Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa

Vierailija kirjoitti:

Mitä kokemuksia haluaisit? Itselläni on traumataustaa ja pitkän terapian ja itseni työstämisen jälkeen voin sanoa että olen tod.näk. terveempi kumppani kuin monet ei-traumatisoituneet, jotka eivät ole oikeastaan juurikaan tutustuneet sisäiseen maailmaansa. Paljon työtä se on vaatinut ja olen esim. rahallisesti aika jäljessä oman ikäisiini verratuna, mutta se on korjattavissa työllä.

Jos traumatisoitunut henkilö ei ole käynyt missään terapiassa tai käsitellyt juttujaan, niin sittenhän kyseessä voi olla aika hankala tapaus. Voi olla traumareaktioita, joista ei ole tietoinen, voi olla erilaisia oireita kuten painajaisia ja muita, jotka vaikeuttaa elämää, voi olla kiintymyssuhdeongelmia sun muita, joiden takia kommunikointi ja suhteen dynamiikat voi olla epäterveitä. Puhun siis tässä myös itsestäni ennen terapiaa. Eli avointa kommunikaatiota ja molemminpuolista ymmärrystä kaivataan. Et ole kumppanin terapeutti, mutta on hyvä jos hän voi oll

Kiitos tästä. Olenkin tässä samalla googletellut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta :)

Olisi kiva kuulla traumataustaisen ihmisen näkökulmasta, että mitä toivoisi kumppanilta liittyen oman menneisyyden huomioimiseen? Olisi myös kiva kuulla, mikä sai hakeutumaan terapiaan ja miten esim. läheinen voisi tukea hakemaan apua?

Itse olen tosiaan lapsuudessani kasvanut siihen, että kaikesta puhutaan tosi avoimesti ja läheisten hyvinvoinnin eteen tehdään kaikki. Nyt sitten huomaan, että välillä saatan töksäyttää jotenkin liian suoraan asioita (tyyliin jotain oletko ajatellut että asia x johtuu asiasta y viitaten hänen lapsuuteensa) ja kumppani menee siitä jotenkin lukkoon.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Nuo koiravertaukset on karmeita. Onko siirappiperheeseen otettu nyt rescue eksoottisuus. Koiran ja ihmisen aivot ja psyyke toimivat aivan eri tavalla. 

Päinvastoin. Todella hyviä havainnolistavia vertauksia. Tietyt asiat samoja. Ei pidö ottaa asiaa henkilökohtaisella vaan yleisemmällä tasolla. Oppimassahan me täällä kaikki olemmeZ

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

88/91:

Ymmärrän kyllä, ettei ole minun käsissäni, enkä yritä toimija parantajana. Haluaisin pystyä rohkaisemaan ja tukemaan häntä ottamaan niitä askelia kohti paranemista. 

Kumppanillani ei ole sellaista asennetta, ettei olisi mitään parannettavaa, eikä hän kiellä etteikö tarvitsisi terapiaa. Häneltä tuntuu nyt vain puuttuvan se rohkeus siihen. Hän takertuu siihen, että sille on syynsä miksi hän muistaa niin vähän lapsuudestaan ja ajattelee, että on helpompi olla muistamatta. Näitä asioita kuitenkin on alkanut nousta hänen mieleensä ja ne lisäävät hänen hämmennystään ja ahdistusta.

Tämä on kumppanilleni ensimmäinen parisuhde, mutta hän ei ole toiminut niin fiksusti kuin sinä ja keskittynyt itsensä parantamiseen.

Ap

Juuri siksi nyt olisi oikea aika hakeutua traumaterapia

Moni alkaa setviä näitä vasta keski-ikäisinä, osa ei koskaan. 

"Nyt sitten huomaan, että välillä saatan töksäyttää jotenkin liian suoraan asioita (tyyliin jotain oletko ajatellut että asia x johtuu asiasta y viitaten hänen lapsuuteensa) ja kumppani menee siitä jotenkin lukkoon."



Tuommoinen pseudopsykologia on henkistä väkivaltaa. Sinun ei kannata puuttua siihen ollenkaan, koska saatat vain pahentaa tyypin vointia.

113/121

Kiitos, oli tosi kaunis viesti!

