa nuhraantuminen, hiljaa mietin että tarkoittaa varmaan likaantumista tai sitten ei, ja mikä elin tuottaa insuliinia, hiljaa mietin että varmaan haima, mutten sitäkään uskaltanut sanoa), ja testeistä päästyäni kun googletin niitä muutamia epäkohtia, niin olinkin oikeassa mutta en vain uskaltanut sanoa johtuen siitä, että peruskoulun biologia oli hakusessa lukuun ottamatta joitain perusjuttuja eikä sanavarastoni ole tunnetusti laaja, kun olen vältellyt lukemista kokiessani sen epämiellyttäväksi syystä tai toisesta. Tulos testeistä oli epätasainen kykyprofiili, kognitiivinen suoriutumisprofiili heikon ja heikon keskitason välimaastossa, yleistieto ja matriisitehtävä (jota myös loogiseksi päättelykyvyksi kutsutaan) olivat hyvällä tasolla ja jälkimmäinen keskitasoa (oliko jopa vahvaa sellaista, mikä yllätti minut ajatellessani, että loogisen päättelykyvyn hallitsee vain matemaattisesti taitavat ihmiset).

Mikähän vaivan nimi voisi sitten olla, jos ei varhainen traumatisoituminen. Ei tuo käytös normaalistakaan mielestäni kieli. Ihan karkeasti sanottuna tunnen itseni jotenkin jälkeenjääneeksi tippuessani sosiaalisista ympäristöistä hyvin varhain, jolloin päädyin helposti tietokoneen äärelle. Hyvä, kun en ole tullut täysin hikkyksi tai peräkammarin tytöksi.

Vierailija kirjoitti:

En pysty syömään lainkaan kinkkukiusausta enää peruskoulun koulukiusauksen takia. Oksettaa ajatuskin.

"Kiusaus" tarkoittaa, että joku tuntee houkutusta tehdä jotakin kiellettyä. Tai uskovainen  tuntee houkutusta tehdä sellaista, mikä on syntiä. Kiusaaminen olisi parempi termi koulussa tapahtuvalle koulukaverin pilkkaamiselle, tönimiselle, lyömiselle jne.

Vierailija kirjoitti:

On kiusattu lapsesta saakka. Olen ruma ja vähä älyinen. Töihin päässyt säälistä. :( 

n 

Haleja ja virtuaalinen pehmonalle sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Sillä lailla etten missään vaiheessa ole enää uskonut ihmisten vilpittömyyyteen tai aitoon ystävyyteen, en luota keneenkään. Onhan se melko raskasta aina olla epäileväinen.

Mulla melkein ämä sama, muuten menee ihan hyvin. Hyvä koulutus, hyvä työ, hyvä perhe.  Mutta muutaman luottoihminen on, mutta kanssani on vaikea ystävystyä. Yleensä tulen toimeen niiden kanssa, joiden kanssa muut ei tule, sellaisten suorasanaisten vähän ärhäköiden tyyppien kanssa. 

Minulle se aiheutti oppimishäiriön, ptsd:n, sosiaalisten tilanteiden pelon, kroonisen masennuksen. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä mt-ongelmieni takia. 

Tuntuu itsetunnossa vielä näin keski-ikäisenä.

Ala-asteella luokkatovereista iso osa sulki ulkopuolelle, se jätti jäljet. Vaihdoin koulua ja sain vihdoin kavereita, mutta sielläkin löytyi kiusaajia ja oli rankkaa huomata, että uudet kaverit jättivät minut kohtaamaan rankan kiusauksen yksin, jottei heitä kiusattaisi. Niin meni yläaste.

Pääsin kiusaajista vasta lukiossa, mutta siellä olinkin omissa oloissani, vältin kaikkia, joista sain kiusaaja-vibat, keskityin kouluun ja kavereihin. 

En edelleenkään ole ensimmäisenä äänessä. En luota itseeni, enkä aina ratkaisuihini. Olin vuosia itsetuhoinen, kun olin yksin. Jätin syömättä, koitin kadota. 

Vuosia myöhemmin näin yhden kiusaajista. Hän oli sairaalloisen ylilihava. Sama tyyppi, joka kavereineen ilkkui minua, kun en ollut tikkulaiha (normaalipainoinen kyllä), oli nyt lähempänä sitä tankkia, joksi minua nimitti. Toinen entinen kiusaaja taas lähetti sosiaalisessa mediassa rahankerjuu-viestin. En vastannut.

