Lue keskustelun säännöt.
Suren ja välillä itkenkin sitä kun lapset eivät enää ole pieniä
13.04.2024 |
Toinen on siis muuttanut jo onilleen ja toinen on lähtökuopissa. Mutta minulla on ikävä heitä pieninä lapsina kun sai ottaa syliin, antaa pusuja, kantaa sylissä, leikkiä jne. Nyt jos he olisivat pieniä niin olisin vielä enemmän läsnä kuin aikoinaan. Vaikka aina olen ollut paljon lasten kanssa ja lapset ovat aina olleet ykkösasia. Miten tästä surusta pääsisi yli?
Kommentit (124)
Vierailija kirjoitti:
Mä muistan kun aistin tämän omassa äidissä ja mummossakin. Se aiheutti valtavaa kelpaamattomuuden tunnetta. Että ei saisi kasvaa ja aikuistua. Koittakaa nyt surijat siis päästä tosta yli ja iloitkaa niistä kasvavista lapsista ja kannustakaa kohti aikuisuutta.
Voi herranjee näitä psyykkisiä ongelmia,valtava kelpaamattomuuden tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän äiti on myös tuollainen. "Te olitte niin ihania pienenä, voi että kun teitä sai nauraa, ja oli niin mukava tehdä teidän kanssa kaikkea." Joo kivaa että on nauttinut lapsistaan, mutta tuon hokeminen joka kerta tavatessa on pirun ärsyttävää. Anteeksi nyt että kasvettiin aikuisiksi, eikä olla enää ihania eikä hauskoja, ja meillä on omia mielipiteitä, jotka välillä on ihan eri kuin sinun.
Vierailija kirjoitti:
Meille tuli töihin joku nainen, joka ensimmäiseksi alkoi kertoa lapsistaan: Mun vauva on jo 18-vuotias!
Siinä tunsi vähän myötähäpeää yksi jos toinenkin.
Niin. Olen minäkin joskus kuullut tällaisia, mutta myötähäpeää en ole tuntenut. Se nyt on vaan jonkun tapa ilmaista sanan "lapsi". Ehkä vähän kömpelöä huumoria? Ongelma on teillä, jos aiheutti jotain häpeää...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä muistan kun aistin tämän omassa äidissä ja mummossakin. Se aiheutti valtavaa kelpaamattomuuden tunnetta. Että ei saisi kasvaa ja aikuistua. Koittakaa nyt surijat siis päästä tosta yli ja iloitkaa niistä kasvavista lapsista ja kannustakaa kohti aikuisuutta.
Voi herranjee näitä psyykkisiä ongelmia,valtava kelpaamattomuuden tunne.
Se on sitä taakan siirtoa ja -laskua. Ei jatkoon.
Vierailija kirjoitti:
Minusta taas on ihanaa, kun lapsi (ainoani) kasvaa. Ensimmäiset kolme vuotta oli meillä ihan painajaista enkä todellakaan haikaile takaisin siihen aikaan. Sen jälkeen olen pystynyt nauttimaan äitiydestä ja jokainen ikä on ollut ihana. Myös nyt tämä, kun tytär on teini-iän kynnyksellä.
Minusta on jotenkin surullista, että jotkut ovat niin kiinni juuri siinä pikkulapsiajassa eivätkä osaa nauttia lasten kanssa olemisesta samalla tavalla enää sen jälkeen. Monet sitten isovanhempinakin hössöttävät pikkuisten ympärillä, mutta hylkäävät lapsenlapset, kunhan kasvavat sen ajan ohi. Anoppini on tällainen. Poikansa (eli mieheni) kiinnosti anoppia niin pitkään, kunnes ei ollut enää pikkulapsi. Sen jälkeen mies on ollut omillaan ilman mitään emotionaalista suhdetta äitiinsä. Saman anoppi teki meidän tyttären kanssa. Kiinnostus loppui heti, kun tytär kasvoi pikkulapsiajan ohi. Nyt lähinnä arvostelee miten pinnallisia ja typeriä tyttären miel
Eli sulla ei ole mitään kokemusta otsikon asiasta jonkun n 10-12v lapsen äitinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun lapseni on 2-vuotias ja muistelen välillä haikeudella niitä hetkiä, kun oli vauva... Ihan normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tilanne. Paitsi mä olen toisaalta haikean surullinen ja toisaalta onnellinen ja ylpeä. Ihana nähdä, kuinka upeita nuoria aikuisia lapsista on kasvanut.
Tuo tunne on aivan normaalia. Väliin kuuntelen Slipping through my fingers, joka kuvaa täydellisesti niitä tuntemuksia. Itku tulee joka kerta.
