Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatia, ymmärrys ja kärsivällisyys lyhyesti sanottuna. Ei tarvitse olla terapeuttina, mutta jonkinlainen elämänkokemus kuitenkin on suotavaa. Riippuu varmaan niin paljon siitä traumasta, minkälaista "tukea" toiselta kaipaa. Kokisin kuitenkin, että olisi ihan ok sanoa, jos jossain toimisi toisen mielestä hassusti eli niiden traumojen kautta. Aina sitä ei välttämättä siinä hetkessä tajua. Kuitenkin suotavaa olisi, että asiasta sanottaisiin ns.hyvässä hengessä.

Netistä ostin viimeisimmän eron jälkeen sellaisen tunnelukkokurssin. Se oli aika silmiä avaavaa. Tiesin, että tunnelukkoja on, mutta en tiennyt niitä kaikkia. Löytyi selitys omille toimintamalleille osittain myös sieltä. 

Onko sun kumppani minkä verran työstänyt niitä omia traumojaan?

Kiitos t

Jotenkin toivon, että saisin kannustettua häntä tekemään tuota työtä, jotta hän pystyisi tulevaisuudessa nauttimaan mahdollisimman hyvästä elämästä. Sellaisesta, jota ei lapsuudessaan ja nuoruudessaan saanut. 

Kumppanissani en ole havainnut pienintäkään naisvihaa, päin vastoin, tämä on tasa-arvoisin suhde missä olen ollut. En sitten tiedä kuinka paljon vaikuttaa se, että kumppanini on äitinsä lisäksi traumatisoitunut varmasti vielä pahemmin isästään. 

Onko äiti ok? Ja suhde äitiin hyvä? Ei varmaan ihan särötön, kun ollut sijoituksessa. 

Kuulostat, ap, vähän alkoholistia hyysäävältä läheisriippuvaiselta. Riisu tuo trauma teidän suhteesta ja mieti sitä ihan ilman sitä. Se on kuin tupakanpolton lopettaminen, ihmiselle tulee tai ei tule se olo, että haluaa ryhtyä siihen. Ja ihminen sitten muuttuu sen terapian myötä. Hänestä voikin tulla itsekkäämpi (terveellä tavalla, mutta sinulle oudolla tavalla) ja alkaa osata sanoa vastaan. 

Se trauma on ikuisesti hänen aivojensa rakenteessa ja hermostossa, sille et voi mitään. Pidä huoli itsestäsi, ettet sijaistraumatisoidu. Siitä ei ole hyötyä kenellekään. 

Sinuna miettisin sitä kosketusjuttua. On raskasta rajoittaa itseään ja jättää omat tarpeensa tyydytettyä. 

Halailu ei ole jäänyt pois ja sen kanssa voin kyllä oppia elämään, että fyysisestä kanssakäymisestä puuttuu omasta lapsuudesta tuttu spontaanius. Kumppanini kyllä tuntuu nauttivan läheisyydestä, mutta aina tarvitsee edetä varovaisesti, eikä tosiaan vaan yllättäen hypätä kaulaan tai mitään sellaista. Ja sitten kun on huono päivä, hän ei pysty ottamaan minkäänlaista hellyyttä tai lohdutusta vastaan. Se taas on minulle se vaikein tilanne, kun itselle olisi niin luonteva halata ja lohduttaa.

Ja taas edellinen oli Ap. Lainaukset ei toimi ja itse unohtaa laittaa allekirjoituksen, menee pian ihan sekavaksi tämä :/

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen nainen ja traumataustaa itselläni lapsuudesta, ja sen seurauksena edellisestä suhteesta.

Päällepäin olen ihan hyvännäköinen, menestynyt ja pidetty ihminen, ja mies on kuulemma minusta ylpeä. Ylipäänsä miesseuraa, ja nimenomaan vakaviin suhteisiin, minun on aina ollut helppo löytää. Minun on helppo myös ystävystyä, koska ongelmallisen lapsuuden jälkeen osaan sekä lukea ihmisiä että mukauttaa käytöstäni ja puheenaiheita sellaisiksi, että ihmiset viihtyvät kanssani. En tee sitä edes tietoisesti, huomaan vain herkästi mitä ihmiset haluavat kuulla ja mistä heille tulee hyvä mieli.

