Miten koulukiusaus on vaurioittanut sinua?

Vierailija kirjoitti:

Omana kouluaikanani en ollut kiusattu enkä kiusaaja. En usko, että sellaista edes oli silloin olemassa. Päinvastoin sain Hymy-patsaan kahdesti. Opettajaurani aikana yhdessä espoolaisessa p-akoulussa tulin rehtorin ja hänen hovinsa taholta tosi rankasti kiusatuksi. Olin kuitenkin oppilaiden tykkäämä opettaja, ja nautin työstäni. Kiusaaminen oli rasittavaa, mutta en mennyt koskaan mukaan heidän karuselliinsä, vetäydyin kaikesta itse työn ulkopuolisesta, pysyin pokkana ja selvisin vähin vaurioin. Olen kuitenkin vähän tutkinut tuota pahuuden ilmentymää, se on mielenkiintoinen ja säälittävä juttu kiusaajaa ajatellen. Hänhän on mielenmaisemaltaan eksyksissä oleva, autio ressukka. Hyvin heikkoa kertoo myös hänen kätyreistään.

Olen pahoillani kokemastasi, mutta laitoin alapeukun "En usko, että sellaista edes oli silloin olemassa" takia. Mitä tarkoitat? Kiusaamista ei ollut?

Vierailija kirjoitti:

Varmasti monellakin tavalla. Enkä ollut edes yksi pahiten kiusatuista. Minun nuoruudessani kiusaaminen ja väkivalta olivat päivittäisiä asioita koulussa, ja niiden uhreiksi joutuivat lähes kaikki.



Mutta sanoisin näin:



Olen koko ajan varuillani. Katson mitä ympärilläni tapahtuu, miten ihmiset liikkuvat ja onko tilanteessa potentiaalia kehkeytyä väkivaltaiseksi. En koskaan halua tilanteeseen jossa en pystyisi väistämään jos joku hyökkää kimppuun. En pysty rentoutumaan oikeastaan koskaan.



En tunne empatiaa kiusaajia tai muitakaan pahantekijöitä kohtaan. En minkäänlaista empatiaa. Suurin pelkoni on tilanne, jossa minua halutaan kiusata ja häpäistä, ja minulla on syytä uskoa ettei ole vaaraa jäädä kiinni. Kerran kaksi kännissä olevaa nuorta yrittivät tehdä niin, eikä ketään ollut katsomassa. Onneksi he ottivat takapakkia, eivätkä asettaneet minua tilanteeseen jossa olisin joutunut alistumaan tai tappelema

Oletko empaattinen ihminen ei-kiusajia kohtaan?

Romutti itsetunnon. Eikä juuri auttanut että kiusaaja valittiin presidentiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti monellakin tavalla. Enkä ollut edes yksi pahiten kiusatuista. Minun nuoruudessani kiusaaminen ja väkivalta olivat päivittäisiä asioita koulussa, ja niiden uhreiksi joutuivat lähes kaikki.



Mutta sanoisin näin:



Olen koko ajan varuillani. Katson mitä ympärilläni tapahtuu, miten ihmiset liikkuvat ja onko tilanteessa potentiaalia kehkeytyä väkivaltaiseksi. En koskaan halua tilanteeseen jossa en pystyisi väistämään jos joku hyökkää kimppuun. En pysty rentoutumaan oikeastaan koskaan.



En tunne empatiaa kiusaajia tai muitakaan pahantekijöitä kohtaan. En minkäänlaista empatiaa. Suurin pelkoni on tilanne, jossa minua halutaan kiusata ja häpäistä, ja minulla on syytä uskoa ettei ole vaaraa jäädä kiinni. Kerran kaksi kännissä olevaa nuorta yrittivät tehdä niin, eikä ketään ollut katsomassa. Onneksi he ottivat takapakkia, eivätkä asettaneet minua tilante

Liiankin.



Edellinen parisuhdekin kaatui siihen, että olin liian empaattinen ja avulias yleisesti. Vaikkei tätä sanota ääneen, naiset kyllä haluavat miehen joka selkeämmin keskittyy omasta pesueestaan huolehtimiseen. Ainakin kolmekymppisinä.



