Olen lapseton nelikymppinen enkä oikein tiedä, mikä merkitys elämälläni on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omaan elämään tuo merkitystä se, että tekee jotain muiden hyväksi. Lähde mukaan vaikka hyväntekeväisyyteen. Esim SPR:n ystäväpalvelu vanhuksille on hyvä. Jos haluat auttaa lapsia tai nuoria lähde mukaan vaikka kerhotoimintaan avustajaksi. Hanki lemmikki, jota voit hoitaa ja jolta saat pyyteetöntä rakkautta. Löytöeläinkodit kaipaa myös vapaaehtoisia avuksi. 

Se ei tuo omaan elämään mitään. Se liittää oman itsen siksi tekemisen hetkeksi johonkin, mutta yhtä tyhjä on koti edelleen ja yksinäisyys hohkaa seinistä. 

Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikonloppu on kaikenlaista ja toisinaan viikollakin. Mult

On ne lapset ja lapsenlapset olemassa kotoa muuton jälkeenkin. Voi olla hetkellisiä merkityksettömyyden kokemuksia mutta ei loppuelämän ja koko elämää koskevaa yleensä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kokenut elämäni merkitykselliseksi aina ja tulkintani mukaan se johtuu siitä, että en ole ulkoistanut merkityksellisyyttä itseni ulkopuolelle. En lapsiin, kumppaniin, työuraan, harrastuksiin, matkailuun, materiaan, jne, jne. 

Elämä itsessään on merkityksellinen lahja lähtökohtaisesti. Mutta ymmärrän etteivät kaikki maailman ihmiset näin koe. 

Onko sulla kumminkin nuo mainitsemasi asiat? On hyvin harvinaista kokea elämä mielekkäänä ilman ihmissuhteita, töitä ja rahaa. 

Tämä. Toi edellinen kommentti kuulosti vähän samalta kuin se kun 130 tonnia vuodessa tienaava lähisukulaiseni ilmoitti minulle hyväntuulisesti ja mielestään syvällisiä puhuen että raha ei tee onnelliseksi. Teki mieli sanoa että no mitä jos vaikka lahjoitat ne kaikki pois ja katsot, miten mielialan

Pointti tuossa oli siis se, että merkityksellisyyden kokemus lähtee itsestä.

Se on eri asia kuin, jos on täysin yksin, varaton, koditon, jne. Tietenkään silloin ei ole kiva tai turvallista olla ja elämästä on lähes mahdotonta nauttia.

Samalla sitten, jos hakee merkityksellisyyttä vaikkapa urasta, mutta sisäinen suhde itseen huono, niin se ei täytä sitä tyhjiötä.

Vierailija kirjoitti:

Sain ensimmäisen lapseni 40-vuotiaana. Alkoi se itseään toistava rilluttelu tosiaan tuntua aika merkityksettömältä.

Tässä taas tätä kummallista vela-vihaa. Ota rauhassa, velat elää ihan niinkuin muutkin, mutta saman katon alla ei ole bio-lapsia hoidettavana. Ei sen kummallisempia olla.

Täältä reilu nelikymppisen miehen mielipide, jos nyt jotain teistä sattuu kiinnostamaan. Haluan vaan sanoa sen, että on usein myös täysin sattumaa löytääkö parisuhdetta, jossa olisi edellytyksiä saada lapsia sekä myös osittain sekin tuleeko niitä lapsia. Ymmärrän täysin mistä puhut. Jollain tapaa jotain merkitystä omasta elämästään olisi hyvä löytää. En ole hyvä neuvomaan sellaisissa asioissa, joten en edes yritä. Toivon, että löydät merkitystä ja vielä asioita joista haaveilla. 

Se merkitys elämään voi tulla myöhemminkin eikä aina ole kyse siitä onko perhe ja lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omaan elämään tuo merkitystä se, että tekee jotain muiden hyväksi. Lähde mukaan vaikka hyväntekeväisyyteen. Esim SPR:n ystäväpalvelu vanhuksille on hyvä. Jos haluat auttaa lapsia tai nuoria lähde mukaan vaikka kerhotoimintaan avustajaksi. Hanki lemmikki, jota voit hoitaa ja jolta saat pyyteetöntä rakkautta. Löytöeläinkodit kaipaa myös vapaaehtoisia avuksi. 

