Lue keskustelun säännöt.
Suren ja välillä itkenkin sitä kun lapset eivät enää ole pieniä
13.04.2024 |
Toinen on siis muuttanut jo onilleen ja toinen on lähtökuopissa. Mutta minulla on ikävä heitä pieninä lapsina kun sai ottaa syliin, antaa pusuja, kantaa sylissä, leikkiä jne. Nyt jos he olisivat pieniä niin olisin vielä enemmän läsnä kuin aikoinaan. Vaikka aina olen ollut paljon lasten kanssa ja lapset ovat aina olleet ykkösasia. Miten tästä surusta pääsisi yli?
Kommentit (124)
Osasta tulee kasvaessaan narkkareita tai rikollisia. Osa ei löydä työtä, ei saa opiskelupaikkaa, jää ilman ystäviä ja seurustelukumppania. Erakoituu. Hikikomeroituu. Et voi koskaan tietää, mitä tulevaisuus tuo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Riippuvuutta? Minä en käsitä sinunlaisia, jotka käyttää jotain riippuvuus-termiä asiasta ja kokee jotenkin outona, että se lemmikkieläin on tärkeä perheenjäsen?
Ei, tollo. Eläin on ELÄIN, vaikka onkin perheenjäsen ja yksilö. Ei se ole mikään lapsi tai vauva.
Se, että joku muistelee haikeudella lemmikkinsä pentuaikaa tai katsoo tippa linssissä vanhenevaa rakasta koiraansa, joka elää ehkä maksimissaan pari vuotta enää ei ole mitenkään sama asia kuin eläinten inhimillistäminen tai niiden asettaminen lasten edelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni on 2-vuotias ja muistelen välillä haikeudella niitä hetkiä, kun oli vauva... Ihan normaalia.
Omat lapset jo isoja, mutta suvussa pieni parivuotias ja välillä on haikea olo, kun muistaa omia lapsia saman ikäisinä.
Missä verbit?
Siinä yllä, kaksi kpl. Tarvitko apua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Riippuvuutta? Minä en käsitä sinunlaisia, jotka käyttää jotain riippuvuus-termiä asiasta ja kokee jotenkin outona, että se lemmikkieläin on tärkeä perheenjäsen?
Ei, tollo. Eläin on ELÄIN, vaikka onkin perheenjäsen ja yksilö. Ei se ole mikään lapsi tai vauva.
Ei ole tervettä, että omat lapset ovat niitä tärkeimpiä? Kyllä lähes jokaiselle vanhemmalle on.
Ei ole lapsia, mutta jotain saman tyylistä surua koin kun muistelin lapsuuden onnellisia aikoja. Aikuisuus on vain niin hiton ankeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samassa tilanteessa kuin ap, toinen jo lähtenyt, kuopus lukiossa. Katselen vanhoja valokuvia usein ja mietin; kumpa saisin halata niitä pieniä vielä kerran. Luopumista tämä on.
Jos onnistuu tässä 20 vuotisessa tehtävässä niin seurauksena jää itse yksin. En osaa auttaa siis.
Joo, näin on. Lapset on vaan lainassa. Omani on muuttamassa itsekseen tänä vuonna.
En voi käsittää tällä palstalla heitä, jotka pitää yhteyttä vanhempiinsa kerran kuussa tai harvemmin. (Täällä on sellaisia jotka ei oo pitäny vuosiin yhteyttä. Usein vika ei ole vanhemmassa, vaan lapsesta myös. Siis psykopaattisuus tms. Kääntää kaikki vanhemman syyksi)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni on 2-vuotias ja muistelen välillä haikeudella niitä hetkiä, kun oli vauva... Ihan normaalia.
Omat lapset jo isoja, mutta suvussa pieni parivuotias ja välillä on haikea olo, kun muistaa omia lapsia saman ikäisinä.
Missä verbit?
Siinä yllä, kaksi kpl. Tarvitko apua?
Niitä olisi pitänyt olla viestissäsi neljä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äiti muistelee edelleen haikeana aikaa kun olin siskoni kanssa lapsi. Nyt ollaan viisikymppisiä :D
Sanoo, että näkee välillä unta niistä ajoista ja herää yhtä aikaa iloisena ja surullisena, iloisena että muistaa ne ajat. Surua, kun aika on niin eri nykyään. Mutta joka kerta muistaa sanoa, että olette vieläkin ihania :D
Minusta on ollut ihan hyvä kuulla näin, en halua olla mikään minkä odottaisi kasvavan pois jaloista, tosi mukava kuulla, että on jäänyt hyvä muistot. Samoin on minulla. Silti on tuettu itsenäisyyteen, ei ole ripustauduttu vain äidin rooliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni on 2-vuotias ja muistelen välillä haikeudella niitä hetkiä, kun oli vauva... Ihan normaalia.