Olen loputtoman itsekriittinen, ja siksi pitänyt huolta myös kropastani, kiloistani ja ulkomuodostani.

Kahden kesken puoliso joutuukin sitten kohtaamaan rikkinäisemmän version minusta:

- Näen herkästi painajaisia, yleensä sellaisia että joku yrittää tappaa minut.

- Kun mies tulee huomaamattani lähelle

Tunnistan todella monista luettelemistasi kohdista kumppanini. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Raskasta on elämä traumatisoituneen ihmisen kanssa. Lähes kaikki arkipäivän tekeminen täytyy miettiä traumojen kautta. Lisäksi niistä puhutaan tavalla tai toisella koko ajan. Syyllistys ymmärtämättömyydestä ja siitä, miten toimin ajattelemattomasti jne. Lisäksi puolisolla työkyky käytännössä mennyt, joten arjen pyörittäminen jää suurimmaksi osaksi minulle. Joo, olen väsynyt ja en suosittele.

 

Mitä jos tulis autokolari tai tapaturma esim jalka häneltä amputoitaisiin? Tai syöpä?

Riittäiskö rakkaus?

Onko sitä? Ollutkaan koskaan?

Entä, jos hänen ulkomuotonsa, esim kasvot muuttuisi paljon sairauden vuoksi?

Huonot pinnalliset eväät teillä on parisuhteeseen.

Onko teillä samansuuntainen elämänkatsomus?

Vaikka teillä olisi rahaa, perisitte tms, ei lupaavalta vaikuta.

Ei rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen nainen ja traumataustaa itselläni lapsuudesta, ja sen seurauksena edellisestä suhteesta.

Päällepäin olen ihan hyvännäköinen, menestynyt ja pidetty ihminen, ja mies on kuulemma minusta ylpeä. Ylipäänsä miesseuraa, ja nimenomaan vakaviin suhteisiin, minun on aina ollut helppo löytää. Minun on helppo myös ystävystyä, koska ongelmallisen lapsuuden jälkeen osaan sekä lukea ihmisiä että mukauttaa käytöstäni ja puheenaiheita sellaisiksi, että ihmiset viihtyvät kanssani. En tee sitä edes tietoisesti, huomaan vain herkästi mitä ihmiset haluavat kuulla ja mistä heille tulee hyvä mieli.

Olen loputtoman itsekriittinen, ja siksi pitänyt huolta myös kropastani, kiloistani ja ulkomuodostani.

Kahden kesken puoliso joutuukin sitten kohtaamaan rikkinäisemmän version minusta:

- Näen herkästi painajaisia, yleensä sellaisia että joku yrittää tappaa minut.

- Kun mies tulee huomaamattani lähelle

Oletko ylpeä pettämisistäsi? Sentään myönnät että asia johtui sinusta itsestäsi. Jotkut elvät kykene edes sitä koskaan myöntämään saati anteeksi sitä pyytämään.

Kiroittajalle 81/84:

Suhde äitiin oli hankala ja olematon hänen äitinsä pahoista mielenterveys- ja päihdeongelmista. Äitinsä teki itsemurhan kumppanini ollessa vielä ala-asteella.

Nimenomaa mietin suhdettamme niin, ettei kumppanini traumatausta näyttele siinä pääroolia. Hän on aivan uskomaton ihminen kaikesta kokemastaan huolimatta ja varmasti osin myös kokemansa takia. Meillä on samanlainen arvomaailma, samanlaiset kiinnostuksen kohteet ja huumorintajumme osuvat hyvin yhteen. Saatamme istua läpi yön vain keskustelemassa jostain molempia kiinnostavasta aiheesta, eikä kumpikaan malta sanoa, että nyt pitää mennä nukkumaan.

