Lue keskustelun säännöt.
Kannustettiinko teitä tavoittelemaan unelmia koulun OPOssa tai ammatinvalinnassa?
https://yle.fi/a/74-20086679
Luin tuon jutun hieman huvittuneena, koska siinä lakimies harmittelee ettei häntä kannustettu koulun puolelta tavoittelemaan unelmaansa paleontologin ammatista, johon pitää opiskella ulkomailla.
Huvittunut olen siksi, koska mun oma oppilaanohjaus tms vuonna 94/95 oli sitä, että opettaja laittoi pyörimään VHS nauhan, jolla esiteltiin ammatteja kuten siivooja, laitosapulainen, mekaanikko... Ja noissa edellämainituissa ammateissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta edes hyvin lahjakkaita ja muista kuin duunariammateista haaveilevia ei millään tavalla kannustettu tai edes mainittu mahdollisuuksia opiskella vaikka lääkäriksi.
Kommentit (527)
Ei, vaan paremminkin sanottiin, ettei kannata edes yrittää ammattikoulua pidemmälle. En onneksi uskonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
90-luvun maalaiskunnassa oppilaanohjaus oli yhtä tyhjän kanssa, jos ei halunnut ammattikouluun. Kaikki tieto piti hankkia itse, ja sepäs ei ollut helppoa kun sitä ei voinut hakea netistä. Löysin kuitenkin Tampereen yliopiston hakuoppaan, joka oli suhteellisen informatiivinen ja sinne päädyin hakemaan. Tosin en päässyt. Ammattikorkeakoulujen olemassaolosta en edes tiennyt siinä vaiheessa, joten varavaihtoehtoa ei ensimmäisen haun aikana ollut.
En muista opon tunneista mitään, jos semmoisia edes oli. 90-luvun alku.
Olin yläkoulussa 1995-1998. Ei todellakaan kannustettu mihinkään. Päinvastoin kerrottiin, ettei minusta ole yhtään mihinkään.
Olin jo aikuinen kun joku kysyi mistä unelmoin. En osannut vastata, sillä sellainen ei ole kuulunut minulle. Muut unelmoi, minä istuin takapulpetissa pidättelemässä kyyneleitä. Kukaan ei auttanut yhteishakulomakkeen teossa. Kukaan ei kysynyt mitään.
Koulu meni niin surkeasti etten päässyt aluksi mihinkään peruskoulun jälkeen. En tiennyt kenelle kertoa siitä, joten piilotin kotiin tulleen kirjeen vaatekaappiini. En ole vieläkään kertonut asiasta kenellekään. Menin sitten iltalukioon, pärjäsin ihan hyvin, mutta mielenterveysongelmat vei mennessään.
En edelleenkään ole mitään.
OPO oli ihan turha heppu. Peruskoulu myös söi kaiken kiinnostuksen urheiluun.
m53
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin lukion 1989-1992 eli ysärin laman rankimpaan aikaan. Opokaan ei juuri muuta sanonut, kuin ettei hyvältä näytä. Siinä sitä oli tukea ammatinvalintaan kerrakseen!
Ei kannustettu ja opo oli muutenkin ihan paska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opintojen ohjaus oli surkeaa jopa lukiossa. Sen takia minulle tuli välivuosia, koska olin ihan hukassa kaikista vaihtoehdoista, varsinkin kun omassa suvussa ei ollut muita ylioppilaita ja yliopistoon menneitä.
Me saatiin jotkut hervottomat nivaskat kotiin, jossa kerrottiin kaikki yhteishaussa olevat paikat. Eipä siitä paljon kostunut.
Asuin pitkäaikaistyöttömyyden riivaamalla pikkupaikkakunnalla köyhässä perheessä ja lapsesta asti mua "kannustettiin" hankkiutumaan raskaaksi ja heittäytymään kotiäidiksi 😂😂
No en hankkiutunut raskaaksi, mutta ammatinvalinnat meni ihan päin persettä, kun ei ollut mitään hajua eri ammateista ja mut oli niin aivopesty tuohon kotiäitiyteen. Nyt mulla sentäs on niitä lapsia, mutta en todellakaan ole mitään kotiäitityyppiä joka jaksas kotona puuhastella lasten kanssa ja siivoilla päivät pitkät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun opo oli umpisurkea, soitti kannelta opon tunneilla. Mitään neuvoja tai opastusta en saanut. Itse tein ammatinvalinnan ja onneksi se onnistui hyvin.
Ei kannustettu, lähinnä juuri tätä "susta ei tule yhtään mitään" juttua. Mitään ei kerrottu mistään, ei neuvoja, ei mitään. Heitteille jätettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin yläkoulussa 1995-1998. Ei todellakaan kannustettu mihinkään. Päinvastoin kerrottiin, ettei minusta ole yhtään mihinkään.
Olin jo aikuinen kun joku kysyi mistä unelmoin. En osannut vastata, sillä sellainen ei ole kuulunut minulle. Muut unelmoi, minä istuin takapulpetissa pidättelemässä kyyneleitä. Kukaan ei auttanut yhteishakulomakkeen teossa. Kukaan ei kysynyt mitään.