Olen varmaankin sosiopaatti, koska minulta puuttuu empatiakyky tietyllä tavalla käyttäytyviä ihmisiä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti monellakin tavalla. Enkä ollut edes yksi pahiten kiusatuista. Minun nuoruudessani kiusaaminen ja väkivalta olivat päivittäisiä asioita koulussa, ja niiden uhreiksi joutuivat lähes kaikki.



Mutta sanoisin näin:



Olen koko ajan varuillani. Katson mitä ympärilläni tapahtuu, miten ihmiset liikkuvat ja onko tilanteessa potentiaalia kehkeytyä väkivaltaiseksi. En koskaan halua tilanteeseen jossa en pystyisi väistämään jos joku hyökkää kimppuun. En pysty rentoutumaan oikeastaan koskaan.



En tunne empatiaa kiusaajia tai muitakaan pahantekijöitä kohtaan. En minkäänlaista empatiaa. Suurin pelkoni on tilanne, jossa minua halutaan kiusata ja häpäistä, ja minulla on syytä uskoa ettei ole vaaraa jäädä kiinni. Kerran kaksi kännissä olevaa nuorta yrittivät tehdä niin, eikä ketään ollut katsomassa. Onneksi he ot

Mitä sinusta kiusaamiselle pitäisi tehdä?



(Kyselen koska itsellä on samanlaisia ajatuksia, tosin en pystyisi toteuttamaan niitä koska olen pienikokoinen nainen)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti monellakin tavalla. Enkä ollut edes yksi pahiten kiusatuista. Minun nuoruudessani kiusaaminen ja väkivalta olivat päivittäisiä asioita koulussa, ja niiden uhreiksi joutuivat lähes kaikki.



Mutta sanoisin näin:



Olen koko ajan varuillani. Katson mitä ympärilläni tapahtuu, miten ihmiset liikkuvat ja onko tilanteessa potentiaalia kehkeytyä väkivaltaiseksi. En koskaan halua tilanteeseen jossa en pystyisi väistämään jos joku hyökkää kimppuun. En pysty rentoutumaan oikeastaan koskaan.



En tunne empatiaa kiusaajia tai muitakaan pahantekijöitä kohtaan. En minkäänlaista empatiaa. Suurin pelkoni on tilanne, jossa minua halutaan kiusata ja häpäistä, ja minulla on syytä uskoa ettei ole vaaraa jäädä kiinni. Kerran kaksi kännissä olevaa nuorta yrittivät tehdä

Se pitäisi ottaa vakavasti, ja sellaisena mitä se on.



Toisen lyöminen on pahoinpitely, ei "muksimista" tai mitä lievempää termiä siitä milloinkin käytetään.



Ei pitäisi hyväksyä mitään pojat ovat poikia-selityksiä. Tai nykyisin tytöt ovat tyttöjä, koska tyttöjen keskuudessa tämä on lisääntynyt.



Pitäisi puuttua asiaan rankalla kädellä heti alussa. Olen vakavissani sitä mieltä, että toista lyönyt 10-vuotias pitäisi retuuttaa käsiraudoissa poliisiasemalle selvittämään asiaa. Selliiin odottamaan, vastapäätä oikeita rikollisia. Sitten kun poika palaisi kotiin pissat ja kakat housuissa, jäisi mieleen että tätä ei sitten tehdä toiste. Mutta tietysti kiusaajaa ei saa traumatisoida, eikä asiaan saa muutenkaan puuttua kuin omat vanhemmat. Ja vanhemmathan eivät puutu, vaan se touhu jatkuu.

Itsetunnon vei. Ajoittain joudun perustelemaan itselleni, miksi minulla on oikeus olla olemassa.

En osaa pitää puoliani.

Olen tuntenut aina itseni ulkopuoliseksi, mutta se voi johtua outoudestani, joka on edesauttanut joutumistani kiusatuksi.

Sain olla rauhassa työelämässä ja varusmiespslveluksessa, joten en varmaan mikään aivan tavaton outolintu ole.

Nykyään olen yrittäjä yksinäisellä alalla.

Koulukiusaaminen oli pitkäaikaista ja vielä työpaikallakin kiusattiin. Itsetunnon murentuminen, vaikeus luottaa ihmisiin, yksinäisyys ja mielenterveysongelmat. Vaikka kiusaaminen loppunut vielä aikuisenakin ahdistuneisuutta ja huono itsetunto. 