Tarkoitukseni ei ole, että suhteemme alkaisi pyörimään hänen traumana ympärillä vaan, että kumppanini menneisyys ei satuttaisi häntä enää niin paljoa. Haluaisin, että hän voisi alkaa luottamaan siihen, että tulevaisuus tuo hyviä asioita, eikä kukaan enää satuta häntä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitukseni ei ole, että suhteemme alkaisi pyörimään hänen traumana ympärillä vaan, että kumppanini menneisyys ei satuttaisi häntä enää niin paljoa. Haluaisin, että hän voisi alkaa luottamaan siihen, että tulevaisuus tuo hyviä asioita, eikä kukaan enää satuta häntä.

Ap

Tämä ei valitettavasti ole sinun käsissäsi, kuten varmasti ymmärrätkin sen. Traumataustaisen henkilön täytyy itse haluta sitä paranemista, ja ainakin tähän mennessä miehesi asenne on, että ei ole mitään parannettavaa ("menneet voi unohtaa, ne oli silloin ja nyt on nyt, en tarvitse terapiaa, en halua mennä" jne.) Pelkällä rakastamisella ja loputtomalla ymmärtämisellä ei saa vakavasti traumatisoitunutta kuntoutumaan, jos hän itse ei halua kuntoutua.



T: erittäin vakavasti traumatoisunut ja sinkku viimeiset 20 vuotta, koska olen keskittynyt itseni parantamiseen - enkä siltikään ole täysin vapaa kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatia, ymmärrys ja kärsivällisyys lyhyesti sanottuna. Ei tarvitse olla terapeuttina, mutta jonkinlainen elämänkokemus kuitenkin on suotavaa. Riippuu varmaan niin paljon siitä traumasta, minkälaista "tukea" toiselta kaipaa. Kokisin kuitenkin, että olisi ihan ok sanoa, jos jossain toimisi toisen mielestä hassusti eli niiden traumojen kautta. Aina sitä ei välttämättä siinä hetkessä tajua. Kuitenkin suotavaa olisi, että asiasta sanottaisiin ns.hyvässä hengessä.

Netistä ostin viimeisimmän eron jälkeen sellaisen tunnelukkokurssin. Se oli aika silmiä avaavaa. Tiesin, että tunnelukkoja on, mutta en tiennyt niitä kaikkia. Löytyi selitys omille toimintamalleille osittain myös sieltä. 

Onko sun kumppani minkä verran työstänyt niitä omia traumojaan?

Kiitos t

 

Oliko kumppanisi isällä kenties vakava päihdeongelma? Se yhditstettynä äititraumaan saa ihmisen olemaan turvan ja turvattomuuden tunteiden välillä aaltoilevaksi. Vakaus puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Tod näk tulee kaatumaan siihen että sulla ei ole mitään kokemusta eikä samaistumispohjaa asioihin. Ei ole mitään raivostuttavampaa kuin ihminen jolle ei vaan asiat mene kaaliin vaikka kuinka yrittää selittää, vain kuullakseen "no mutta ei niillä enää ole mitään väliä".  

Typerä kommentti. Ihan kuin empatiaa ei voisi osoittaa ilman omakohtaista kokemusta. Tai että se omakohtaisen kokemuksen puute automaattisesti tarkoittaisi sitä, että vähättelee toisen kokemuksia. Eikö juuri parasta olisi, että traumatisoitunut ihminen voi saada tasapainoiselta kumppanilta niitä korjaavia kokemuksia?

Pahoin traumatisoituneita ihmisiä voi verrata pahoin kaltoinkohdeltuihin koiriin. Pelkästään halimalla, pusimalla ja ikuisella ymmärryksellä ei kuntouteta traumatisoitunutta koiraa takaisin normaaliksi koiraksi, vaikka ne auttavat prosessissa paljon. Traumatisoitunut koira tarvitsee uudelleen koulutusta, joskus ihan alkeista lähtien ihan kuin pentukoira opetellessaan asioita, ja sama koskee traumatisoituneita ihmisiä. Mitä pahempi ja pidempi trauma, mitä nuoremmalla iällä ja mitä isompi näiden yhtälö, sen enemmän ihminen on kasvanut ns. "pellossa villinä" ja joutuu opettelemaan ns. normaalien ihmisten tavoille.

