Lue keskustelun säännöt.
Olen lapseton nelikymppinen enkä oikein tiedä, mikä merkitys elämälläni on.
19.06.2024 |
Sopivaa kumppania ei löytynyt ajoissa. Viime aikoina on ollut sellainen olo, että se on oikeastaan se ja sama, lähdenkö täältä vuoden päästä vai kahdeksankymppisenä. Elämässä menee sinänsä ihan ok, mutta en näe syvempää merkityksellisyyttä työurassa tai harrastuksissa. Vanhuus tulee melko varmasti olemaan yksinäinen.
Kommentit (225)
Vierailija kirjoitti:
Minua on aina häirinnyt ajatus siitä, että ihmisen oma elämä olisi merkityksetöntä ennen kuin se "uhrataan" muille (lapset) tai muulle (esim. ura, vapaaehtoistyö, jne.).
Eikö se ole hirvittävän epäkunnioittavaa ihmistä itseä kohtaan? Olet merkityksetön ilman että uhraat itsesi?
Eihän elämä automaattisesti ole merkityksellistä tai merkityksetöntäkään. Eikä se merkityksellisyys ole mitenkään mitattava arvo, niin jokainen voi kokea elämänsä merkitykselliseksi uhrauksilla tai ilman, kuten tietysti merkityksettömäksikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omaan elämään tuo merkitystä se, että tekee jotain muiden hyväksi. Lähde mukaan vaikka hyväntekeväisyyteen. Esim SPR:n ystäväpalvelu vanhuksille on hyvä. Jos haluat auttaa lapsia tai nuoria lähde mukaan vaikka kerhotoimintaan avustajaksi. Hanki lemmikki, jota voit hoitaa ja jolta saat pyyteetöntä rakkautta. Löytöeläinkodit kaipaa myös vapaaehtoisia avuksi.
Se ei tuo omaan elämään mitään. Se liittää oman itsen siksi tekemisen hetkeksi johonkin, mutta yhtä tyhjä on koti edelleen ja yksinäisyys hohkaa seinistä.
Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikonloppu on kaikenlaista ja toisinaan viikollakin. Multa kesti kauan tajuta että se ympäriinsä kaahottam
"Mistä sinä tiedät mikä hänen motiivinsa on? Ehkäpä hän on ihminen, joka todella nauttii toiminnasta. Eivät kaikki ole kotikissoja."
No ihan siitä tiedän että hän on puhunutkin kotona olemisesta ahdistuneeseen sävyyn. Että niissä riennoissa pitää laukata kun töiden jälkeen on niin kurjaa mennä vaan tyhjään kotiin kun siellä ei ole ketään vastassa.
Jaa, mulla on lapsia, muttei tässä sen kummempaa merkitystä elämällä ole. Ap on taitanut katsoa liikaa amerikkalaisia elokuvia, jos kuvittelee että kaikilla on joku elämää suurempi merkitys täällä.
Ja mitä yksinäiseen vanhuuteen tulee, niin mikset ole ylläpitänyt kaverisuhteita? Eivät lapset ole mikään vanhuuden viihdyke, varsinkin kun ovat siinä vaiheessa jo 20-60v itsekin ja saattavat elää ympäri maailmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ryhdy tukihenkilöksi jonkun yksinhuoltajaäidin lapselle/lapsille. Tapaa kerran kuukaudessa, saat sisältöä elämään. Tai ryhdy kaveriksi yksinäiselle vanhukselle, vie hänet kävelylle vaikkapa kerran viikossa tai jotain muuta vapaaehtoistyötä. Toisia auttamalla auttaa myös itseään.
Minä teen tätä mutta oman perheeni piirissä. Hoidan sisarusten lapsia kun tarvitsevat ja pidän huolta vanhemmistani. Koen että elämäni on merkityksellistä siitä huolimatta vaikka omaa perhettä en tehnyt. En ymmärrä ap:n ajatusmaailmaa.
On ihan normaalia menettää merkityksellisyyden tunne, jos tulee liikaa henkistä kuormaa (luopumista, vaillejäämistä, huonot tukiverkot jne jne.). Toivottavasti kaikki tilanteessa olevat hakevat ja saavat apua, jos eivät selviä omin voimin
Jep. Apua tuohon ei kylläkään saa. Mulla on apuna mt hoitsu joka soittaa kerran kuussa ja voivottelee huonoa elämääni.