Traumaperäinen stressihäiriö.

Kiusaaminen vaurioitti paljon. 9 vuotta kiusaamista, näistä viimeiset 3 vuotta myös fyysistä pahoinpitelyä, semmoisia asioita mitkä nykyään olisivat raiskaus. Näitä tapahtui niin monta kertaa. En luota keneenkään. Pelkään ihmisiä. Erakoitunut. En jaksa enempää kertoa, mutta kauheaa on elämä ja kiusaaminen oikeasti tuhoaa kiusatun elämän 

Miten nykyään jos satutte törmäämään entisiin kiusaajiinne, vieläkö niillä on sama ylimielinen virne kuin silloin ennen, vai ovatko häpeissään vai ovatko kuin mitään ei olisi edes tapahtunut? Ottavatko teihin kontaktia jos vaikka kadulla tai kaupassa tulevat vastaan.

Vaurioittanut paljon. Kanakiusaus jätti syvät arvet, mutta pahinta oli ehdottomasti koulun kinkkukiusaus. Lohikiusauksen takia en ole enää iloinen.

En enää pysty nauttimaan kiusauksesta, koulutraumojen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vaurioittanut paljon. Kanakiusaus jätti syvät arvet, mutta pahinta oli ehdottomasti koulun kinkkukiusaus. Lohikiusauksen takia en ole enää iloinen.

En enää pysty nauttimaan kiusauksesta, koulutraumojen takia.

Syö pääs jälkiruoaksi.

Itsetuntovammat onneksi sain käsiteltyä jo parikymmentä vuotta sitten kun burnoutti pysäytti, mutta tällainen asia minulle selvisi vasta ihan viimeisten muutaman vuoden aikana:



Luulin kauan olevani todella ekstrovertti ja olin paljon yhdistystoiminnassa ja ramppasin isoissa yleisötapahtumissa vapaaehtoistyöntekijänä. Korona kuitenkin näytti, että tosiasiassa olen puolierakko ja aikamoinen ambivertti, enkä kaipaa hirveän paljon ihmisiä ympärilleni. Panostan siis nykyään laatuun enkä määrään ihmissuhteissa.

Mutta silti tuli ennen koronaa vielä tehtyä tuota vapaaehtoistyötä isoissa tapahtumissa vanhasta tottumuksesta, vaikka koinkin että se ei enää ollut hirveän kivaa. Sitten koronan aikana nautin yksinolosta suunnattomasti ja tajusin tämän:



Olin hakeutunut isompien ihmismäärien seuraan ihan vain todistaakseni että minua ei enää, kuten koulussa tapahtui, pahoinpidellä päivittäin ja suljeta sosiaalisesti ulkopuolelle ihan totaalisesti. Tätä todistelin siis itselleni tällä yhdistyshommelilla ja tapahtumilla vuosikymmeniä, kunnes tajusin asian. 

Luottamus ihmisten haluun toimia kuten heillä olisi velvollisuus, oli se joka takavuosina kärsi eniten, sillä jo kiusattuna ikävuosina 10-13 tajusin, että ne koulun AIKUISET olivat ne jotka pahiten pettivät luottamukseni. Näkivät  kun poikalauma hakkaa itseään pienempää tyttöä lähes joka välitunti ja katsoivat toiseen suuntaan. Ikimuistoisin oli se, kun koulun rehtori kulki ohitse kun minua hakattiin ja kuulin hänen nauravan... Tämä oli 1970-luvulla. 

Kinkkukiusaus.

Kovin olette hauraita.

Olen erittäin väkivaltainen. En aloita mitään mutta oikein odotan että joku yrittää jotain. Silloin napsahtaa ja seuraukset työllistävät poliisia sekä terveydenhuoltoa.

KIUSAAMINEN. Kiusaus on eri asia.

Koulumielihalu?

Mua kiusasivat yläasteella pojat. Hyvin pitkään aikuisuuteen kammosin tietyn näköisiä, kasvoiltaan poikamaisen nulikan näköisiä miehiä. Termi "koulukiusaajan näköinen" on syöpynyt tajuntaani.

Nyt kun olen jo viisissäkymmenissä, harva ikäiseni mies enää näyttää poikamaiselta, joten jopa koulukiusaajan näköiset miehet ovat vanhentuneet lempeämmän näköisiksi.