Hs: Iisalmelaisella naisella on 25-vuotiaana valmis elämä. Hän on ikäluokassaan harvinaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Onpa täällä ilkeää porukkaa taas. Mä en koe että mulla on jäänyt nuoruus tai mikään muukaan vaihe elämättä, vaikka on puoliso, lapset ja omakotitalo pienessä kunnassa. Onnekseni olen saanut elää sellaista elämää kuin haluan. Kodin ja pihan laittoa, töitä, harrastuksia, juhlia, matkoja... tavallista elämää. Olisinko hyvä ihminen jos tavoittelisin asuntoa Helsingin arvoalueelta, vaikka en halua siellä asua? Tai opiskelisin vuosia yliopistossa vain saadakseni arvostusta muilta, vaikka mulla on täällä kiva työ ja palkka jolla tulen hyvin toimeen ja vapaa-aikaakin riittää. Kuka sen sanoo mikä on oikea tapa elää? Mulle sen kertoo onnellisuuden tunne, ei kenenkään ulkopuolisen määrittämä "oikea" elämä. 

Hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi. Lähinnä kommentoin tuota opiskelua. Yliopistossa ei opiskella saadakseen arvostusta muilta vaan ihan tiedon ja itsensä kehittämisen vuoksi.  Koulutuksen kautta pääsee käsiksi myös haastavampiin ja mielenkiintoisempiin töihin. Itselleni ei riittäisi ihan kiva työ ,jolla elää vaan kaipaan myös älyllisiä haasteita ja työtä, jolla on merkitystä.

Erikoinen otsikko, että "valmis elämä". No eiköhän elämä ole valmis vasta siinä vaiheessa, kun kuollaan. Ihan kuin elämää voisi suorittaa ruksaten jotain tehtävälistalla olevia saavutuksia sitä mukaa kun ne on saavutettu.

Mun mielestä kertoo kyllä tosi paljon tästä ajasta, että tällainen elämäntyyli ylittää uutiskynnyksen. 90-luvulla tuo olisi ollut ns. tavisperhe. 

Oma elämä on niin kaukana tuosta kuin olla voi. Silti mietin usein, pitäisikö ihmisten ottaa enemmän tuosta naisesta mallia. Ihan sen vuoksi, että ihmiset ovat nykyään usein niin onnettomia ja hukassa itsensä kanssa. Joku psykiatri sanoi joskus lehdessä, että on hirveän surullista ihan kaikkien kannalta, että ihmiset etsivät loputtomiin sitä, mitä haluavat elämältään ja vaikka mitä työtä haluavat tehdä. Moni hyötyisi ihan oikeasti siitä, että joku muu päättäisi puolesta kuinka eletään ja miten ollaan. Yhtenäiskulttuurin aikana myös mt-ogelmia oli lapsilla ja nuorilla vähemmän.

Ehkä ongelma ovat nämä ihmiset, jotka eivät sitten lopultakaan saa päätettyä mitä haluavat. Itse olen kai tämän suhteen hybridiratkaisu: asun pikkupaikkakunnalla omakotitalossa, kuskaan lapsia harrastuksiin, olen väitellyt ja omat biletykseni aikanaan bilettänyt, perheen kanssa voi matkustella ja työn puolesta myös. Kyllä tää menee näinkin.

Vierailija kirjoitti:

Iisalmelaisella on tylsä loppuelämä tiedossa.

No nyt oli kyllä ahdasmielinen näkemys. Miksi kaikkien pitäisi haluta samaa? 

Toisekseen, ei ole edes sinun etusi, että kaikki iisalmelaiset muuttaa Helsinkiin.

stadilainen

"Hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi. Lähinnä kommentoin tuota opiskelua. Yliopistossa ei opiskella saadakseen arvostusta muilta vaan ihan tiedon ja itsensä kehittämisen vuoksi.  Koulutuksen kautta pääsee käsiksi myös haastavampiin ja mielenkiintoisempiin töihin. Itselleni ei riittäisi ihan kiva työ ,jolla elää vaan kaipaan myös älyllisiä haasteita ja työtä, jolla on merkitystä."