Voi ei. Halaus ja voimia jaksaa uskoa parempaan tulevaisuuteen <3
Mä olen ollut saman miehen kanssa 20 vuotta. Nuorimman lapseni sain 41-vuotiaana (luomu ja yllätys). Naisen hedelmällinen ikä ulottuu 50-vuotiaaksi asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omaan elämään tuo merkitystä se, että tekee jotain muiden hyväksi. Lähde mukaan vaikka hyväntekeväisyyteen. Esim SPR:n ystäväpalvelu vanhuksille on hyvä. Jos haluat auttaa lapsia tai nuoria lähde mukaan vaikka kerhotoimintaan avustajaksi. Hanki lemmikki, jota voit hoitaa ja jolta saat pyyteetöntä rakkautta. Löytöeläinkodit kaipaa myös vapaaehtoisia avuksi.
Se ei tuo omaan elämään mitään. Se liittää oman itsen siksi tekemisen hetkeksi johonkin, mutta yhtä tyhjä on koti edelleen ja yksinäisyys hohkaa seinistä.
Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikonloppu on kaikenlaista ja toisinaan viikollakin. Multa kesti kauan tajuta että se ympäriinsä kaahottaminen johtuu siitä että jos se on yksin kotona niin
Mieheni kuollessa olin 48 v. enkä lähtenyt kaahottamaan mihinkään. Kävin töissä ja surin. Sitten ostin vanhan talon ulkomailta ja rupesin remppauttamaan sitä. Se oli yhteinen unelmamme miehen kanssa ja päätin toteuttaa sen yksin. Hyvin meni kaikki ja nyt olen jo vuosia eläkemuorina elänyt talossani kolmen kissani kanssa ja hommia riittää edelleen. Lisäksi maalaan tauluja ja myyn niitä. Kirjoitan kirjaa. Puutarha ja kasvimaa vievät keväällä ja kesällä aikaa, mutta ne menevät harrastuksena. Välillä käyn tietty päivän retkillä ja konserteissa ja kaikenlaista on pienessä kyläyhteisössä, myös naapuriapua puolin ja toisin. Mukavia naapureita ja ystäviä sain heti paikkakunnalla. En viitsisi kyllä missään opistoissa ja joogassa tms. käydä. Kaupassa sentään käyn kerran viikossa vaikka se on tervanjuontia. Eläkkeelle rupesin 58 vuotiaana ja nyt olen 73 v. Edelleen rakastan elämää ja sen monipuolisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omaan elämään tuo merkitystä se, että tekee jotain muiden hyväksi. Lähde mukaan vaikka hyväntekeväisyyteen. Esim SPR:n ystäväpalvelu vanhuksille on hyvä. Jos haluat auttaa lapsia tai nuoria lähde mukaan vaikka kerhotoimintaan avustajaksi. Hanki lemmikki, jota voit hoitaa ja jolta saat pyyteetöntä rakkautta. Löytöeläinkodit kaipaa myös vapaaehtoisia avuksi.
Se ei tuo omaan elämään mitään. Se liittää oman itsen siksi tekemisen hetkeksi johonkin, mutta yhtä tyhjä on koti edelleen ja yksinäisyys hohkaa seinistä.
Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikonloppu on kaikenlaista ja toisinaan viikollakin. Mult
Olin tuollainen pitkään. Kunnes masennuin ihan kunnolla. Olin tyytyväinen ja sopusoinnussa. Tyydyin ihan mitättömään. Lopulta se kaikki romahti. Rytinällä lähti kaikki merkityksellisyys ja tyyneys. Tajusin, että ei ollut tervettä tuokaan, ettei tuntenut niitä kipeitä tunteita, joita olisi periaatteessa pitänyt olla terveenä reaktiona ihmiselle haitalliseen tilanteeseen. No, terapiassa mennään nyt...
Mielenkiintoinen keskustelu, aiheesta josta harvoin puhutaan. Mulla on kokemusta 10v sinkkujaksosta jolloin yksinäisyys, häpeä, merkityksettömyys ja eristyneisyys piinasi minua. Sitten päädyin tuollaiseen "hyväksymisen tilaan" jossa vapauiduin noista tunteista ja luulin paenneeni niitä lopullisesti. Kunnes sitten se mielenrauha romahti muutamien vuosien jälkeen, ja ne vanhat negatiiviset tunteet tulivat aaltoina takaisin päälle, ja melkein hukuin niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sain ensimmäisen lapseni 40-vuotiaana. Alkoi se itseään toistava rilluttelu tosiaan tuntua aika merkityksettömältä.
Tässä taas tätä kummallista vela-vihaa. Ota rauhassa, velat elää ihan niinkuin muutkin, mutta saman katon alla ei ole bio-lapsia hoidettavana. Ei sen kummallisempia olla.
