Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa

On kaikenlaista kokemusta ihmisten perheessä syntyneistä psyykkisistä vammoista. Riippuu ihmisestä ja siitä, miten hyvin on itse perillä toimintamalleistaan ja halukkuudestaan opetella uutta, että miten sellaisen kanssa pärjää. Osan kanssa ei pysty muodostamaan kunnon suhdetta tai se hajoaa, ja osa ymmärtää että parisuhteen avulla voi jopa joihinkin omiin piirteisiinsä löytää parannusta, ja sellainen kehittymisen halu ja kyky oppia uutta onkin tärkein asia mikä määrittää pystyykö tällainen ihminen parisuhteeseen vai ei. En tiedä onko suurella osalla aikuisista ollut jotenkin kamala dynamiikka siellä perheessään vai onko kohdalleni vaan sattunut näitä poikkeuksellisen paljon. Hävettää melkein miten paljon olen ollut suhteissa joissa koen kokenut olevani äiti.

Kaikkia näitä elämänkavereitani on yhdistänyt jonkinlainen epävakaus mielialassa, epävakaus kiintymyksen määrässä, voi olla ylikorostunutta miellyttämisenhalua ja kyvyttömyyttä ilmaista itseään ja tarpeitaan, aggressiota ja väärintulkintoja, ja varsinkin kyvyttömyys ilmaisuun näkyy passiivisaggresiivisuutena, herkästi ilmenevä lannistuneisuus ja itsesyytökset ja ahdistuneisuus. Terapia voi hyödyttää paljon tällaista henkilöä. 

Viimeisimmällä kaverilla on ollut perheessä addiktiota sekä fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Tämä näkyy kiltteytenä ja alistuvuutena ja yleisenä tunne-elämän epävakautena, pienet asiat järkyttävät ja kestää kauan saada itsensä tasapainoon. Asiat joissa olen voinut auttaa, ovat nimenomaan tukeminen itseilmaisuun ja tunteiden ilmaisuun tekoina ja sanoina. Hyvin niukan tunnesanaston laajentaminen. Suoran tarpeiden ilmaisun mallintaminen tosielämän tilanteissa ja sen osoittaminen, että siitä ei tapahdu mitään pahaa ja siitä on hyötyä jos niin tekee. Loput itsetuntoharjoitteensa saa opetella terapiassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten lie ap kasvatettu, kun isäkin vertaa koiraan uutta kundia. Tuliko ap:sta hyvä ja uskollinen koira isän mukaan, kun sotkeentui jo ensirakkaudessaan kertomaansa sarjapettäjään. Behaviorismi on neuvostoliitolainen metodi, joka voi toimia koirien kanssa, ja liekö sovellettu NL:n agentteihin. Putin kuolaa kuin hirviötappajakoira.

Sulla menee nyt todella laukalle. Mistä omasta traumastasi tuo agressiosi kumpuaa?

Ihan tietämisestä nousee nuo kirjoitukset. On wt-meininkiä tuollainen behavioristinen käsitys ihmisestä, sori siitä.

 

Selvä. Toisin sanoen avoimet suhteet ja polyamoriset suhteet ovat myös wt-meininkiä mielestäsi. Kiitos tästä havainnostasi.

"Vaikka behavioristien kehittämä operantti kouluttaminen on tehokkain eläintenkoulutustapa, on kuitenkin useita syitä, miksi ihmisten opettamista ei kannata perustaa behavioristisen oppimisen teorian varaan. Ensinnäkin ihminen poikkeaa muista eläimistä kognitiivisilta kyvyiltään valtavasti. Ihminen voi siksi siirtää tietoa toiselle tavoin, jotka eivät eläinten kanssa ole käytettävissä: ihminen osaa lukea ja kirjoittaa, tai ainakin kertoa ja kuunnella tarinoita. Ihminen pystyy myös päättelemään (toiset paremmin, toiset huonommin) ja oppimaan pohdiskelemalla. Ihminen on taitava oppimaan mallista myös aikuisiällä. Kognitiivisten kykyjensä ansiosta ihminen kykenee motivoitumaan monipuolisemmin kuin eläin: motivaattorin ei tarvitse olla näkyvillä, vaan ihminen voi tavoitella abstraktejakin asioita, esimerkiksi kymmenen opiskeluvuoden päässä odottavia uramahdollisuuksia. Eläinten oppiminen on pitkälti rajoittunut hetkessä tapahtuvaan ympäristöstä oppimiseen. Tästä syystä ihmisen motivoituminen on myös monimutkaisempaa: ulkoiset palkkiot voivat jopa haitata ihmisen motivoitumista. Ihmisen ja eläimen motivoitumisen eroista voit lukea tarkemmin tästä."