Lapset on vain lainaa. Elämä muuttaa muotoaan, kun he muuttavat omilleen. Ei he kuitenkaan minnekään katoa. Edelleen ovat mun lapsiani ja äiti on aina tukena tarvittaessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Riippuvuutta? Minä en käsitä sinunlaisia, jotka käyttää jotain riippuvuus-termiä asiasta ja kokee jotenkin outona, että se lemmikkieläin on tärkeä perheenjäsen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Onko lapsiriippuvuus sitten jotenkin ymmärrettävämpää? Minusta ei. Pikemminkin päinvastoin. Ei toiseen ihmiseen voi ripustautua, hänellä tulee olemaan ihan oma elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Et sinä sitä sure. Let's face it: suret sitä, että olet itse jo niin VANHA. Sinä senkin KURPPA.
Hirveitä ihmisiä täällä 😳
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne. Paitsi mä olen toisaalta haikean surullinen ja toisaalta onnellinen ja ylpeä. Ihana nähdä, kuinka upeita nuoria aikuisia lapsista on kasvanut.
Tuo tunne on aivan normaalia. Väliin kuuntelen Slipping through my fingers, joka kuvaa täydellisesti niitä tuntemuksia. Itku tulee joka kerta.
Lapset on vain lainaa. Elämä muuttaa muotoaan, kun he muuttavat omilleen. Ei he kuitenkaan minnekään katoa. Edelleen ovat mun lapsiani ja äiti on aina tukena tarvittaessa.
Aina ne omat lapset ovat upeita, joista voi olla onnellinen ja ylpeä.
Opettajat ja muut lasten ja nuorten kanssa työskentelemään joutuvat voivat vähän olla eri mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Olen maalta kotoisin, ja tottunut eläimiin käytännöllisellä tasolla. Vaikka ovatkin rakkaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisiä on monenlaisia. Silloin kun elämänsisältöä on vain lapset, niin tietysti on tuollainen olo kuin ap:lla, että elämänsisältö katoaa.
Mutta sitten on myös niitä vanhempia, jotka tekevät vanhemmuutensa ohella jotain muutakin, kuten opiskelu tai harrastukset eli jotain täysin omaa, niin eihän silloin tuollaista tilannetta tule.
Ja PS. On aivan ihanaa, kun voi taas harrastella seksiä kumppanin kanssa missä ja milloin vain, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa:)
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni on 2-vuotias ja muistelen välillä haikeudella niitä hetkiä, kun oli vauva... Ihan normaalia.
Omat lapset jo isoja, mutta suvussa pieni parivuotias ja välillä on haikea olo, kun muistaa omia lapsia saman ikäisinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Riippuvuutta? Minä en käsitä sinunlaisia, jotka käyttää jotain riippuvuus-termiä asiasta ja kokee jotenkin outona, että se lemmikkieläin on tärkeä perheenjäsen?
Ei, tollo. Eläin on ELÄIN, vaikka onkin perheenjäsen ja yksilö. Ei se ole mikään lapsi tai vauva.
Ja kyllä, niihin karvaisiin lasten korvikkeisiin usein sijoitetaan tunteita, jotka kuuluisivat perheen ihmisille. Tiedän tapauksia.
On luonnollista kaivata tai tuntea haikeutta mennyttä koiraa tai kissaa kohtaan, mutta se ei elä kuin tietyn ajan.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä on monenlaisia. Silloin kun elämänsisältöä on vain lapset, niin tietysti on tuollainen olo kuin ap:lla, että elämänsisältö katoaa.
Mutta sitten on myös niitä vanhempia, jotka tekevät vanhemmuutensa ohella jotain muutakin, kuten opiskelu tai harrastukset eli jotain täysin omaa, niin eihän silloin tuollaista tilannetta tule.
Ja PS. On aivan ihanaa, kun voi taas harrastella seksiä kumppanin kanssa missä ja milloin vain, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa:)
Ok. Kyllä minulla on elämässä paljon muutakin kuin lapset. Pikkuvauvat nyt vaan ovat ihania ja se on etenkin esikoisen kohdalla niin uutta ja ihmeellistä... Ihania hetkiä, jotka ei koskaan palaa uudestaan. Se ehkä tekee siitä haikeaa. Elämä menee eteenpäin, itsekin vanhenee... Ne vanhat asiat jää muistoihin.
En ymmärrä miksi täällä osa on niin negatiivisia ja veemäisiä, jos joku tuntee näin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Riippuvuutta? Minä en käsitä sinunlaisia, jotka käyttää jotain riippuvuus-termiä asiasta ja kokee jotenkin outona, että se lemmikkieläin on tärkeä perheenjäsen?
Ei, tollo. Eläin on ELÄIN, vaikka onkin perheenjäsen ja yksilö. Ei se ole mikään lapsi tai vauva.
Ja kyllä, niihin karvaisiin lasten korvikkeisiin usein sijoitetaan tunteita, jotka kuuluisivat pe
Sinä se tollo olet. Joku käsittämätön ongelma muiden valintoja kohtaan?
Vierailija kirjoitti:
Odottele lapsenlapsia.
Huono neuvo. Lapsenlapsia tulee jos tulee. Lasten oma asia lisääntyvätkö vai ei.
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...