Hyvä sulle. Mutta kyllä duunareitakin tarvitaan. Tämä maa ei pyöri ilman siivoajia, lähihoitajia tai bussikuskeja, ja merkityksellisiä nekin on.

maisteri, joka arvostaa kaikkea rehellistä työtä

"Hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi. Lähinnä kommentoin tuota opiskelua. Yliopistossa ei opiskella saadakseen arvostusta muilta vaan ihan tiedon ja itsensä kehittämisen vuoksi.  Koulutuksen kautta pääsee käsiksi myös haastavampiin ja mielenkiintoisempiin töihin. Itselleni ei riittäisi ihan kiva työ ,jolla elää vaan kaipaan myös älyllisiä haasteita ja työtä, jolla on merkitystä."

Sehän kertoo vaan sun omasta suppeasta maailmankuvasta, jos et näe merkitystä muulla työllä kuin johon on ulkoapäin sanellut koulutusvaatimukset. Eikö tosiaan esimerkiksi maanviljelijän, hoitajan, siivoojan tai vaikka sähköalan yrittäjän työllä ole merkitystä? Ei mitään älyllisesti haastavaa toimintaa työssään? 

Nuorena lisääntymistä pidetään usein jotenkin vähän säälittävänä, mutta moni nuori vanhempi on artikkelin naisen tapaan tosi määrätietoinen ja tavoitteellinen. 

Mulla on ollut tosi vapaa nuori aikuisuus siinä mielessä, että olen opiskellut yliopistossa pääasiassa kirjatentteinä, matkustellut, ollut vaihdossa, juhlinut, asunut eri paikoissa jne. Mutta ei se kyllä mitään elämän parasta aikaa ollut, toki opettavaista ja varmaan sitten voin nyt keski-iän kynnyksellä todeta, että tämä perhe-elämä lähiön omakotitalossa on ihan mukavaa. Välillä kuitenkin mietin, että ehkä itsellekin olisi sopinut tuollainen elämä, jossa asetetutaan ja perustetaan perhe jo nuorena, vaikka se ei omassa sosiaalisessa kuplassa ollut todellakaan katu-uskottavaa.

Muistan kun nuorena pikkukaupunkilaisena kovasti haaveilin Helsinkiin muutosta, että mitä kaikkea hienoa siellä tekisin.

Lopulta menin sinne opiskelemaan, opiskeluaika oli todella hienoa ja eläväistä, paljon tapahtumaa yms. Sitten kaikki muuttui kun alkoi työelämä, ei sitä enää töitten jälkeen ehdi pyörimään museoissa yms. ja opiskelukaverit ei jouda ryyppäämään ja nekin museot on Helsingissäkin nopeasti loppuun kaluttu. Muutin työn perässä takaisin kun sain oman alan työtä.

Mitä siis lopulta tarvitsin päivittäin: Prisma, Citymarket, kuntosali, Työpaikka kansainvälisessä firmassa, yksityinen terveyshuolto, leffateatteri ja sijoituskerho. Kuvitelma siis oli liian ruusuinen mitä tekisin päivittäin. Mulle siis riittäisi vaikka Iisalmi elämiseen.

Eniten olen kaivannut lentokentän läheisyyttä, mutta se on suht vähäinen ongelma kun junalla pääsee.

Tiedän omasta lähipiiristä niin monta paria, jotka on menneet tämän kaavan mukaan eli kolme lasta alle kolmekymppisinä, ja sitten neljänkympin maissa eronneet kun jompi kumpi on uupunut/masentunut/ahdistunut/kyllästynyt jne. nimenomaan siihen perhe-elämään.