https://www.ratsastusakatemia.fi/kirjoitelmia/behaviorismi_kuollut.php

siis sunhan on syytä/kannattaa hakeutua selvittämään sitä, miksi usein olet tuollaisissa rooleissa/tuollaisten tyyppien kanssa. Ei pidä keskittyä sen toisen problematiikkaan vaan omaan, jos haluaa muutosta. 

Vierailija kirjoitti:

siis sunhan on syytä/kannattaa hakeutua selvittämään sitä, miksi usein olet tuollaisissa rooleissa/tuollaisten tyyppien kanssa. Ei pidä keskittyä sen toisen problematiikkaan vaan omaan, jos haluaa muutosta. 

Tää oli siis sille, joka kertoi monissa suhteissa olleensa äidin roolissa. Lainaukset ei toimi.

Olen itse ollut tuo traumataustainen ihminen parisuhteessa. Ensimmäiset vuodet vaati varmasti mieheltäni aika pitkää pinnaa ja empatiaa. Lapsuuden traumojen lisäksi taustalla oli parisuhde, jossa oli ollut henkistä väkivaltaa.

No, elettiin päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan. Jossain kohtaa tajuttiin, että olen ns. normaalien kirjoissa eikä traumat enää vaikuta. Nyt ollaan oltu yhdessä 14v. Sanoisin, että on mieheni ansiota, että elämäni on näin normaalia nykyisin. En tiedä olisinko noussut traumoiatani ilman häntä. 

Ap:n kannattaisi käydä keskustelemassa itsekseen jollakin parisuhdeneuvojalla tms. joka osaa antaa oikeasti päteviä neuvoja, kokonaisuuden hahmottamiseksi ja "täsmäneuvojen" antamiseksi kun tarvitsisi sellaisia tietoja jotka tämän palstan ihmisille eivät kuulu. Ja ihan vaan jo siksikin koska täällä palstalla ihmiset elävät toisten lynkkaamisesta ja jokaisella on oma "ainoa oikea" mielipide. 

163lle.

Tämäpä juuri. Normaalilla vakaalla ihmisellä on nuo taidot. Mutta traumataustaisille ne voivat syystä tai toisesta jäädä vakavasti puutteellisinsi.

Esimerkkinä tuo kyky tavoitella pitkänkin aikaväilin päässä olevia tavoitteita ja tehdä työtä niiden tavoitteiden eteen.

Epävakailla traumataustaisilla elämä saattaa keskittyä vain hetkessä elämiseen. Jotkut ilmentävät sitä korostetusti.

Tutkimusten mukaan nainen useammin pystyy turvalliseen kiintymyssuhteeseen traumataustasta huolimatta, jos mies on turvallinen ja tasapainoinen. MIehet sen sijaan eivät yhtä usein pysty korjaamaan kiintymyssuhdemalliaan, vaikka nainen olisi turvallinen. 

Seurustelin hetken traumatisoituneen ihmisen kanssa ja olen itsekin sellainen. Kuvittelin, että omat traumani ovat käsitellyt ja olen parantunut, kunnes tuon ihmisen kanssa ne kaikki pulpahtivat pinnalle ja tajusin, etten ole kuin raaputellut pintaa omistani. Olin halukas syvempään parantumiseen ja se on ihan oikeasti työtä, en ole edes työkykyinen samalla. 

Tämä toinen ihminen toi jatkuvasti esiin traumataustaansa ja ihmetteli itsessään sitä ja tätä jne. Huomasin ajauteneeni rooliin, jossa aloin lähetellä hänelle linkkejä ja vinkkejä siihen ja tähän (kirjoja, artikkeleja jne.). Tajusin kuitenkin kaksi asiaa: en halua olla ihminen, joka yrittää parantaa kumppaniaan, koska suhteen dynamiikka alkoi epätasapainottua ja toisekseen kumppanini ei oikeasti aidosti ole kiinnostunut työstämään itseään ja traumojaan, kunhan jauhaa niistä (ja ehkä kerää sympatiaa tai saa naisen tuntemaan itsensä pahaksi, jos jättää hänet). 