On tässä kyllä kieltämättä suomut putoillut silmiltä sen suhteen miten järkyttäviä asioita täällä tapahtuu. Vaikka tulenkin hyvästä perheestä, ei minua ole missään pumpulissa kasvatettu. Vanhempani ovat vähän sellaisia vanhoja hippejä, joille on ollut tärkeää kasvattaa meidät lapset tiedostamaan omat etuoikeutemme jne. Silti, tuntuu jotenkin järkyttävältä, että me olemme kumppanini kanssa käyneet samaa ala-astetta ja minä olen kävellyt koulun jälkeen turvalliseen kotiin ja hän muutaman kilometrin päähän helvettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellakin toivon, että tällä tarinalla on onnellinen loppu, kaikki todennäköisyydet ovat sitä vastaan. 

Mitä ongelmia hänessä on niin, että isäsikin tietää niistä?

Ehjäksi rakastaminen ei ole oikeasti kovinkaan hyvä idea. Yleensä lopputulos on kaksi rikkinäistä yhden sijaan. 

Isäni on kova halailemaan ja ottamaan muutenkin lähikontaktia. Pari kertaa käynyt niin, että kun isäni on yrittänyt halata kumppaniani tai esim. juhannuksena vetää high fiven onnistuttuaan jossain, kumppanini on vaistomaisesti kääntänyt päätään kuin lyönniltä suojautuen. Samaan tapaan kuin koira jota on lyöty. 

Kumppanini on myös tosi pidättyväinen ja varuillaan ja selvästi tosi hämmentynyt kun vaikka tuolla perhejuhannuksessa ihmiset nauroivat ja halailivat toisiaan niin välittömästi. Hän ei myöskään pysty yhtään rentoutumaan jos sukulaist

Eli kumppanillasi on vakava väkivaltatruaumatausta,ihan selkeästi hoitamaton ja pitkittynyt PTSD. Puhu hänen kanssaan vakavasti ja jos ei ole valmis käsittelemään menneisyyttään terapiassa,voin luvata,että eräänä kauniina päivänä,kun hänen stressinsietokykynsä ylittyy mistä tahansa syystä, sinä olet lasaretissa. Usko pois,ei ole aviomiesmatskua,vaikka olisi kuinka herkkä,älykäs ja syvällinen ihminen kyseessä. Hän tarvitsee apua,auta miten parhaiten voit,mutta ÄLÄ altista itseäsi väkivaltatraumatisoituneen kanssa suhteeseen ennenkuin on käynyt terapiassa ja kohdannut ongelmansa ja todella saa tukea muualta,kuin sinulta. Hän on kokemustensa uhri ja tarvitsee oikeaa apua ja tukea eikä parisuhteeseen pakeneminen todellakaan ole oikea tapa-usko minua,on aivan liikaa kokemusta asiasta.

Traumat tulevat usein pintaan kun elämässä onkin kaikki hyvin, silloin on tavallaan tilaa käsitellä niitä. Toinen kohta on lapsen saaminen, silloin oma lapsuus lävähtää eteen. 

Riski esim. masennuksen puhkeamiseen.

Mitä voisit tehdä? Kuunnella, olla empaattinen,  kiinnostunut, ei kuitenkaan terapeutiksi asti 

Kuulostaa siltä, että paljon on käsitelemättä, eikä ole kosketuksissa tunteisiinsa..jossain kohtaa asiat on käsiteltävä muuten oireista ei pääse eroon. Ja jos tausta on rankka, ei kolmen vuoden terapia riitä mihinkään.

Pystyn ymmärtämään mutta en hyväksymään traumataustaisen esimerkiksi parisuhteissaan tekemät teot mitä yleisesti pidetään anteeksiantamattomina ja halveksuttavina.

Mutta sitä että tuollainen ihminen kannustaa muita ihmisiä samanlaisiin tekoihin en pidä millään tavalla ymmärrettävänä enkä hyväksyttävänä. 

Vierailija kirjoitti:

113/121

Kiitos, oli tosi kaunis viesti!

On tässä kyllä kieltämättä suomut putoillut silmiltä sen suhteen miten järkyttäviä asioita täällä tapahtuu. Vaikka tulenkin hyvästä perheestä, ei minua ole missään pumpulissa kasvatettu. Vanhempani ovat vähän sellaisia vanhoja hippejä, joille on ollut tärkeää kasvattaa meidät lapset tiedostamaan omat etuoikeutemme jne. Silti, tuntuu jotenkin järkyttävältä, että me olemme kumppanini kanssa käyneet samaa ala-astetta ja minä olen kävellyt koulun jälkeen turvalliseen kotiin ja hän muutaman kilometrin päähän helvettiin.