Se ei tuo omaan elämään mitään. Se liittää oman itsen siksi tekemisen hetkeksi johonkin, mutta yhtä tyhjä on koti edelleen ja yksinäisyys hohkaa seinistä. 

Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikonloppu on kaikenlaista ja toisinaan viikollakin. Multa kesti kauan tajuta että se ympäriinsä kaahottam

Olen tuollainen nainen, tosin nyt alkanut hautautua kotiini enemmän ja enemmän. 

Ihan käytännön syistä on lähdettävä kotoa paljon, koska kaikki sosiaalisten suhteiden hoitaminen tapahtuu kodin ulkopuolella. Luonani ei kyläile kukaan. Sosiaalisen kanssakäymisen hoitaminen on siis aina pois kotiajasta. Ei pysty laittamaan keittiössään iltaruokaa ja syömään sitä ja samalla tyydyttämään sosiaalisia tarpeitaan. Se, että on aina lähdettävä muualle, on aikaavievää ja raskasta ja tekee kodista jonkun ihmeellisen maailmasta irrallisen kapselin, joka on vain yksin minun eikä kosketuksissa muihin. Toivon, että asiat olisivat toisin. 

Minua on aina häirinnyt ajatus siitä, että ihmisen oma elämä olisi merkityksetöntä ennen kuin se "uhrataan" muille (lapset) tai muulle (esim. ura, vapaaehtoistyö, jne.).

Eikö se ole hirvittävän epäkunnioittavaa ihmistä itseä kohtaan? Olet merkityksetön ilman että uhraat itsesi?

Vierailija kirjoitti:

Se merkitys elämään voi tulla myöhemminkin eikä aina ole kyse siitä onko perhe ja lapsia.

On kuitenkin normaalia käydä läpi suru ja pettymys lapsettomuudesta, jos perhettä on toivonut ja tulee lopulta peräseinä vastaan ennen kuin mitään ehti tapahtua. Sen jälkeen voi sitten löytyä uutta mielekkyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omaan elämään tuo merkitystä se, että tekee jotain muiden hyväksi. Lähde mukaan vaikka hyväntekeväisyyteen. Esim SPR:n ystäväpalvelu vanhuksille on hyvä. Jos haluat auttaa lapsia tai nuoria lähde mukaan vaikka kerhotoimintaan avustajaksi. Hanki lemmikki, jota voit hoitaa ja jolta saat pyyteetöntä rakkautta. Löytöeläinkodit kaipaa myös vapaaehtoisia avuksi. 

Se ei tuo omaan elämään mitään. Se liittää oman itsen siksi tekemisen hetkeksi johonkin, mutta yhtä tyhjä on koti edelleen ja yksinäisyys hohkaa seinistä. 

Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikonloppu on kaikenlaista ja toisinaan viikollakin. Mult

Olen tuollainen nainen, tosin nyt alkanut hautautua kotiini enemmän ja enemmän. 

Ihan käytännön syistä on lähdettävä kotoa paljon, koska kaikki sosiaalisten suhteiden hoitaminen tapahtuu kodin ulkopuolella. Luonani ei kyläile kukaan. Sosiaalisen kanssakäymisen hoitaminen on siis aina pois kotiajasta. Ei pysty laittamaan keittiössään iltaruokaa ja syömään sitä ja samalla tyydyttämään sosiaalisia tarpeitaan. Se, että on aina lähdettävä muualle, on aikaavievää ja raskasta ja tekee kodista jonkun ihmeellisen maailmasta irrallisen kapselin, joka on vain yksin minun eikä kosketuksissa muihin. Toivon, että asiat olisivat toisin. 

Mielenkiintoinen näkökulma. En ole asiaa koskaan noin ajatellut, mutta ihan totta. 

