Suren ja välillä itkenkin sitä kun lapset eivät enää ole pieniä

Vierailija kirjoitti:

Samoja fiiliksia. Lapset alkavat olla teini-iässsä ja vaikka heidänkin kanssaan on upeeta, kun voi jo tehdä yhdessä "aikuisempia" asioita niin silti sitä toivoisi, että voikun pääsisi takaisin siihen kun he olivat pienempiä. Sitä tekisi monen asian toisin ja olisi niiiiiiin ihanaa vaan olla heidän kanssaan. Veljen lapsi on 3-vuotias ja oli meillä hoidossa nyt viikon ajan niin itku tuli koko ajan kun kaihoisasti muistelin omia lapsia kun olivat tuon ikäisiä. 

Ei elämän tarkoitus ole että on vain niiiiiiiin ihanaa koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Odottele lapsenlapsia.

Mutta älä vaadi. Hyväksy aikuistunut lapsesi sinä ihmisenä, joka hän on. Hän ei ole sinulle velkaa mistään.

Mun ukki suri aikoinaan ihan samaa, kun muutin pois kotoa. Niinpä sanoin hänelle, että pakkaat vain kamppeesi, kun sulla tulee mua ikävä, ja tulet tutustumaan uuteen kaupunkiin. Yksin ei kannata murehtia:) 

En ymmärrä. Minulle tulisi ainakin hirveä riittämättömyyden tunne jos äitini menisi paukauttamaan tuollaisen kommentin. Tämä on jankuttanut koko ikäni että ONNEKSI et ole enää pieni lapsi, hän ei voinut sietää lasten kanssa leikkimistä ja kaikkea höpönlöpön lastentapahtumiin raahautumista.

Jotenkin nyt tulee sellainen fiilis, että ap on / on ollut aika rasittava mutsi.

No mutta ajattele positiivisia puolia. Nyt sulla on mahdollisuus soittaa vaikka joka päivä ja tunkea kylään kutsumatta kerran viikossa.

Ei ole selvästikään hyvä asia, että lapset ovat aina kaikessa ykkösasia, niin kuin ap sanoo.

Seurauksena on tuollaisia nyyhkiviä äitejä, joilla ei ole enää mitään, kun lapsi lakkaa olemasta se syliteltävä ja suukoteltava nukke.

Minusta taas on ihanaa, kun lapsi (ainoani) kasvaa. Ensimmäiset kolme vuotta oli meillä ihan painajaista enkä todellakaan haikaile takaisin siihen aikaan. Sen jälkeen olen pystynyt nauttimaan äitiydestä ja jokainen ikä on ollut ihana. Myös nyt tämä, kun tytär on teini-iän kynnyksellä.

Minusta on jotenkin surullista, että jotkut ovat niin kiinni juuri siinä pikkulapsiajassa eivätkä osaa nauttia lasten kanssa olemisesta samalla tavalla enää sen jälkeen. Monet sitten isovanhempinakin hössöttävät pikkuisten ympärillä, mutta hylkäävät lapsenlapset, kunhan kasvavat sen ajan ohi. Anoppini on tällainen. Poikansa (eli mieheni) kiinnosti anoppia niin pitkään, kunnes ei ollut enää pikkulapsi. Sen jälkeen mies on ollut omillaan ilman mitään emotionaalista suhdetta äitiinsä. Saman anoppi teki meidän tyttären kanssa. Kiinnostus loppui heti, kun tytär kasvoi pikkulapsiajan ohi. Nyt lähinnä arvostelee miten pinnallisia ja typeriä tyttären mielenkiinnon kohteet ovat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samassa tilanteessa kuin ap, toinen jo lähtenyt, kuopus lukiossa. Katselen vanhoja valokuvia usein ja mietin; kumpa saisin halata niitä pieniä vielä kerran. Luopumista tämä on. 

Jos onnistuu tässä 20 vuotisessa tehtävässä niin seurauksena jää itse yksin. En osaa auttaa siis.

Sulla ei taida olla töitä?

Olen syöpähoidoissa, kiitos kysymästä. Suren useampaa asiaa yhtäaikaa.

Mitä helvettiä? Itse ainakin katson ylpeydellä lasten itsenäistymistä ja kasvamista itsenäisiksi ja omillaan pärjääviksi aikuisiksi.