Otat tuon liian tunteella. Se vaurioittaa sinua. 

116/128

Kiitos lukusuosituksesta, tämä otettu talteen! Ollaan vähän vanhempia, ysärilapsia ja varmaan laman peräaallot löivät vielä paljon lastensuojeluun silloin kun kumppanini sijoitettiin ensimmäisen kerran.

Ap

Vierailija kirjoitti:

No siiiis, riippuu vähän, että vaikuttaako tämä traumatausta hänen käytökseensä arkipäivässä ja suhteessanne? Onko traumat aiheuttaneet jotain vakavia diagnooseja kuten persoonallisuushäiriöitä tai dissosiaatiota, ja hoidetaanko näitä? Onko kumppanisi tietoinen, että onko hänellä esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde ja vaikuttaako tämä yhdessäoloonne? Lääkitseekö hän traumojaan päihteillä tai esim työnarkomanialla tai kontrolloimalla asioita?

Vai soljuuko arki traumoista huolimatta?

Kaikilla on jotain traumoja

 

Suurin osa kokee traumaattisen tapahtuman, mutta vain harva traumatisoituu.

"Trauman syntyyn vaikuttaa kuitenkin myös aina se, miten yksilö tulkitsee tilanteen ja selviytyy tilanteessa sekä sen jälkeen.

Suurin osa, noin 65 prosenttia meistä kokee elämänsä aikana vähintään yhden trauman, mutta vain pieni osa ei toivu luonnollisesti siitä kokemuksesta."

Mistä tietää, onko kokenut trauman? Psykologi vastaa ja kertoo, mitkä asiat auttavat toipumaan

Suurin osa ihmisistä kokee elämässään vähintään yhden trauman. Asiantuntijan mukaan esimerkiksi avioero tai irtisanotuksi tuleminen eivät kuitenkaan ole traumaattisia tapahtumia.

https://www.is.fi/menaiset/hyva-fiilis/art-2000008707233.html

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kumppanisi haluaa mieluummin unohtaa kuin käsitellä asiat niin suhdetta ei kannata jatkaa. Ei ole kykeneväinen tekemään töitä itsensä kanssa eikä sellaisen ihmisen kanssa voi olla parisuhteessa. Valitettavasti asia vain on niin, että traumatisoituneen pitää itse setviä se muiden ihmisten aiheuttama paska, vaikka se tuntuukin tosi epäreilulta, kun ei ole itse sitä aiheuttanut. Se pitää vain tehdä oman itsensä tähden ja se työ voi olla raskasta. On hetkellisesti helpompaa jäädä uhriksi. En jatkaisi suhdetta ihmisen kanssa, joka ei halua parantua. Se vain rikkoo.

T. Traumaterapian käynyt

Siis tuo "traumatisoituneen pitää itse setviä se muiden ihmisten aiheuttama paska, vaikka se tuntuukin tosi epäreilulta, kun ei ole itse sitä aiheuttanut" on se, joka saa oman oloni niin vihaiseksi. Se tuntuu niin käsittämättömän julmalta, että jotku rikkovat ihmisen niin pahas

Tervetuloa aikuisten ihmisten todellisuuteen. Nyt kun tiedät,mitä aiot asialle tehdä? Etpä varmaan juuri mitään,kuten ei 99,9%ihmisistä muutoinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No siiiis, riippuu vähän, että vaikuttaako tämä traumatausta hänen käytökseensä arkipäivässä ja suhteessanne? Onko traumat aiheuttaneet jotain vakavia diagnooseja kuten persoonallisuushäiriöitä tai dissosiaatiota, ja hoidetaanko näitä? Onko kumppanisi tietoinen, että onko hänellä esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde ja vaikuttaako tämä yhdessäoloonne? Lääkitseekö hän traumojaan päihteillä tai esim työnarkomanialla tai kontrolloimalla asioita?

Vai soljuuko arki traumoista huolimatta?

Kaikilla on jotain traumoja

 

Suurin osa kokee traumaattisen tapahtuman, mutta vain harva traumatisoituu.