Vaikka tuo tunteiden tunnistus. Niitä opetellaan jo lapsena vanhempien kanssa tunteiden sanoittamisella, jotta aikuisena ymmärretään miltä tuntuu ja mitä se tarkoittaa. Jos niitä ei ole opetettu ja ainoa opittu tunne on viha, halveksunta ja inho vanhemmilta, niin lähdetään aikuisena liikkeelle samasta kohtaa kuin 2-vuotias.

Osa vakavasti traumatisoituneista sairastuu siten, että heidän narsistiset piirteet ottavat vallan, koska narsisti on henkisesti aina siellä 6-vuotiaan tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Kiroittajalle 81/84:

Suhde äitiin oli hankala ja olematon hänen äitinsä pahoista mielenterveys- ja päihdeongelmista. Äitinsä teki itsemurhan kumppanini ollessa vielä ala-asteella.

Nimenomaa mietin suhdettamme niin, ettei kumppanini traumatausta näyttele siinä pääroolia. Hän on aivan uskomaton ihminen kaikesta kokemastaan huolimatta ja varmasti osin myös kokemansa takia. Meillä on samanlainen arvomaailma, samanlaiset kiinnostuksen kohteet ja huumorintajumme osuvat hyvin yhteen. Saatamme istua läpi yön vain keskustelemassa jostain molempia kiinnostavasta aiheesta, eikä kumpikaan malta sanoa, että nyt pitää mennä nukkumaan.

Tarkoitukseni ei ole, että suhteemme alkaisi pyörimään hänen traumana ympärillä vaan, että kumppanini menneisyys ei satuttaisi häntä enää niin paljoa. Haluaisin, että hän voisi alkaa luottamaan siihen, että tulevaisuus tuo hyviä asioita, eikä kukaan enää satuta häntä.

Ap

Nyt aikuisten oikeesti. Kumppanissasi on todella korkea narsismin riski. Nyt ei kaivata mitään "liian hyvä ollakseen totta"-juttuja, koska ne tosiaan ovat sitä. Narsisteilla on alkuvaiheessa sellainen rakkauspommitus/ shared fantacy, jolloin kaikki on ihanampaa kuin ikinä "normaalin" ihmisen kanssa. 

Mieti nyt ihan vaan sellaista tavallista harmaata arkea, miten se sujuu tämän ihmisen kanssa. Jos et vielä tiedä, saatat elää narsistin kanssa shared fantacya. 

Ja mittatilausihmiset yleensä ovat juuri sitä, mittatilausihmisiä. He ovat juuri sitä mitä sinäkin, niin samanlaisia. Koska eivät oikeasti ole. 

Mutta sitä ei huomaa oikein mistään. Paitsi, että jokin sinuakin on alkanut nyt kaihertaa, kun teit tämän aloituksen. 

88/91:

Ymmärrän kyllä, ettei ole minun käsissäni, enkä yritä toimija parantajana. Haluaisin pystyä rohkaisemaan ja tukemaan häntä ottamaan niitä askelia kohti paranemista. 

Kumppanillani ei ole sellaista asennetta, ettei olisi mitään parannettavaa, eikä hän kiellä etteikö tarvitsisi terapiaa. Häneltä tuntuu nyt vain puuttuvan se rohkeus siihen. Hän takertuu siihen, että sille on syynsä miksi hän muistaa niin vähän lapsuudestaan ja ajattelee, että on helpompi olla muistamatta. Näitä asioita kuitenkin on alkanut nousta hänen mieleensä ja ne lisäävät hänen hämmennystään ja ahdistusta.

Tämä on kumppanilleni ensimmäinen parisuhde, mutta hän ei ole toiminut niin fiksusti kuin sinä ja keskittynyt itsensä parantamiseen.

Ap

Ketään ei voi rakastaa ehjäksi. Tätä hoin itselleni, kun tajusin oman eksäni olevan pilalletraumatisoitunut. Ja alkuun hän oli unelmieni mies, parempaa kuin olisi voinut ikinä kuvitellakaan. Koska hän ei oikeasti ollut. Hän oli kuvitelmaa. Illusio. 

Vierailija kirjoitti:

88/91:

Ymmärrän kyllä, ettei ole minun käsissäni, enkä yritä toimija parantajana. Haluaisin pystyä rohkaisemaan ja tukemaan häntä ottamaan niitä askelia kohti paranemista. 