Bio-lapsia? Eikös tästä taannoin käyty täällä joku keskustelu jonka tuomion mukaan Ainoa Oikea Vela on sellainen jonka taloudessa ei ole kenenkään muunkaan lapsia. Vela ei siis voi olla esimerkiksi äitipuoli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ryhdy tukihenkilöksi jonkun yksinhuoltajaäidin lapselle/lapsille. Tapaa kerran kuukaudessa, saat sisältöä elämään. Tai ryhdy kaveriksi yksinäiselle vanhukselle, vie hänet kävelylle vaikkapa kerran viikossa tai jotain muuta vapaaehtoistyötä. Toisia auttamalla auttaa myös itseään.
Minä teen tätä mutta oman perheeni piirissä. Hoidan sisarusten lapsia kun tarvitsevat ja pidän huolta vanhemmistani. Koen että elämäni on merkityksellistä siitä huolimatta vaikka omaa perhettä en tehnyt. En ymmärrä ap:n ajatusmaailmaa.
On ihan normaalia menettää merkityksellisyyden tunne, jos tulee liikaa henkistä kuormaa (luopumista, vaillejäämistä, huonot tukiverkot jne jne.). Toivottavasti kaikki tilanteessa olevat hakevat ja saavat apua, jos eivät selviä omin voimin
Terapia ja mt-palvelut eivät tosiaan välttämättä auta kaikkia. Olen käynyt itsekin läpi kriisejä joissa hain apua, ja pakko myöntää: se apu ei auttanut minua yhtään :)
En tarkoita tällä vähätellä ihmisiä jotka työskentelevät terveydenhuollon tällä alueella. Teette arvokasta työtä, ja varmasti moni saa merkittävää apua teiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omaan elämään tuo merkitystä se, että tekee jotain muiden hyväksi. Lähde mukaan vaikka hyväntekeväisyyteen. Esim SPR:n ystäväpalvelu vanhuksille on hyvä. Jos haluat auttaa lapsia tai nuoria lähde mukaan vaikka kerhotoimintaan avustajaksi. Hanki lemmikki, jota voit hoitaa ja jolta saat pyyteetöntä rakkautta. Löytöeläinkodit kaipaa myös vapaaehtoisia avuksi.
Se ei tuo omaan elämään mitään. Se liittää oman itsen siksi tekemisen hetkeksi johonkin, mutta yhtä tyhjä on koti edelleen ja yksinäisyys hohkaa seinistä.
Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikonloppu on kaikenlaista ja toisinaan viikollakin. Multa kesti kauan tajuta että se ympäriinsä kaahottam
Mieheni kuollessa olin 48 v. enkä lähtenyt kaahottamaan mihinkään. Kävin töissä ja surin. Sitten ostin vanhan talon ulkomailta ja rupesin remppauttamaan sitä. Se oli yhteinen unelmamme miehen kanssa ja päätin toteuttaa sen yksin. Hyvin meni kaikki ja nyt olen jo vuosia eläkemuorina elänyt talossani kolmen kissani kanssa ja hommia riittää edelleen. Lisäksi maalaan tauluja ja myyn niitä. Kirjoitan kirjaa. Puutarha ja kasvimaa vievät keväällä ja kesällä aikaa, mutta ne menevät harrastuksena. Välillä käyn tietty päivän retkillä ja konserteissa ja kaikenlaista on pienessä kyläyhteisössä, myös naapuriapua puolin ja toisin. Mukavia naapureita ja ystäviä sain heti paikkakunnalla. En viitsisi kyllä missään opistoissa ja joogassa tms. käydä. Kaupassa sentään käyn kerran viikossa vaikka se on tervanjuontia. Eläkkeelle rupesin 58 vuotiaana ja nyt olen 73 v. Edelleen rakastan elämää ja sen monipuolisuutta.
Olisitko yhtä onnellinen ja tuntisit elämäsi mielekkääksi, kun se koostuisi siitä, että käyt töissä ja illat vietät yksin kaksiossasi tai ympäriinsä kulkien erilaisissa aktiviteeteissa sosiaalisia tarpeita täyttäen? Kyllä minäkin olisin onnellinen, jos voisin talous turvatusti asua unelmieni paikassa lemmikeineni ja harrastaa haluamiani juttuja ja olla osa pientä kyläyhteisöä. Monelta puuttuu noista suojaavista tekijöistä lähes kaikki muutkin sen kumppanin lisäksi.
Sinähän sen merkityksen annat asioille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on aina häirinnyt ajatus siitä, että ihmisen oma elämä olisi merkityksetöntä ennen kuin se "uhrataan" muille (lapset) tai muulle (esim. ura, vapaaehtoistyö, jne.).