T.eri

Se, että osallistuu jonkun toisen maailmaan ei ole sama asia kuin se, että joku toinen osallistuu sinun maailmaasi. Ensimmäisen harrastaminen on toki ajanvietettä ja voi olla ihan hyvääkin sellaista, mutta se ei täytä tai poista jälkimmäistä tarvetta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omaan elämään tuo merkitystä se, että tekee jotain muiden hyväksi. Lähde mukaan vaikka hyväntekeväisyyteen. Esim SPR:n ystäväpalvelu vanhuksille on hyvä. Jos haluat auttaa lapsia tai nuoria lähde mukaan vaikka kerhotoimintaan avustajaksi. Hanki lemmikki, jota voit hoitaa ja jolta saat pyyteetöntä rakkautta. Löytöeläinkodit kaipaa myös vapaaehtoisia avuksi. 

Se ei tuo omaan elämään mitään. Se liittää oman itsen siksi tekemisen hetkeksi johonkin, mutta yhtä tyhjä on koti edelleen ja yksinäisyys hohkaa seinistä. 

Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikonloppu on kaikenlaista ja toisinaan viikollakin. Multa kesti kauan tajuta että se ympäriinsä kaahottaminen johtuu siitä että jos se on yksin kotona niin

Toisaalta se perhekin voi lopulta olla vain eksistentiaalisen yksinäisyyden välttelyä ja lykkäämistä, samoin kuin ne jatkuvat menemiset. Sitten lapset lähtee pesästä ja tulee tyhjyys. Itse olen jo nuorena päättänyt, että en aio juosta yksinäisyyden kipua pakoon vaan olla sen kanssa, tutkia sitä, ehkä kulkea siitä läpi sen toiselle puolen. Lopulta ihminen on täällä kuitenkin aina yksin, sisimmässään, silloinkin kun ihmisiä on ympärillä. Useimmat vaan yrittää peittää tämän tosiasian joko runsaalla ulkoisella touhuamisella,  tai sitten päänsisäisellä hälinällä. 

Minä valitsin toisin, ja löysin rauhan ja onnellisuuden. Mutta en kiellä että se oli joskus 20-30-vuotiaana ihan kauhean tuskallista, varsinkin kun yhteiskunta ja läheiset syöttää ajatuksia, että sellainen on epänormaalia, että pitäisi olla kavereita ja ystäviä ja etsiä puolisoa ja pian lisääntyäkin. Jos olisin edes ollut jonkun uskonnon uskova, se olisi ehkä paremmin hyväksytty. Vaikka että mulla on kutsumus luostarielämään, tai että tavoittelen buddhalaisuuden valaistumista ja siksi omistaudun meditaatiolle ja yksinäisyydelle. Mutta kun olin lähinnä agnostikko, harva ymmärsi minua ollenkaan. Huolissaankin äiti oli kovasti ja usein. Apua käski hakemaan, koska uskoi minun olevan masentunut. 

Mutta niinhän siinä vähitellen kävi, että tulin sinuiksi eksistentiaalisen yksinäisyyden ja tyhjyyden kanssa, ja aloin kokea sen jopa omaksi perusolemuksekseni. Totesin, että kärsimyksen aiheuttivat vain kaikenlaiset omat ajatukset, jotka vertasivat olevaa tilaa siihen mitä pitäisi olla. Saatoin olla ihan tyytyväisenä vaikka juhannusaattona yksin kotona, kunnes tuli mieleen ajatus: "voi voi, taas yksi yksinäinen juhannus, kaikilla muilla on perheet tai puolisot tai jossain sukumökillä ovat". Tämä kärsimyksen ja mielen toiminnan tarkastelu lopulta johti siihen, että kärsimys noista asioista loppui. Jos tulikin tuollainen ajatus, sitä ei enää seurannut tuskaa, vaan vain huomio, että niin, siinä on yksi ehdollistunut ajatus, oletus että juhannuksena pitäisi olla seuraa. Se ajatus tulee ja menee, ja minä olen vapaa ja rauhan tilassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikonloppu on kaikenlaista ja toisinaan viikollakin. Multa kesti kauan tajuta että se ympäriinsä kaahottam

Just tää! Mulla on pari samanlaista keski-ikäistä perheetöntä tuttua ympäriinsä merkitystä etsimässä. Mutta mikään ei korvaa perhettä (oli se sitten vaikka puoliso ja 3 kissaa). Mullakaan sitä perhettä ei oo, mutta oon tajunnut ettei sen aiheuttama puutteellinen elämän merkitys sieltä kansalaisopiston puuhiontakurssilta löydy. (Kokeiltu on). 