Omat lapset jo isoja, mutta suvussa pieni parivuotias ja välillä on haikea olo, kun muistaa omia lapsia saman ikäisinä.
Missä verbit?
Siinä yllä, kaksi kpl. Tarvitko apua?
Niitä olisi pitänyt olla viestissäsi neljä.
Ei ollut minun viestini.
Voit toki kirjoittaa ne siihen näyttöön XD
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En halua tuomita mutta mietin onko kyse läheisriippuvuudesta. Rajattomuudesta. Siitä että oma identiteetti on rakentunut liiaksi äitiyden varaan.
Ihmettelin kun eräs tuttu suri voimakkaasti sitä että perheeseen ei tule enää vauvoja, että lapsiluku on täynnä. Itse tunsin helpotusta samassa tilanteessa kun tiesin että enempää lapsia ei tule. Muutenkin hänestä välittyy vaikutelma että tarvitsee tarvittuna olemista. Työskentelee hoitoalalla mutta "hoitaa" myös vapaa-ajallaan.
En tiedä saako joku kiinni siitä mitä tarkoitan mutta jotenkin ajattelen niin että vaikka on luonnollista tuntea surua kun lapsi muuttaa pois kotoa niin on tärkeää myös iloita hänen itsenäistymisestään. Muuten siirtää lapsen harteille väärää syyllisyyttä ja huolta vanhemman hyvinvoinnista ja pärjäämisestä.
Joku ei vaan osaa luopua ja siityä luonnollisesti eteenpäin.
"Miten surusta pääsisi yli?"
Hyväksymällä, että lapsesi eivät ole sinun egosi jatke, vaan omia yksilöitään. Koko lasten hankinnan pointti on kasvattaa ja auttaa lapset itsenäiseen elämään.
Sen pitäisi olla jokaisen vanhemman suurin ilon aihe, kun lapset kykenevät ottamaan omasta elämästään ja arjestaan vastuun. Minä ainakin tanssisin ilosta, jos saisin lapsen vastuulliseksi aikuiseksi. Itselleni lapsi on kuitenkin vielä vasta toive.
Oma olotilasi tarttuu aivan varmasti lapsiin ja mikään ei ole rasittavampaa kuin tuntea syyllisyyttä surullisesta ja pikku hiljaa ikääntyvästä vanhemmasta, joka kaipaisi aikuisia lapsiaan jatkuvasti kotiin.
Sinun pitää nyt myös osoittaa olevasi vastuullinen aikuinen, joka ajattelee, että lapsilla on oikeus omaan elämäänsä. Anna heidän nauttia nuoruudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet rakentanut koko minäkuvasi äitiyden varaan, ja nyt kun lapset eivät enää jatkuvasti sinua tarvitse, et enää tiedä mikä tai kuka olet, vai oletko edes mikään.
Hanki elämä.
Nyt et taida ymmärtää sitä miten lasten kanssa monen monta vuotta kotiäitinä viettäneenä sydämen keskipiste reagoi, kun lapset kasvaa ja muuttaa
pois kotoa. Minä tiedän kuka olen, olen lasteni äiti, en vähemmän, mutta en myöskään enemmän. Se on siinä. Se on se yhteys.
En ole ap.
Tässä esimerkki siitä mitä se on kun on rakentanut identiteettinsä liikaa äitiyden varaan. Muutakin pitää elämässä olla muuten sitoo lapset liiaksi itseensä vielä aikuisenakin.
Voihan nyyh taas yhden kerran, senkin hemmoteltu paska!! Jotkut ei ede saa lapsia LAINKAAN!!! HÄPEÄ!!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet rakentanut koko minäkuvasi äitiyden varaan, ja nyt kun lapset eivät enää jatkuvasti sinua tarvitse, et enää tiedä mikä tai kuka olet, vai oletko edes mikään.
Hanki elämä.
Nyt et taida ymmärtää sitä miten lasten kanssa monen monta vuotta kotiäitinä viettäneenä sydämen keskipiste reagoi, kun lapset kasvaa ja muuttaa
pois kotoa. Minä tiedän kuka olen, olen lasteni äiti, en vähemmän, mutta en myöskään enemmän. Se on siinä. Se on se yhteys.
En ole ap.Tässä esimerkki siitä mitä se on kun on rakentanut identiteettinsä liikaa äitiyden varaan. Muutakin pitää elämässä olla muuten sitoo lapset liiaksi itseensä vielä aikuisenakin.
Minä ajattelen tämän niin, että olen aina äiti, se ei vähene, vaikka lapsi kasvaa, äitiys vain muuttuu.
En ole myöskään enempää, en omista lastani, olen äiti, se on yhteys joka on aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Riippuvuutta? Minä en käsitä sinunlaisia, jotka käyttää jotain riippuvuus-termiä asiasta ja kokee jotenkin outona, että se lemmikkieläin on tärkeä perheenjäsen?