Vierailija kirjoitti:

Jos on aidosti valmis, niin hyvä hänelle. Mikään tuon listan asioista ei tee onnelliseksi, jos ne haalii itselleen vain siksi että näin kuuluu tehdä.

Olipa hyvin kirjoitettu!

Mielestäni jotenkin surullista tuommoinen "Elämä valmis 25 vuotiaana".... Mitä hän tekee sit loppuelämänsä? Jos hän on nyt jo valmis? Omasta mielestäni elämä ei ole koskaan valmista. Aina on jotain kehitettävää jossain. Jos kaikki on jo valmista niin sithän elämä päättyy.

Mitä tavoittelemisen arvoista on siinä, että sulla on 25 -vuotiaana 3 lasta? Painajainen tuo olisi...

Vierailija kirjoitti:

Mitä tavoittelemisen arvoista on siinä, että sulla on 25 -vuotiaana 3 lasta? Painajainen tuo olisi...

Sen ei tarvitse olla sinun tavoitteesi, mutta toiselle se voi olla suuri onni. Anna olla, keskity omaan elämääsi ja anna toisten elää tavallaan. Vaikka nykyisin puhutaan siitä, että jokainen saa elää tavallaan, niin tuntuu, että kuitenkaan ei saisi poiketa keskiverrosta yhtään. Paine yhdenmukaisuudesta on edelleen, vaikka vaihtoehtoja on näennäisesti enemmän.

"Mitä siis lopulta tarvitsin päivittäin: Prisma, Citymarket, kuntosali, Työpaikka kansainvälisessä firmassa, yksityinen terveyshuolto, leffateatteri ja sijoituskerho. Kuvitelma siis oli liian ruusuinen mitä tekisin päivittäin. Mulle siis riittäisi vaikka Iisalmi elämiseen."

Tää on just tää: kaupunkiasumisen haikailu perustuu siihen pöhinään ympärillä ja kutkuttavaan ajatukseen siitä, mitä kaikkea voisi tehdä (muttei tee), kun taas maalla asumisen haikailu perustuu kuvitelmaan kiireettömyydestä (mutta kuten Hesarin jutussakin, tukka putkellä mennään ruuhkavuosina sielläkin ja samat Teamsit istutaan).

Välillä vähän kummastuttaa, että miksi tuo ei oikeasti ole "normaalia" enää? Ainakin kyselytulosten mukaan suurin osa nuorista miehistä ja naisista haluaa kuitenkin niitä lapsia. Onko se pelko oman uran puolesta niin suurta, että sen takia jää sitten lopulta tekemättä? Nyt hemmetti vieköön nopeasti niille äideille/kotitalouksille joku veroalennusprosentti lapsien määrän mukaan. Juu ei kukaan rahan takia niitä ala tekemään, mutta jos heille antaisi veronalennusta niin sen käteen jäävän ylimääräisen osuuden voisi sitten se kotitalous käyttää palkatakseen avuksi lastenhoitajaa/kodinhoitajaa, niin ei tarvi koko uraa vetää viemäristä alas.

Ok. Jokainen voi elää nykyään oman näköistään elämää.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä kertoo kyllä tosi paljon tästä ajasta, että tällainen elämäntyyli ylittää uutiskynnyksen. 90-luvulla tuo olisi ollut ns. tavisperhe. 

Oma elämä on niin kaukana tuosta kuin olla voi. Silti mietin usein, pitäisikö ihmisten ottaa enemmän tuosta naisesta mallia. Ihan sen vuoksi, että ihmiset ovat nykyään usein niin onnettomia ja hukassa itsensä kanssa. Joku psykiatri sanoi joskus lehdessä, että on hirveän surullista ihan kaikkien kannalta, että ihmiset etsivät loputtomiin sitä, mitä haluavat elämältään ja vaikka mitä työtä haluavat tehdä. Moni hyötyisi ihan oikeasti siitä, että joku muu päättäisi puolesta kuinka eletään ja miten ollaan. Yhtenäiskulttuurin aikana myös mt-ogelmia oli lapsilla ja nuorilla vähemmän.