"Trauman syntyyn vaikuttaa kuitenkin myös aina se, miten yksilö tulkitsee tilanteen ja selviytyy tilanteessa sekä sen jälkeen.

Suurin osa, noin 65 prosenttia meistä kokee elämänsä aikana vähintään yhden trauman, mutta vain pieni

 

Avioero pettämisen vuoksi on todella monien tieteellisten tutkimusten mukaan traumatisoiva tapahtuma. Asiasta on paljon myös kotimaista yliopistotason tutkimusta.

Traumataustaisilla on raskautta sielussa, sellaista äkkisyvää synkkyyttä, joka toisinaan pilkahtelee. Parhaimmillaan traumataustainen on kulkenet valtavan pitkän ja raastavan matkan omaan sieluunsa ja ihmisyyteensä, ja tämä on parisuhteessa etu ja luo pohjaa mahdollisuudelle rakentaa todella syvällinen ja tunnekylläinen parisuhde. Jos kumppanina on happy-go-lucky-tyyppi, jonka ei ole tarvinut läpikäydä kriisejä elämässään, voi hän kuitenkin kokea traumataustaisten parhaimmillaankin todella raskassoutuisena. Trauman omaava voi puolestaan kokea yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Pariskunta puhuu ikään kuin eri kieltä. Toinen ui aurinkoisissa pintavesissä ja toinen syväsukeltaa, siinä on vaikea kohdata. Molemmilta kaivataan tässä sosiaalisia taitoja, jotta homma onnistuu. 

Vierailija kirjoitti:

"Nyt sitten huomaan, että välillä saatan töksäyttää jotenkin liian suoraan asioita (tyyliin jotain oletko ajatellut että asia x johtuu asiasta y viitaten hänen lapsuuteensa) ja kumppani menee siitä jotenkin lukkoon."



Tuommoinen pseudopsykologia on henkistä väkivaltaa. Sinun ei kannata puuttua siihen ollenkaan, koska saatat vain pahentaa tyypin vointia.

Juu, juuri tuon takia tässä yritän koko ajan oppia ymmärtämään näitä asioita paremmin, etten tahtomattani satuttaisi toista. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä on sujunut ja millainen ihminen hän on? Jos mitään ongelmia ei ole, niin älä tuomitse häntä kokemustensa vuoksi.

Meillä on sujunut hyvin ja hän on ihmisenä aivan ihana. Hän on huolehtivainen, erittäin älykäs ja hänellä on hyvin korkea oikeudentaju. 

Varsinaisia ongelmia ei ole, mutta olen oppinut tiettyjä kaavoja hänen käytöksessään ja toimimaan niiden mukaan. En tuomitse häntä todellakaan sen takia mitä on kokenut. Enemmänkin kyselen näitä kokemuksia avartaakseni omia näkökulmia sen suhteen miten voin olla hänen tukenaan.

Virhe, paha virhe. Sinä et ole toisen ihmisen terapeutti tai auttaja,siihen on muita tahoja. Olet ilmeisesti hyvin nuori, elämänkokemus puuttuu ja siksi kuvittelet rakkautesi ja välittämisesi auttavan tätä ihmistä takaisin normaaliin elämään. Uutisia sinulle; niin ei tule tapahtumaan. 

Vierailija kirjoitti:

"Nyt sitten huomaan, että välillä saatan töksäyttää jotenkin liian suoraan asioita (tyyliin jotain oletko ajatellut että asia x johtuu asiasta y viitaten hänen lapsuuteensa) ja kumppani menee siitä jotenkin lukkoon."



Tuommoinen pseudopsykologia on henkistä väkivaltaa. Sinun ei kannata puuttua siihen ollenkaan, koska saatat vain pahentaa tyypin vointia.

Eli sn mielestä asioista ei pidä parisuhteessa puhua?

Laitetaan vaan kaikki maton alle tai halkopinon taakse piiloon?

Ei.

Jos ei ole puhetta ja avointa sekä rehellistä komminikaatiota niin sllloin ei voi olla rakkaussuhdetta vaan joku valtasuhde tai riippuvuussuhde.

Kuka sellaisessa haluaa olla kysyn vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osalla voi olla vaikea menneisyys, mutta on silti onnistunut käsittelemään asiat niin, että on parisuhteessa kuin kuka tahansa muukin. Sinuna en olisi huolissaan niin kauan, kun merkkejä mielenterveysongelmista ei ole.