Plus että nyt viimeinkin on sitä omaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

No mutta ajattele positiivisia puolia. Nyt sulla on mahdollisuus soittaa vaikka joka päivä ja tunkea kylään kutsumatta kerran viikossa.

Ihanneäiti ja -anoppi. 😂

On mun välillä ikävä mun pikku poikiani ja tulee itku. Jossain kerran luki, että muistatko koska viimeisen kerran nostit lapsesi syyliisi ja sen jälkeen et ikinä enää? Ai että se sattuu joka kerta ajatellakin kaikkia niitä hetkiä joita piti itsestäänselvänä eikä painanut mieleensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samassa tilanteessa kuin ap, toinen jo lähtenyt, kuopus lukiossa. Katselen vanhoja valokuvia usein ja mietin; kumpa saisin halata niitä pieniä vielä kerran. Luopumista tämä on. 

Jos onnistuu tässä 20 vuotisessa tehtävässä niin seurauksena jää itse yksin. En osaa auttaa siis.

Sulla ei taida olla töitä?

Olen syöpähoidoissa, kiitos kysymästä. Suren useampaa asiaa yhtäaikaa.

Ok, tsemppiä ja paranemista sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Mä muistan kun aistin tämän omassa äidissä ja mummossakin. Se aiheutti valtavaa kelpaamattomuuden tunnetta. Että ei saisi kasvaa ja aikuistua. Koittakaa nyt surijat siis päästä tosta yli ja iloitkaa niistä kasvavista lapsista ja kannustakaa kohti aikuisuutta. 

Tuo on kamalaa. Itsekästä ja paikoilleen lukitsevaa.

Meillä piti pärjätä käytännössä yksin jo aivan pienenä. Sitten takerruttiin, kun olisi ollut aika lähteä. Kun ne lapset kasvoivat niin äkkiä, ja kotoa muutto oli kuin ei nähtäisi enää ikinä. 

Olen yrittänyt olla viisaampi. Lapset ovat aina mielessäni "äidin pieniä", mutta ovat saaneet kasvaa ja käytännön tukea on annettu. 

Minä ymmärrän, ap. Sanonta lapset on lainaa on niin totta. Eilen laitettiin lapsen kanssa jalat vastakkain. Sama koko! Halatessa hän on melkein minun pituinen. Muistan niin hyvin sen pienen touhottajan vilkkuvissa lenkkareissaan.

En minä lapsenlapsia odota. Sehän on ihan eri asia kuin oma lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Nauttikaa nyt kun voitte kun tiellä on pienet lapset. Tässä ei ole siitäkään kyse etteikö minulla olisi omaa elämää. On siis ystäviä, harrastuksia jne. Surettaa siitä huolimatta vaikka pitäisi olla onnellinen🥴

-ap

Mene töihin. Lisää tukia ei tipu.

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän, ap. Sanonta lapset on lainaa on niin totta. Eilen laitettiin lapsen kanssa jalat vastakkain. Sama koko! Halatessa hän on melkein minun pituinen. Muistan niin hyvin sen pienen touhottajan vilkkuvissa lenkkareissaan.

En minä lapsenlapsia odota. Sehän on ihan eri asia kuin oma lapsi. 

Tää sama vilkkuva lenkkari -tyyppi on kirjoittanut omankin aloituksen aiemmin samasta aiheesta.

Olet sekasin. Etsi muuta sisältöä elämääsi,

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Minulle tulisi ainakin hirveä riittämättömyyden tunne jos äitini menisi paukauttamaan tuollaisen kommentin. Tämä on jankuttanut koko ikäni että ONNEKSI et ole enää pieni lapsi, hän ei voinut sietää lasten kanssa leikkimistä ja kaikkea höpönlöpön lastentapahtumiin raahautumista.

Eihän tuokaan ole mistään kotoisin. Lasten tapahtumat on lapsia varten, ja aikuisen työ on jaksaa niitä kohtuudella. Ilman, että tekee numeroa asiasta. 

Lopulta voi olla tyytyväinen, että jaksoi ja viitsi. 

Meille tuli töihin joku nainen, joka ensimmäiseksi alkoi kertoa lapsistaan: Mun vauva on jo 18-vuotias!

Siinä tunsi vähän myötähäpeää yksi jos toinenkin.