Mä painin kanssa elämän merkityksettömyyden ja tyhjyyden kanssa. Olen lapseton sinkku.

Minä ajattelen aina, että elämäni tyhjyys johtuu juuri siitä että minulla ei ole lapsia, eikä kumppania. Mutta olisi mielenkiintoista päästä muiden ihmisten pään sisään, ja nähdä että kokevatko perheelliset ja/tai rakastavassa liitossa olevat ihmiset samankaltaista tyhjyyttä kuin minä. Vai onko asia niin kuin itse oletan, että nuo asiat suojaavat ihmistä tällaiselta merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunteilta. 

Se on se vapauden hinta, että tulee enemmän tämän kaltaisia kohtaloita. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa lopettaa tuollaiset asiat kun tulee +40 mittariin ja alkaa harrastamaan. Siinä on tarpeeksi kirimistä naisten perässä kun juoksee maratonilla ja hiihtää hiihtotapahtumissa, loput näkee elokuvista. Naisia ei sen kummoisemmin enää kiinnosta, vaikka olisit mikä.

Suomalaisia naisia ei kiinnosta, vaikka olisit mikä. Voiko tätä selvemmin enää sanoa, että hae se tyttis suoraan Aasiasta äläkä edes yritä suomalaista. Haaskaat vaan aikaasi.

Ja ette sitten kommentoi, koska asiahan ei teitä kiinnosta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omaan elämään tuo merkitystä se, että tekee jotain muiden hyväksi. Lähde mukaan vaikka hyväntekeväisyyteen. Esim SPR:n ystäväpalvelu vanhuksille on hyvä. Jos haluat auttaa lapsia tai nuoria lähde mukaan vaikka kerhotoimintaan avustajaksi. Hanki lemmikki, jota voit hoitaa ja jolta saat pyyteetöntä rakkautta. Löytöeläinkodit kaipaa myös vapaaehtoisia avuksi. 

Se ei tuo omaan elämään mitään. Se liittää oman itsen siksi tekemisen hetkeksi johonkin, mutta yhtä tyhjä on koti edelleen ja yksinäisyys hohkaa seinistä. 

Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikonloppu on kaikenlaista ja toisinaan viikollakin. Multa kesti kauan tajuta että se ympäriinsä kaahottam

Mutta niinhän siinä vähitellen kävi, että tulin sinuiksi eksistentiaalisen yksinäisyyden ja tyhjyyden kanssa, ja aloin kokea sen jopa omaksi perusolemuksekseni. Totesin, että kärsimyksen aiheuttivat vain kaikenlaiset omat ajatukset, jotka vertasivat olevaa tilaa siihen mitä pitäisi olla. Saatoin olla ihan tyytyväisenä vaikka juhannusaattona yksin kotona, kunnes tuli mieleen ajatus: "voi voi, taas yksi yksinäinen juhannus, kaikilla muilla on perheet tai puolisot tai jossain sukumökillä ovat". Tämä kärsimyksen ja mielen toiminnan tarkastelu lopulta johti siihen, että kärsimys noista asioista loppui. Jos tulikin tuollainen ajatus, sitä ei enää seurannut tuskaa, vaan vain huomio, että niin, siinä on yksi ehdollistunut ajatus, oletus että juhannuksena pitäisi olla seuraa. Se ajatus tulee ja menee, ja minä olen vapaa ja rauhan tilassa.

Olin tuollainen pitkään. Kunnes masennuin ihan kunnolla. Olin tyytyväinen ja sopusoinnussa. Tyydyin ihan mitättömään. Lopulta se kaikki romahti. Rytinällä lähti kaikki merkityksellisyys ja tyyneys. Tajusin, että ei ollut tervettä tuokaan, ettei tuntenut niitä kipeitä tunteita, joita olisi periaatteessa pitänyt olla terveenä reaktiona ihmiselle haitalliseen tilanteeseen. No, terapiassa mennään nyt...