Vaihda puolisoa. Tuollaisilla on painolastia ja sairastuttaa sinutkin.

Vierailija kirjoitti:

Eksän vanhemmat on kuolleet onnettomuudessa tämän ollessa nuori. Kyllähän se asia hallitsi hänen elämäänsä edelleen kolmekymppisenä, ei siitä suhteessa tullut yhtään mitään. Aina olisi pitänyt tehdä miten hän haluaa ja juhlapäivät oli aivan kauheita syyllistämistä.

Just tämä itselläkin sivusta seurattu kokemus. Henkilö oli menettänyt lapsuuden perheen jäseniä onnettomuudessa ja muutamaa vuotta myöhemmin sairastanut itse vakavan sairauden. Huomasi, että sääli ja muiden palveluksiin luottaminen oli muodostuneet vähän sellaiseksi elämänstrategiaksi. Aina kun ei jokin asia mennyt mieltä myöden kaivettiin esiin se "kuinka sinä saatat kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut" -kortti. Vähän kuin kumppani olisi ollut velkaa hyvityksen vuosien takaisista tapahtumista, joihin itsellä ei ollut osaa.

Hirveä hylkäämisenpelko, syyllistäminen ja itsetuhoisuus värittivät kaikkia ihmissuhteita, eikä seurustelusuhteet ja ystävyydet kestäneet. Jostain kaverista saattoi äkkiä tulla 'narsisti', jos hän onnistui jollain tapaa herättämään epävarmuuden.

Varmaankin traumaattiset tapahtumat pitäisi käsitellä jotenkin, mutta hän oli terapia-avusta kieltäytynyt lapsena ja aikuisena. Hän halusi selvästi pitää kiinni sellaisesta selviytyjä-myytistä, eikä kestänyt minkäänlaista omaan persoonaan kohdistuvaa kritiikkiä. Helppo kuvitella, että sairaalassa vietetty muutama kuukautta pian puoliorvoksi jäämisen jälkeen ovat muokanneet tavan manipuloida toisia ihmisiä toteuttamaan omia toiveita - Henkilökunta ja läheiset ovat varmasti halunneet kaikin mahdollisin tavoin osoittaa myötätuntoaan.

Parisuhteen ei pitäisi olla menneiden tapahtumien purkusuhde. Erikoista, että traumat nousevat esille ja vaikuttavat vasta muutaman vuoden jälkeen, kun ensin on saatu toinen sitoutettua. Outoa on myös se, että yllättäen joistakin menneistä tapahtumista tavallaan syyllistetään tätä, jolla ei ole mitään osaa eikä arpaa niihin ja että tähän astinen onkin ollut vain toisen sitouttamiseksi tehtyä ja nyt ei enää tarvitse teeskennellä, sen vanhan trauman vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata olla sellaisen kanssa. Etsi itsellesi normaali ja edustuskelpoinen henkilö. Mitä hyödyt jostain huonommasta ihmisestä? Ei ole sinun arvoisesi semmoinen.

Ihminen jolla on traumoja on "huonompi ihminen" ?!  "Mitä hyödyt" ?!  Kommentin on pakko olla provo!

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen ei pitäisi olla menneiden tapahtumien purkusuhde. Erikoista, että traumat nousevat esille ja vaikuttavat vasta muutaman vuoden jälkeen, kun ensin on saatu toinen sitoutettua. Outoa on myös se, että yllättäen joistakin menneistä tapahtumista tavallaan syyllistetään tätä, jolla ei ole mitään osaa eikä arpaa niihin ja että tähän astinen onkin ollut vain toisen sitouttamiseksi tehtyä ja nyt ei enää tarvitse teeskennellä, sen vanhan trauman vuoksi.

Ei tuossa ole mitään outoa tai teeskeentelyä.