En enää niele sitä.

Luultavasti stressi siitä laukaisi masennuksen. Masennus voi olla kiusaamiseen syynä. 

En kestä kiusaamista yhtään. En pysty olemaan missään ryhmässä, jossa koen oloni epämukavaksi. Joko hyökkään heti tai häivyn. Yleensä häivyn. Kiusaamiseksi riittää ihmisten kysyvät katseet. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ujo ja arka, pelkään ja välttelen ihmisiä. Olen psykiatrisen poliklinikan asiakas lukuisin diagnoosein ja lääkkein eikä minulla ole itseluottamusta pätkääkään.

Juuri tällaiseksi ihmiseksi minäkin olin lopulta kuoriutunut peruskoululaisena, vaikka sosiaalisissa tilanteissa on jotain parannusta tapahtunut  kuten autismista johtuvan jäykkyyden kehittyminen hyvään suuntaan teininä, minkä mainitsin täällä aiemmin nro. 132:na, työyhteisössä kykenen toimimaan tiiviissä yhteistyössä itsenäisen työskentelyn, mitä kassalla oleminen on, lisäksi vaikka jotain hankaluuksia on vielä jäljellä, mutta nekin esiintyvät lähinnä lievinä. 

Ujoutta ja arkuutta oli edelleen havaittavissa ammattikoululaisena, myös halu tehdä yksin asiat olivat läsnä, ja jos olisin saanut päättää. Olin myös aika epävarma. Itseluottamus ja -tunto tosin vielä heikoilla ammatinvalinnan suhteen, kun mielelläni tekisin jotain introverttiystävällistä työtä ja itsenäisesti. Kiusatuksi tuleminen vahvisti entisestään halun tehdä yksin, mikä on saanut ajattelemaan jopa etten kaipaa ketään lähelleni. Menee taas toistamiseksi, mutta voisinpa olla taas yläastelainen ja aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä... 

Kyllä tässä miettii, että mitä jos oikeasti lapsuudessa satunnaisesti todistettu, pelkotiloja aiheuttanut ja jopa itkuun johtanut väkivalta ja uhkailu (jota isäni koki kumppanin, joka oli jopa kehoittanut isääni viemään minut pois hänen silmistään, osalta) on myöhemmin alkaneen koulukiusaamisen lisäksi traumatisoinut minua niin, että 8-10-vuotiaana ollessa kognitiivinen kehitykseni alkoi olla  kokonaisuudessaan niin viivästynyt johtuen vaikeasta kielellisestä kehityksen häiriöstä. Myös stressaaminen alkoi neljännellä tai viidennellä luokalla, suurimmilta osin stressasin kokeisin lukemista. Ei minulla tuossa iässä ollut kykyä saati uskallusta kertoa ajatuksistani, ja varmasti autistisuudellakin oli vaikutusta asiaan, mikä varmasti vaikeutti asian reflektoimista vaikka puhetta oli, mutta hitaasti kehittynyttä ja vaikeuksia ollut tuottaa ja ymmärtää sitä. Enkä tuossa iässä eikä varmaan muukaan ilman neurologisia häiriöitä olisi kyennyt reflektoimaan mahdollisia traumoja. Itse vain yksinkertaisesti ajatellut pitkään itseni vain hankalaksi, mitä taatusti olin. Mutta traumatisoitunut tajuamatta asiaa - voisikohan palat loksahtaa paikoilleen, tai sitten olen korkeintaan masentunut, paniikkihäiriöinen (käden vapina voisi selittää tämän), ahdistunut ja entinen sosiofobinen. Aikamoisen komorbiditeetin tästä saa muodostettua miettimällä omaa oireilua syy-seuraussuhteineen.

Tätä näkökulmaa aion tuodakin esiin mielenterveydenhuollossa, vaikka miten itkettäisi, ja yritän saada psykoterapeutille lähetettä, vaikkei se mikään läpihuutojuttu ole. Kertominen toisaalta helpottaa, vaikka miten rajua tekstiä tulisi suustani. Eilen tutkiskelinkin Kelan tarjoamia terapeutteja, ja siinä mietti "joo-o, psykodynamiininen, psykoanalyyttinen, ratkaisukeskeinen vai kognitiivinen paykoterapeutti - tuntuu että tarvitsisin näitä kaikkia".