Ei, tollo. Eläin on ELÄIN, vaikka onkin perheenjäsen ja yks
Ei pitäisi olla, mutta sitä se monilla on. Tietysti, jos ei ole muita ystäviä, sen vielä käsittää.
Pitää iloita lapsen itsenäistymisestä. Siihen kuuluu lapsesta irtautuminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samassa tilanteessa kuin ap, toinen jo lähtenyt, kuopus lukiossa. Katselen vanhoja valokuvia usein ja mietin; kumpa saisin halata niitä pieniä vielä kerran. Luopumista tämä on.
Jos onnistuu tässä 20 vuotisessa tehtävässä niin seurauksena jää itse yksin. En osaa auttaa siis.
Joo, näin on. Lapset on vaan lainassa. Omani on muuttamassa itsekseen tänä vuonna.
En voi käsittää tällä palstalla heitä, jotka pitää yhteyttä vanhempiinsa kerran kuussa tai harvemmin. (Täällä on sellaisia jotka ei oo pitäny vuosiin yhteyttä. Usein vika ei ole vanhemmassa, vaan lapsesta myös. Siis psykopaattisuus tms. Kääntää kaikki vanhemman syyksi)
Ihan normaalia kehitystä. Osa on luonteeltaan omillaan viihtyviä. Sitä ei niin huomaa, kun asutaan saman katon alla. Siihen ei tarvita mitään vihaa tai psykopatiaa.
Nuorelle pitää antaa rauha asettua omaan elämäänsä.
Kuuluu ihmisyyteen, että surraan menetyksiä. Ja niitä menetyksiä on monenlaisia, ne eivät ole välttämättä traagisia, vaan voivat hyvin liittyä esim. omaan identiteettiin: kun lapsi kasvaa, menetän pikkulapsen äidin identiteetin, samoin kuin lapsen kasvaessa menetän pikkulapsen. Ihan kuten kasvaessa myös teini voi ja saa surra oman lapsuuden loppumista.
Tilalle tulee toki aina jotain uutta, joka voi osoittautua ajan kanssa jopa entistä ihanammaksi, mutta uuteen vaiheeseen sopeutumiseen kuluu jokaisella oma yksilöllinen aikansa, ja ellei kykene surun kautta päästämään irti vanhasta, ei siitä uudestakaan voi aina iloita.
Näitä menetyksiä siis saa surra ja pitääkin surra, jos ne tuntuvat kivuliailta. Jos pienetkin kivut vain kieltää ja työntää piilotajuntaan, ne kasaantuvat ja jossain vaiheessa voivat pulpahtaa pintaan vaikka epämääräisinä somaattisina kipuina.
Jokainen päättää itse, mitkä asiat aiheuttavat surua ja kipua, muut eivät voi sitä sanella.
Kun antaa itselleen luvan surra jotain pientäkin menetystä, hengittelee kivun läpi ja on lempeä omalle surulleen, syntyi se millaisesta menetyksestä/pettymyksestä/kivusta tahansa, niin yllättäen suru alkaakin laimentua.
Suremiseen kuluu aaltoliike, välillä surettaa enemmän, välillä vähemmän. Ja mitä laimeammaksi ne surun aallot käyvät, sitä enemmän kykenee iloitsemaan sitten uudesta.
Ja välillä voi surra ja iloita ihan yhtä aikaa.
Täysin normaalia ja inhimillistä siis. Ja hienoa, että kykenee tunnistamaan surun. Se helpottaa myös siitä irti päästämistä. Kykenemättömyys tunnistaa ja hyväksyä surua ja muita vaikeita tunteita voi johtaa myös masennukseen, joten ehdottomasti parempi tunnistaa ne, jotta niistä voi myös ajan myötä päästää irti.
Vierailija kirjoitti:
Pitää iloita lapsen itsenäistymisestä. Siihen kuuluu lapsesta irtautuminen.
Voi iloita, mutta samalla tuntea haikeutta.
Minusta on kurjaa lukea tai kuunnella, miten rumasti jotkut puhuvat lasten pikkulapsiajasta, kun piti raahautua sinne ja tänne jne. Ennemmin kuuntelen näitä kaihoisia muisteluita, miten niin pieni asia kuin halaaminen on ollut niin ihanaa, että sen muistaa edelleen vuosien jälkeen :))
Nyt et taida ymmärtää sitä miten lasten kanssa monen monta vuotta kotiäitinä viettäneenä sydämen keskipiste reagoi, kun lapset kasvaa ja muuttaa
pois kotoa. Minä tiedän kuka olen, olen lasteni äiti, en vähemmän, mutta en myöskään enemmän. Se on siinä. Se on se yhteys.
En ole ap.