On ihan tyypillistä, että traumat nousevat pintaan parisuhteen vakiintumisen myötä. Ihminen, jolla on käsittelemättömiä traumoja on tavallaan koko ajan jonkinlaisessa taistele-pakene-moodissa ja ikään kuin keskittynyt selviytymään. Parisuhde voi olla monelle traumatisoituneelle ensimmäinen kokemus turvallisesta ihmissuhteesta ja se sitten aiheuttaa valtavaa ristiriitaa ja alkaa nostamaan menneitä pintaan. 

Ja tosiaan kumppanin syyttelykin on ihan normaalia, koska traumatisoitunut saattaa kokea kumppanin turvalliseksi kohteeksi reflektoida omia tunteitaan, vaikka reflektointi toki tapahtuu väärällä tavalla. Tämähän on tuttua myös ihan tavallisista, ei traumataustaisista parisuhteista. Se oma paha olo saatetaan kaataa kumppanin niskaan tai jonkun muun läheisen, jonka pysyvyyteen luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tod näk tulee kaatumaan siihen että sulla ei ole mitään kokemusta eikä samaistumispohjaa asioihin. Ei ole mitään raivostuttavampaa kuin ihminen jolle ei vaan asiat mene kaaliin vaikka kuinka yrittää selittää, vain kuullakseen "no mutta ei niillä enää ole mitään väliä".  

Empatia ei tarvitse omakohtaisia kokemuksia.

 

Empaattinen ei välttämättä jaksa olla oikeasti toiselle psykiatri ja tuki vaikka itse niin luulisi.

Joo, ja hassua miten läheltä ei näe sitä minkä kaukaa huomaa selvästi. Kumppanini on lapsuudessaan seurannut vanhemman patologista, sairaalahoitoon johtanutta masennusta. Hänellä on yhä itsesyytöksiä siitä, ettei 13-17 vuotiaana osannut vanhempaansa auttaa, vaan oli tavallinen nuori. Hän kokee hylänneensä vanhempansa silloin kun tämä olisi häntä eniten tarvinnut. Oli melkoinen oivallus aiemmasta suhteesta erotessaan, että hän oli suhteen ajan hoivannut tätä syyllisyyttään, hoivaamalla epävakaata traumataustaista kumppaniaan. Hänet sai äärimmäisen helposti ja nopeasti kiinni syyllisyyskoukkuun ja muutaman vuoden suhteen aikana häneltä oli ehtinyt jo lähes täysin hämärtyä ymmärrys siitä, että hänellä on itselläänkin päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen.

Eroa muutaman kuukauden käsiteltyään hänellä heräsi aikamoinen katkeruus kun ymmärsi että ex-kumppani oli käyttänyt tätä hänessä elävää syyllisyyttä ihan täysillä hyväkseen. Pohjannut alusta saakka kuinka hyvä ja empaattinen ihminen hän on koska omien menetysten kautta ymmärtää toista menetyksiä kokenutta. Sitten kun ei jossain asiassa ollutkaan myötämielinen niin sai kuulla olevansa välinpitämätön, kylmä, henkisesti väkivaltainen, ajavansa toisen itsetuhoon jne. Vedottiin jopa hänen edesmenneisiin vanhempiinsa ja uskoonsa, tyyliin "mitähän sinun vanhempasi ajattelevat sinusta kun katsovat nyt pilven reunalta"..

Hirveää!

On kokemusta. Olimme molemmat traumatisoituneita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen ei pitäisi olla menneiden tapahtumien purkusuhde. Erikoista, että traumat nousevat esille ja vaikuttavat vasta muutaman vuoden jälkeen, kun ensin on saatu toinen sitoutettua. Outoa on myös se, että yllättäen joistakin menneistä tapahtumista tavallaan syyllistetään tätä, jolla ei ole mitään osaa eikä arpaa niihin ja että tähän astinen onkin ollut vain toisen sitouttamiseksi tehtyä ja nyt ei enää tarvitse teeskennellä, sen vanhan trauman vuoksi.

Ei tuossa ole mitään outoa tai teeskeentelyä.

On ihan tyypillistä, että traumat nousevat pintaan parisuhteen vakiintumisen myötä. Ihminen, jolla on käsittelemättömiä traumoja on tavallaan koko ajan jonkinlaisessa taistele-pakene-moodissa ja ikään kuin keskittynyt selviytymään. Parisuhde voi olla monelle traumatisoituneelle ensimmäinen kokemus turvallisesta ihmissuhteesta ja se sitten aiheuttaa valtavaa ristir

Aikuisella on kuitenkin itsellään vastuu selvittää omat traumansa, eikä odottaa, että kumppani (tai ystävä tai äiti tai tai tai) uhraa oman elämänsä ja haaveensa toisen terapoimiseksi.