Hyvin sanottu. Vaikka monet tähän individualismin kulttuuriin kasvaneet nuoret nykyaikuiset pitävät yhteisöllisyyttä ja kaikenlaista muiden ihmisten edun ajattelemista miltei kirosanana, säälittävänä uhrautumisena, niin ihminen on biologisesti pohjimmiltaan kuitenkin yhteisöllinen ja altruistinen olento, ollut vuosituhansia. Tämä nykyinen "maailma on minua varten" -ajattelu on tietyllä tapaa luonnotonta, ja maailmassa harhaillessaan ja fiilistellessään moni katkeroituu, kun kokee tulleensa "maailman" pettämäksi. 

Itse tulin huomattavasti tyytyväisemmäksi elämääni, löysin paikkani työelämässä ja sain voimaa, energiaa ja sitkeyttä arjen haasteisiin, kun siinä 30+ iässä otin vihdoin pääni pois omasta perCstä. Kiinnostuksenkohteita minulla on aina ollut ylitsepursuavasti, mutta aloin vihdoin ajatella sitä, että miten minä voin palvella lähimmäisiäni. Mitä voin tehdä omien läheisteni hyväksi, mitä voisin tehdä paikallisen yhteisön hyväksi, mitä voisin tehdä tuntemattomien ihmisten hyväksi. Tämä alkoi inspiroida minua valtavasti, kun nuorempana koitin hirveällä epätoivolla löytää "omaa juttuani", tulla koko ajan paremmaksi ja taitavammaksi. Toki edelleen teen intohimoisesti asioita, jotka ovat minusta ihan vaan kivoja ja tuntuvat mukavalta, mutta ihminen tarvitsee vastapainoksi merkitystä ollakseen onnellinen. Syvää merkitystä ei ole ikuinen lapsuus tehden sitä, mikä tuntuu hauskalta ja helpolta. Vaikka tätä tekisi kuinka kunnianhimoisesti ja tavoitteellisesti ja itseään kehittäen. Pelkkä itsensä kehittäminen ei tuo merkitystä elämään - se on toki hieno ja mielenkiintoinen osa hyvää elämää, mutta se ei riitä. Suosittelen itse kutakin miettimään, miten voisitte jakaa hyvää ympärillenne, miten voisitte koskettaa toisen ihmisen elämää. (Ja ei, sitä ei ole pakko tehdä hampaat irvessä uhrautuen, itsensä kokonaan unohtaen, vaikka moni nuori aikuinen luulee itsekeskeisyydestä ja hedonismista luopumisen tarkoittavan aina katkeruutta. Ehkä joidenkin vain yksinkertaisesti on vaikea käsittää, miten toiselle hyvän tekemisestä voisi tulla itselle hyvä olo. Kannattaa kuitenkin kokeilla ennen kuin tuomitsee.)

Veikkaan, että viimeistään kolmevitosena on burnoutti, avioero ja yksinhuoltajuus. Mutta hyvä toki että nekin tulee sitten aikaisin, niin ehtii suorittaa elämää vielä toisen kierroksen. Itse olen näin 5-kymppisenä onnellisesti vielä ekalla kierroksella eikä mitään kiirettä suorittaa elämää. 

Apua. Minun elämä ei varmaan koskaan valmistu. Olen kuudennella kymmenellä... eipä ole lapsia, miehet on vaihtuneet, en ole naimisissa, ei ole vakituista työtä, en ole omistanut yhtäkään kotiani... voisiko joku lehti tehdä minusta jutun? Vaikka Hs tai Et?

Ihminen ei ole koskaan valmis, aina löytyy uutta opittavaa, nähtävää ja kehitystä.

Olisi todella todella surullista, että nämä olisivat kriteerit sille kuinka valmis ihminen on.