Vierailija kirjoitti:

Olen vapaaehtoisesti lapseton viisikymppinen ja myönnän kyllä että jos minulla ei olisi rakasta aviomiestäni niin elämä olisi aika sietämätöntä. Luojan kiitos sentään hänet löysin ja olemme olleet onnellisia 25 vuotta. Ja toivottavasti ollaan jatkossakin. Lapsia emme halunneet mutta olemme muuten luoneet molemmille hyvän ja kaikinpuolin miellyttävän elämän.

Mutta jos mieheni kuolee ennen minua niin aika lailla elämänhaluni kyllä sitten katoaa. 

Miksi niin ajattelet? Jäin 48 v. leskeksi ja surin muutaman vuoden. Kävin töissä tietty mutten jaksanut mitään muuta. Siitä virkosin sitten ja etsin itselleni mielekästä tehtävää, en etsinyt missään vaiheessa miestä itselleni. Lapsia ei ole koska emme niitä halunneet. Maailma on täynnä mukavaa tekemistä, itse löysin monenlaista ja ihan liikaakin, siltä tuntuu välillä. Pitää vaan ottaa osaa kaikenlaiseen ja etsiä sitä mielekkyyttä elämälle. 

Vierailija kirjoitti:

Ryhdy tukihenkilöksi jonkun yksinhuoltajaäidin lapselle/lapsille. Tapaa kerran kuukaudessa, saat sisältöä elämään. Tai ryhdy kaveriksi yksinäiselle vanhukselle, vie hänet kävelylle vaikkapa kerran viikossa tai jotain muuta vapaaehtoistyötä. Toisia auttamalla auttaa myös itseään.

Minä teen tätä mutta oman perheeni piirissä. Hoidan sisarusten lapsia kun tarvitsevat ja pidän huolta vanhemmistani. Koen että elämäni on merkityksellistä siitä huolimatta vaikka omaa perhettä en tehnyt. En ymmärrä ap:n ajatusmaailmaa.

Vierailija kirjoitti:

Minua on aina häirinnyt ajatus siitä, että ihmisen oma elämä olisi merkityksetöntä ennen kuin se "uhrataan" muille (lapset) tai muulle (esim. ura, vapaaehtoistyö, jne.).

Eikö se ole hirvittävän epäkunnioittavaa ihmistä itseä kohtaan? Olet merkityksetön ilman että uhraat itsesi?

Ehkeipä, esimerkiksi perheellistymistä nähdä uhrauksena vaan saamisena. Vapaaehtoistyölle en itseäni uhraisi ja urankin näen enemmän saamisena kuin uhrautumisena. Kyse on näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Sain ensimmäisen lapseni 40-vuotiaana. Alkoi se itseään toistava rilluttelu tosiaan tuntua aika merkityksettömältä.

Pitkään sinä sitten rilluttelit. Minulta se loppui n 25 v ja aikuistuin, silti en tehnyt lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ryhdy tukihenkilöksi jonkun yksinhuoltajaäidin lapselle/lapsille. Tapaa kerran kuukaudessa, saat sisältöä elämään. Tai ryhdy kaveriksi yksinäiselle vanhukselle, vie hänet kävelylle vaikkapa kerran viikossa tai jotain muuta vapaaehtoistyötä. Toisia auttamalla auttaa myös itseään.

Minä teen tätä mutta oman perheeni piirissä. Hoidan sisarusten lapsia kun tarvitsevat ja pidän huolta vanhemmistani. Koen että elämäni on merkityksellistä siitä huolimatta vaikka omaa perhettä en tehnyt. En ymmärrä ap:n ajatusmaailmaa.

On ihan normaalia menettää merkityksellisyyden tunne, jos tulee liikaa henkistä kuormaa (luopumista, vaillejäämistä, huonot tukiverkot jne jne.). Toivottavasti kaikki tilanteessa olevat hakevat ja saavat apua, jos eivät selviä omin voimin kuiville. Yksinäisyys on yksi pahimpia asioita kestää. Vastoinkäymiset tuntuvat paljon kevyemmiltä, kun ne kohtaa jonkun kanssa yhdessä tai edes on ympärillä muita ihmisiä. Yksinäisen ihmisen akku valuu helpommin tyhjäksi eikä täytettä meinaa löytyä mistään.