Kumppanillani ei ole sellaista asennetta, ettei olisi mitään parannettavaa, eikä hän kiellä etteikö tarvitsisi terapiaa. Häneltä tuntuu nyt vain puuttuvan se rohkeus siihen. Hän takertuu siihen, että sille on syynsä miksi hän muistaa niin vähän lapsuudestaan ja ajattelee, että on helpompi olla muistamatta. Näitä asioita kuitenkin on alkanut nousta hänen mieleensä ja ne lisäävät hänen hämmennystään ja ahdistusta.

Tämä on kumppanilleni ensimmäinen parisuhde, mutta hän ei ole toiminut niin fiksusti kuin sinä ja keskittynyt itsensä parantamiseen.

Ap

Onko fakta, että on ensimmäinen parisuhde? MItä on tehnyt sitten sitä ennen? Paneskellut ympäriinsä? Nuo sijoituslapset ovat harvemmin mitään kuoropoikia, he hakevat sitä läheisyyttä siitä mistä sitä omilla ehdoilla saa, seksistä. 

Oma traumatisoitunut eksä valehteli koko seurusteluhistoriansa. 

Vierailija kirjoitti:

Oliko kumppanisi isällä kenties vakava päihdeongelma? Se yhditstettynä äititraumaan saa ihmisen olemaan turvan ja turvattomuuden tunteiden välillä aaltoilevaksi. Vakaus puuttuu.

Kyllä, isällänsä vakava päihdeongelma ja sen lisäksi pahoja mt-ongelmia. Tai ne nyt kai ilmeisesti aina liittyvät yhteen. Oli todella väkivaltainen ja kumppanini suojellut lapsena äitiään ja sisarustaan isänsä väkivallalta. 

Olen nähnyt lastensuojelun asiakirjan josta tämän sain selville.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiroittajalle 81/84:

Suhde äitiin oli hankala ja olematon hänen äitinsä pahoista mielenterveys- ja päihdeongelmista. Äitinsä teki itsemurhan kumppanini ollessa vielä ala-asteella.

Nimenomaa mietin suhdettamme niin, ettei kumppanini traumatausta näyttele siinä pääroolia. Hän on aivan uskomaton ihminen kaikesta kokemastaan huolimatta ja varmasti osin myös kokemansa takia. Meillä on samanlainen arvomaailma, samanlaiset kiinnostuksen kohteet ja huumorintajumme osuvat hyvin yhteen. Saatamme istua läpi yön vain keskustelemassa jostain molempia kiinnostavasta aiheesta, eikä kumpikaan malta sanoa, että nyt pitää mennä nukkumaan.

Tarkoitukseni ei ole, että suhteemme alkaisi pyörimään hänen traumana ympärillä vaan, että kumppanini menneisyys ei satuttaisi häntä enää niin paljoa. Haluaisin, että hän voisi alkaa luottamaan siihen, että tulevaisuus tuo hyviä asioita, eikä kukaan enää satuta häntä.

Ap

Osa traumatisoituneista ei edes halua tasapainoista ja hyvää parisuhdetta, heillä tulee siinä huono olo. 

Vierailija kirjoitti:

Pahoin traumatisoituneita ihmisiä voi verrata pahoin kaltoinkohdeltuihin koiriin. Pelkästään halimalla, pusimalla ja ikuisella ymmärryksellä ei kuntouteta traumatisoitunutta koiraa takaisin normaaliksi koiraksi, vaikka ne auttavat prosessissa paljon. Traumatisoitunut koira tarvitsee uudelleen koulutusta, joskus ihan alkeista lähtien ihan kuin pentukoira opetellessaan asioita, ja sama koskee traumatisoituneita ihmisiä. Mitä pahempi ja pidempi trauma, mitä nuoremmalla iällä ja mitä isompi näiden yhtälö, sen enemmän ihminen on kasvanut ns. "pellossa villinä" ja joutuu opettelemaan ns. normaalien ihmisten tavoille.