Esim hylkäämiskokemus on juurikin käsittelemättömänä tuollainen itseään toteuttava ennuste joka toteutuu syklinä koko elämän läpi jos ei siitä itse ota otetta. Parikin kuuluisaa myrskyisää suhdetta tulee mieleen, jossa selvästi hylkäämisen traumaa kokeva henkilö toistaa hylkäämiskokemustaan. Suomeksi: harva jaksaa elää niin, että koko ajan saat vakuutella ja kaikki mikä on yksin omaasi on jonkinlainen potentiaalinen uhka, toisen mielestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen ei pitäisi olla menneiden tapahtumien purkusuhde. Erikoista, että traumat nousevat esille ja vaikuttavat vasta muutaman vuoden jälkeen, kun ensin on saatu toinen sitoutettua. Outoa on myös se, että yllättäen joistakin menneistä tapahtumista tavallaan syyllistetään tätä, jolla ei ole mitään osaa eikä arpaa niihin ja että tähän astinen onkin ollut vain toisen sitouttamiseksi tehtyä ja nyt ei enää tarvitse teeskennellä, sen vanhan trauman vuoksi.

Ei tuossa ole mitään outoa tai teeskeentelyä.

On ihan tyypillistä, että traumat nousevat pintaan parisuhteen vakiintumisen myötä. Ihminen, jolla on käsittelemättömiä traumoja on tavallaan koko ajan jonkinlaisessa taistele-pakene-moodissa ja ikään kuin keskittynyt selviytymään. Parisuhde voi olla monelle traumatisoituneelle ensimmäinen kokemus turvallisesta i

Aikuisella on kuitenkin itsellään vastuu selvittää omat traumansa, eikä odottaa, että kumppani (tai ystävä tai äiti tai tai tai) uhraa oman elämänsä ja haaveensa toisen terapoimiseksi.

Esim hylkäämiskokemus on juurikin käsittelemättömänä tuollainen itseään toteuttava ennuste joka toteutuu syklinä koko elämän läpi jos ei siitä itse ota otetta. Parikin kuuluisaa myrskyisää suhdetta tulee mieleen, jossa selvästi hylkäämisen traumaa kokeva henkilö toistaa hylkäämiskokemustaan. Suomeksi: harva jaksaa elää niin, että koko ajan saat vakuutella ja kaikki mikä on yksin omaasi on jonkinlainen potentiaalinen uhka, toisen mielestä. 

En ottanut mitään kantaa siihen kenellä on vastuu mistäkin, vaan yksinkertaisesti kerroin tuollaisen olevan täysin normaalia käytöstä traumataustaiselle ihmiselle.  

Vierailija kirjoitti:

Jos riitatilanteet menee hänellä käsikirjoituksen kaltaiseksi uhri tarinaksi, niin ole varuillasi. Exäni oli juuri sellainen traumasykkyrä. Sain hänet vuosien jälkeen terapiaan ja sitten hetkeksi parani, kunnes taas alkoi sama homma ja hän sinä aikana myös petti. Epävakaa persoonallisuushäiriö siellä taustalla tietenkin oli, sekä vahvoja narsistisia piirteitä. 

Jaksoin noin 3 vuotta rauhassa kuunnella ja olla tukena kunnes aloin mennä itsekin rikki siitä hänen uhriutumisesta ja henkisestä väkivallasta. Oppi ne henkisen väkivallan maneerit äidiltään. Ei minulla ollut lupaa näyttää omia tunteita tai osoittaa tyytymättömyyttä. Jos niin tein, niin siitä alkoi aina se "uhri käsikirjoitus" lapsuudentraumoista, sekä omituinen syyttely. Lopulta koin aivan sairasta ristiriitaa kokemani todellisuuden ja hänen puheiden välillä.

Toivottavasti teidän tilanne ei ole vastaava, mutta tässä esimerkki mitä voi olla. 

Oisin voinut kirjoittaa itse täsmälleen näin.