Merkkejä mielenterveysongelmista on. Tässä pitkin matkan vartta on ollut "outouksia" jotka ovat alkaneet selittymään nyt paremmin menneisyyden kokemuksilla. Ilmeisesti parisuhde on nostanut pintaan asioita, jotka on ns. lakaissut maton alle. 

Ap

Okei. Sitten sinun pitää miettiä ovatko nämä mielenterveysongelmat sellaisia, että ne häiritsevät sinua? Ja jos on mitään merkkejä henkisestä väkivallasta, niin sinuna jättäisin samantien.

Häiritsevät siinä mielessä, että en halua kumppanini joutuvan

'Merkkejä henkisestä väkivallasta ei ole ollut.'.joo eli et vielä tunnista niitä. Puhuit mm. kontrolloinnin tarpeesta,joten.. Väkivaltainen suhde tiedossa,jos lapsia erehdytte tekemään. Tod näk myös erittäin mustasukkainen sekä vain omilla ehdoillaan toimiva kontrollifriikki,joka lopulta syö omanarvontunteesi ja päätäntäkykysi täysin. Ei jatkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä kokemuksia haluaisit? Itselläni on traumataustaa ja pitkän terapian ja itseni työstämisen jälkeen voin sanoa että olen tod.näk. terveempi kumppani kuin monet ei-traumatisoituneet, jotka eivät ole oikeastaan juurikaan tutustuneet sisäiseen maailmaansa. Paljon työtä se on vaatinut ja olen esim. rahallisesti aika jäljessä oman ikäisiini verratuna, mutta se on korjattavissa työllä.

Jos traumatisoitunut henkilö ei ole käynyt missään terapiassa tai käsitellyt juttujaan, niin sittenhän kyseessä voi olla aika hankala tapaus. Voi olla traumareaktioita, joista ei ole tietoinen, voi olla erilaisia oireita kuten painajaisia ja muita, jotka vaikeuttaa elämää, voi olla kiintymyssuhdeongelmia sun muita, joiden takia kommunikointi ja suhteen dynamiikat voi olla epäterveitä. Puhun siis tässä myös itsestäni ennen terapiaa. Eli avointa kommunikaatiota ja molemminpuolista ymmärrystä kaivataan. Et ole k

Lukkotila johtuu tosennäköisesti siitä, että sanomasi triggeröi pintaan traumamuiston. Traumatisoituneen hermosto ei toimi normaalisti, ja triggeröityessä se voi mennä joko ylivireystilaan (ahdistus, paniikki) tai alivireystilaan (dissosiaatio). Tämä ei tietenkään ole sun vika. Olisin hyvin tarkka siinä, minkä verran nostan esiin lapsuuden tapahtumia ja tästä voisitte yrittää avoimesti ihan puhua; missä kulkee puolisollasi se raja, että hän kykenee vielä puhumaan asiasta ilman, että vointi huononee. Traumasta puhuminen ilman riittäviä itsesäätelykeinoja voi uudelleentraumatisoitua, joten asioita tulee lähestyä varoen. Olen itse traumatisoitunut, ja puolisoni triggeröi mua väistämättäkin välillä vahingossa. Täysin siltä ei voi välttyä. Olet kultainen, kun haluat ymmärtää puolisoasi.

Palsta menee pian kiinni ja haluan kiittää paljon kaikkia hyvistä ja ajatuksia herättävistä vastuksista. Jään näitä vielä lukemaan oikein ajatuksella.

Sen verran omasta taustastani sanon, että vaikka tulenkin todella hyvästä perheestä, olen minä kuitenkin tähän 30 ikävuoteen ihan elämääkin nähnyt ja kolhuja ehtinyt kokemaan. Eli en minä ole mikään naiivi tyttönen siinä mielessä. Mielestäni on kuitenkin hieman eri asia, että ensirakkaus olikin hyväksikäyttävä sarjapettäjä joka petti minua silloisen parhaan ystäväni kanssa ja näitä haavoja sitten nuoleskeltiin, kuin se, että joudut pienenä lapsena kokemaan jatkuvaa väkivaltaa ja siinä ohessa huolehtimaan äidistäsi ja sisaruksetasi. Siis tuota omaa kokemusta mitenkään vähättelemättä. 

Ap