Vaikka tuo tunteiden tunnistus. Niitä opetellaan jo lapsena vanhempien kanssa tunteiden sanoittamisella, jotta aikuisena ymmärretään miltä tuntuu ja mitä se tarkoittaa. Jos niitä ei ole opetettu ja ainoa opittu tunne on viha, halveksunta ja inho vanhemmilta, niin lähdetään aikuisena liikkeelle samasta kohtaa kuin 2-vuotias.

Osa

No siis. Meille tuli eläinsuojelun kautta pahasti kaltoin kohdeltu koira, kun olin varhaisteini ja jotenkin näen ihan älyttömästi yhtäläisyyksiä tämän asian kanssa. Enkä ole tosiaankaan ainoa. Vanhempani tykkäävät kovasti kumppanistani, etenkin isäni, joka hokee usein "hyvä siitä tulee ajan kanssa, ihan niin kuin Rekustakin".

Ap

Todellakin toivon, että tällä tarinalla on onnellinen loppu, kaikki todennäköisyydet ovat sitä vastaan. 

Mitä ongelmia hänessä on niin, että isäsikin tietää niistä?

Ehjäksi rakastaminen ei ole oikeasti kovinkaan hyvä idea. Yleensä lopputulos on kaksi rikkinäistä yhden sijaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiroittajalle 81/84:

Suhde äitiin oli hankala ja olematon hänen äitinsä pahoista mielenterveys- ja päihdeongelmista. Äitinsä teki itsemurhan kumppanini ollessa vielä ala-asteella.

Nimenomaa mietin suhdettamme niin, ettei kumppanini traumatausta näyttele siinä pääroolia. Hän on aivan uskomaton ihminen kaikesta kokemastaan huolimatta ja varmasti osin myös kokemansa takia. Meillä on samanlainen arvomaailma, samanlaiset kiinnostuksen kohteet ja huumorintajumme osuvat hyvin yhteen. Saatamme istua läpi yön vain keskustelemassa jostain molempia kiinnostavasta aiheesta, eikä kumpikaan malta sanoa, että nyt pitää mennä nukkumaan.

Tarkoitukseni ei ole, että suhteemme alkaisi pyörimään hänen traumana ympärillä vaan, että kumppanini menneisyys ei satuttaisi häntä enää niin paljoa. Haluaisin, että hän voisi alkaa luottamaan siihen, että tulevaisuus tuo hyviä asioita, eikä kuka

Nyt aikuisten oikeesti. Kumppanissasi on todella korkea narsismin riski. Nyt ei kaivata mitään "liian hyvä ollakseen totta"-juttuja, koska ne tosiaan ovat sitä. Narsisteilla on alkuvaiheessa sellainen rakkauspommitus/ shared fantacy, jolloin kaikki on ihanampaa kuin ikinä "normaalin" ihmisen kanssa. 

Mieti nyt ihan vaan sellaista tavallista harmaata arkea, miten se sujuu tämän ihmisen kanssa. Jos et vielä tiedä, saatat elää narsistin kanssa shared fantacya. 

Ja mittatilausihmiset yleensä ovat juuri sitä, mittatilausihmisiä. He ovat juuri sitä mitä sinäkin, niin samanlaisia. Koska eivät oikeasti ole. 

Mutta sitä ei huomaa oikein mistään. Paitsi, että jokin sinuakin on alkanut nyt kaihertaa, kun teit tämän aloituksen. 

Ei ole ollut rakkauspommitusta, eikä tosiaankaan mitään liian hyvää ollakseen totta. Jos tämä olisi liian hyvää ollakseen totta, tässä ei olisi mukana tätä koko traumakuviota. Eikä nämä meidän yhteiset kiinnostuksen kohteet ja arvot ole sellaisia jotka hän olisi keksinyt minua varten. Tunnen tosiaan pari hänen kaveriaan, jotka on tuntenut laitoajoista lähtien ja yhteiset menneiden muistelut ja muut täsmäävät siihen mitä kumppani on minulle kertonut.

Kaihertaa sen takia, että näen upean ja rakkaan ihmisen, jonka en haluaisi joutuvan enää kantamaan sitä taakkaa mitä nyt raahaa mukanaan. Toki nyt tämän aloituksn perusteella valitettavasti huomaan, että rohkaisevia tarinoita ei ihan hirveästi ole.

Ap