Tuntui vähän että se traumaattinen tausta on antanut jonkin jakamattoman taikakortin, jonka mukaan 'kaiken kuuluu mennä tästä eteenpäin juuri kuten minä haluan, koska maailmankaikkeus on sen minulle velkaa'. Ok, mutta olenko minä? Emme edes tienneet toistemme olemassa olosta kun ikävät asiat tapahtuivat sulle 30v sitten..

Ja tämä näkyi ihan kaikkialla. Hän julisti aina kuinka hänen päällää on ikuinen Aku-Ankka pilvi. 'Ai emme saakaan lippuja haluamaani kylpylään koska se on remontissa. Aaainaa mulleee käy näin..". Saa potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä: 'aina minusta tehdään silmätikku..' Tuossa mittaamattomassa itsekkyydessään ei edes huomannut, että juuri kävi mukavalla lomamatkalla, koko kesäloman oli aivan ihana keli ja sieltä työpaikalta sai potkutuseampi kuin joka neljäs, joista aika monella oli talovelkaa, lapsia jne, toisin kuin hänellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos riitatilanteet menee hänellä käsikirjoituksen kaltaiseksi uhri tarinaksi, niin ole varuillasi. Exäni oli juuri sellainen traumasykkyrä. Sain hänet vuosien jälkeen terapiaan ja sitten hetkeksi parani, kunnes taas alkoi sama homma ja hän sinä aikana myös petti. Epävakaa persoonallisuushäiriö siellä taustalla tietenkin oli, sekä vahvoja narsistisia piirteitä. 

Jaksoin noin 3 vuotta rauhassa kuunnella ja olla tukena kunnes aloin mennä itsekin rikki siitä hänen uhriutumisesta ja henkisestä väkivallasta. Oppi ne henkisen väkivallan maneerit äidiltään. Ei minulla ollut lupaa näyttää omia tunteita tai osoittaa tyytymättömyyttä. Jos niin tein, niin siitä alkoi aina se "uhri käsikirjoitus" lapsuudentraumoista, sekä omituinen syyttely. Lopulta koin aivan sairasta ristiriitaa kokemani todellisuuden ja hänen puheiden välillä.

Toivottavasti teidän tilanne ei ole vastaava, mutta t

Ja 179 lisää, että kun sillä kumppanillakin saattaa olla omat ikävät kokemuksensa taustalla, niin niistä manipuloiva uhriutuja tekee itselleen työkalun. Siitä on vastavuoroinen empatia kaukana. Esim aiemmassa suhteessa itse kokemani pettäminen ja siitä seurannut avioero, niitä käytettiin osoittamaan kuinka

a) exäni oli aivan hirveä ihminen ja onnekseni löysin nyt tällä ja tällä ja tällä tavalla paremman ihmisen, hänessä, hän kun on 100% uskollinen ja pyyteetön rakkaudessaan. (No, aiemmassa liitossaan ei ollut uskollinen, mutta siitä ei saanut puhua koska siihen oli syynä mikäpäs muukaan kuin hänen traumansa, joka oli ajanut hänet liittoon vailla intohimoa ja tulevaisuutta koska hän ei silloin kokenut olevansa rakkauden arvoinen..)  

b) aina sopivassa kohtaa osoittamaan kuinka minä en ole osannut elää suhteessa aiemminkaan, joten jotainhan minussa on perustavanlaisesti vialla.

c) muistuttamaan kuinka tuomittavaa on eroaminen, kuinka sillä toista niin anteeksiantamattomasti satuttaa, ja kuinka pitäisi olla kiitollinen kun on löytänyt omista puutteistaan huolimatta uskollisen kumppanin.

Kun menetin oman vanhempani samoihin aikoihin kun tein tyypistä lopullista irtiottoa, tuli tästä vanhempani sairaudesta ja kuolemasta myös työväline:

Kuka on rinnallani seisonut? Enkö arvosta yhtään hänen osoittamaansa tukea?

Hänen osoittamansa tuki oli vaatimusta puhua ja itkeä hänen sylissään, jotta hän saa kokea olevansa jälleen niin hirmuisen hyvä ihminen ja itkua ja syyttelyä kun en niin halunnut tehdä. En rakastanut häntä enää, en luottanut häneen. Halusin surra rauhassa, mutta tätä ei mulle voinut sallia.