Eikö se ole hirvittävän epäkunnioittavaa ihmistä itseä kohtaan? Olet merkityksetön ilman että uhraat itsesi?
Ehkeipä, esimerkiksi perheellistymistä nähdä uhrauksena vaan saamisena. Vapaaehtoistyölle en itseäni uhraisi ja urankin näen enemmän saamisena kuin uhrautumisena. Kyse on näkökulmasta.
Näin haluan kyllä itsekin ajatella, että lapsiperhe ei ole uhrautumista. Samalla sitten on valitettavan tyypillistä syyllistää lapsettomia itsekkäiksi ja omaan napaan tuijottelijoiksi. Että se vanhemmuuden ydin on toisen tarpeiden asettaminen omien edelle eli uhrautuminen ja se on se ihmisyyden korkein muoto.
Näin asia ei tietenkään ole.
Vierailija kirjoitti:
Sinähän sen merkityksen annat asioille.
Elämälle...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vapaaehtoistyötä voi tehdä kaiken ikäisten kanssa.
Omat tarpeet ensin, sitten muiden!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omaan elämään tuo merkitystä se, että tekee jotain muiden hyväksi. Lähde mukaan vaikka hyväntekeväisyyteen. Esim SPR:n ystäväpalvelu vanhuksille on hyvä. Jos haluat auttaa lapsia tai nuoria lähde mukaan vaikka kerhotoimintaan avustajaksi. Hanki lemmikki, jota voit hoitaa ja jolta saat pyyteetöntä rakkautta. Löytöeläinkodit kaipaa myös vapaaehtoisia avuksi.
Se ei tuo omaan elämään mitään. Se liittää oman itsen siksi tekemisen hetkeksi johonkin, mutta yhtä tyhjä on koti edelleen ja yksinäisyys hohkaa seinistä.
Tästä tuli mieleen yksi perheetön viisikymppinen tuttu joka on todella kova menemään ja harrastamaan, vähintään joka viikon
Mielenkiintoinen keskustelu, aiheesta josta harvoin puhutaan. Mulla on kokemusta 10v sinkkujaksosta jolloin yksinäisyys, häpeä, merkityksettömyys ja eristyneisyys piinasi minua. Sitten päädyin tuollaiseen "hyväksymisen tilaan" jossa vapauiduin noista tunteista ja luulin paenneeni niitä lopullisesti. Kunnes sitten se mielenrauha romahti muutamien vuosien jälkeen, ja ne vanhat negatiiviset tunteet tulivat aaltoina takaisin päälle, ja melkein hukuin niihin.
Ai sinäkin? Huojentavaa kuulla, että meitä on muitakin. Luulin ihan aidosti olevani sinut itseni ja tilanteeni kanssa, kunnes en todellakaan enää ollut. Kai se positiivisuuden alle näkymättömäksi jäänyt minä halusi esille ja edes itseni huomaamaksi, jos ei kenenkään muun.
Mikä aloituksen pointti on? Lapsettomuus ja se että vain lapsi olisi ollut Ap n elämän tarkoitus?
Olisiko tuota kannattanut ajatella jo vähän aikaisemmin, että lapsi on pakko saada, tai elämästä tulee merkityksetöntä ja tyhjää? Toisaalta onko sekään oikein ja reilua sysätä pienelle ihmisenalulle koko elämän tarkoituksen tarjoaminen aikuiselle? Entä jos lapsesta olisi tullut ihan erilainen kuin Ap toivoi.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut saman miehen kanssa 20 vuotta. Nuorimman lapseni sain 41-vuotiaana (luomu ja yllätys). Naisen hedelmällinen ikä ulottuu 50-vuotiaaksi asti.
Voitteko ihan oikeasti lopettaa tän disinformaation viljelyn. Lukekaa niitä tilastoja. Synnytykseen ja elävään vauvaan johtava luomuraskaus on nelikymppisenä ehdottomasti jo poikkeuksellista ja viisikymppisenä jo loton päävoittoon verrattava tilanne. Hedelmällisyys alkaa heiketä nopeasti 35 ikävuoden tienoilla. Useimpien nelikymppisten äitien vauvat on hoidoilla tehtyjä, ja näistä useimmilla ei ole edes omat sukusolut enää käytössä. Voitte taas ihan rauhassa alapeukuttaa, mutta se ei muuta tieteellisiä tosiasioita yhtään miksikään.
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoistyötä voi tehdä kaiken ikäisten kanssa.
Joo, mutta vapaaehtoistyö ei korvaa perhettä.
Jep. Apua tuohon ei kylläkään saa. Mulla on apuna mt hoitsu joka soittaa kerran kuussa ja voivottelee huonoa elämääni.