Koulu meni niin surkeasti etten päässyt aluksi mihinkään peruskoulun jälkeen. En tiennyt kenelle kertoa siitä, joten piilotin kotiin tulleen kirjeen vaatekaappiini. En ole vieläkään kertonut asiasta kenellekään. Menin sitten iltalukioon, pärjäsin ihan hyvin, mutta mielenterveysongelmat vei mennessään.
En edelleenkään ole mitään.
Lämmin ajatus. Minulla samantapaisia kokemuksia. Tulin ulos lukiosta ajatuksilla "en ole tärkeä, oikein kukaan ei välitä, on ihan sama mitä teen, kaikki nauravat".
Eiköhän ne hyvät opiskeijat osanneet ihan itsekin keksiä, mihin haluavat hakea. Ei siinä tarvittu mitään videoita. Jos eivät osanneet, niin tuskin olivat oikeasti fiksuja.
Olisiko ap tarvinnut kädestäpitämistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli aivan surkea opo. Ei esitelty todellakaan erilaisia opiskelumahdollisuuksia. Itse piti selvittää ja miettiä mitä haluaa.
Kamalaa luettavaa myös nämä joita opo on jopa lytännyt ja sanonut ettei ole mitään mahdollisuuksia sinne minne haluaa. Ehkä näissäkin tilanteissa opo voisi miettiä olisiko kuitenkin jotain tehtävissä, eikä tyrmätä heti opiskelijan unelmaa.
"edes hyvin lahjakkaita ja muista kuin duunariammateista haaveilevia ei millään tavalla kannustettu tai edes mainittu mahdollisuuksia opiskella vaikka lääkäriksi"
Jos he kerran osasivat haaveilla muista ammateista, miksi he olisivat tarvinneet opon näyttämää videota aiheesta? Logiikkasi ontuu, ap.
Ei todellakaan. Opo oli toisen aineen aineenopettaja, joka taisi tehdä opojuttuja lähinnä sivutoimisesti "kun nyt on pakko" -ajatuksella. Ysiluokalla oli se yksi f2f-tapaaminen ja keskustelu opon kanssa ja itsellä oli jo siinä kohden hyvin selkeänä mielessä urapolku lukiosta yliopistoon haluamalleni alalle. Muistan sen keskustelun, opo ei edes kuunnellut noita omia suunnitelmia vaan alkoi heti selittää, että lähihoitajaksi tai sairaanhoitajaksi opiskelemaan blasblaabaa.
Mulla ei ollut silloin eikä ole edelleenkään mitään mielenkiintoa työskennellä terveydenhuollossa ja kun keskiarvo oli pitkälti päälle 9, niin jotenkin pidin lukiota automaattisesti omalla kohdallani ainoana vaihtoehtona. Varsinkin, kun haluamaani alaa opetetaan käytännössä vain yliopiston puolella. No, pidin pääni, opiskelin oman suunnitelmansa mukaan ja työskentelen nykyään tuon oman alkuperäisen mielenkiinnon kohteeni parissa. Tutkijauraakin tuli koetettua välissä joitain vuosia.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän ne hyvät opiskeijat osanneet ihan itsekin keksiä, mihin haluavat hakea. Ei siinä tarvittu mitään videoita. Jos eivät osanneet, niin tuskin olivat oikeasti fiksuja.
Olisiko ap tarvinnut kädestäpitämistä?
Mikä logiikka tuossa nyt on? Että niiden ei niin hyvien oppilaiden annetaan sitten jäädä oman onnensa nojaan? Kaikki eivät saa edes kotoa tukea, hyvätkään oppilaat.
Onneksi nykyään on sentäs netti mistä saa selvitettyä asioita. Silloin ysärillä oli sen varassa, mitä kukaan suostui kertomaan (ja kannustamaan), ja se ei ollut paljon se. Tosin nykyään taitaa ongelmana olla sitten runsaudenpula ja liiallinen suorituskeskeisyys sekä paineet jo todella nuoresta lähtien.
1980-luku. Työläisperheen lapsi, peruskoulussa ysin keskiarvo, lukiossa hieman vähemmän. Opo ei koskaan edes vihjaissut minulle sellaisesta ajatuksesta, että kannattaisi lähteä yliopistoasteelle opiskelemaan. Enkä minä älynnyt, kun koko suuressa suvussa oli siihen mennessä vasta yksi ylioppilas. "Hienompien perheiden" lapsille teknilliseen korkeakouluun lähteminen oli itsestäänselvyys, minulle asia ei tullut edes mieleen.
Siinä sitten hukkaantui pari vuotta kun kävin jossain teknikkokoulussa toteamassa, että olen ihan väärässä paikassa. Kun sitten älysin hakeutua teknilliseen korkeakouluun, valmistuin dippainssiksi normaalissa ajassa, ja tässä ammatissa sitä nyt sitten ollaan oltu viimeisen 30 vuotta. Ja siitä ei kuulu kyllä yhtään kiitosta opintojen "ohjaukselle".