Lue keskustelun säännöt.
Suren ja välillä itkenkin sitä kun lapset eivät enää ole pieniä
13.04.2024 |
Toinen on siis muuttanut jo onilleen ja toinen on lähtökuopissa. Mutta minulla on ikävä heitä pieninä lapsina kun sai ottaa syliin, antaa pusuja, kantaa sylissä, leikkiä jne. Nyt jos he olisivat pieniä niin olisin vielä enemmän läsnä kuin aikoinaan. Vaikka aina olen ollut paljon lasten kanssa ja lapset ovat aina olleet ykkösasia. Miten tästä surusta pääsisi yli?
Kommentit (124)
Vierailija kirjoitti:
0/5
Miksi? Minusta tuntuu ihan samalta kuin ap:sta, vaikka nuorin lapseni on vielä aika pieni. Se on valtavaa haikeutta, kun ymmärtää parhaiden vuosien olevan takana.
En osaa neuvoa. Totean vain, että onnekas on se, jonka suurin huoli aikuistuvissa lapsissa on se, että he ovat kasvaneet isoiksi. Paljon pahempiakin murheita voisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä suren jo lasten poismuuttoa vaikka toinen on 1v ja toinen mahassa. Sellaista se on.
Nauttikaa nyt kun voitte kun tiellä on pienet lapset. Tässä ei ole siitäkään kyse etteikö minulla olisi omaa elämää. On siis ystäviä, harrastuksia jne. Surettaa siitä huolimatta vaikka pitäisi olla onnellinen🥴
-ap
Vierailija kirjoitti:
Odottele lapsenlapsia.
Niitä on turha odottaa. Ja varsinkin painostaa aikuisia lapsia lisääntymään vain siksi että isoäidin syli huutaa tyhjyyttään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä muistan kun aistin tämän omassa äidissä ja mummossakin. Se aiheutti valtavaa kelpaamattomuuden tunnetta. Että ei saisi kasvaa ja aikuistua. Koittakaa nyt surijat siis päästä tosta yli ja iloitkaa niistä kasvavista lapsista ja kannustakaa kohti aikuisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
0/5
Miksi? Minusta tuntuu ihan samalta kuin ap:sta, vaikka nuorin lapseni on vielä aika pieni. Se on valtavaa haikeutta, kun ymmärtää parhaiden vuosien olevan takana.
En osaa neuvoa. Totean vain, että onnekas on se, jonka suurin huoli aikuistuvissa lapsissa on se, että he ovat kasvaneet isoiksi. Paljon pahempiakin murheita voisi olla.
Te olette saatanan tyhmiä. Tehkää sitten niin paljon lapsia että teillä on aina vauva.
Kerronko mikä on äidin suurin suru? Oman lapsen kuolema.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samassa tilanteessa kuin ap, toinen jo lähtenyt, kuopus lukiossa. Katselen vanhoja valokuvia usein ja mietin; kumpa saisin halata niitä pieniä vielä kerran. Luopumista tämä on.
Jos onnistuu tässä 20 vuotisessa tehtävässä niin seurauksena jää itse yksin. En osaa auttaa siis.
Et sinä sitä sure. Let's face it: suret sitä, että olet itse jo niin VANHA. Sinä senkin KURPPA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä suren jo lasten poismuuttoa vaikka toinen on 1v ja toinen mahassa. Sellaista se on.
Katsotaan kun tulevat teini-ikään, että vieläkö surettaa? Itse olin niin onnellinen kun lapset aikuistuivat ja muuttivat pois. Nyt on kiva seurustella niitten ja niitten perheitten kanssa ja hemmotella lapsenlapsia. Se on luonnon laki, että pentujen kuuluu itsenäistyä ja alkaa elämään omaa elämäänsä. Vain itsekkäät vanhemmat ripustautuvat lapsiinsa ja haittaavat niiden kehitystä.
Sama täällä, pihalle katsoessa ihan näen ja kuulen lasteni leikit, ihania muistoja liittyy ihan arkisiin asioihin.
En kadu hetkeäkään, että vietin ne vuodet kotiäitinä, on ollut elämäni parasta aikaa, nuoretkin muistelevat ihania kiireettömiä päiviä ja vapautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet rakentanut koko minäkuvasi äitiyden varaan, ja nyt kun lapset eivät enää jatkuvasti sinua tarvitse, et enää tiedä mikä tai kuka olet, vai oletko edes mikään.
Hanki elämä.
Hanki nukke. Pysyy aina samanlaisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ei sureta. Asuvat molemmat tässä lähellä. Voin viettää ihanaa aikaa mieheni kanssa kahdestaan.
Synnytyskoneet täällä valittaa, kun kaivo on kuivunut.
Onko teillä päässä jotain vikaa? Ei kai terve ihminen itkeskele ikävää sellaisiin ihmisiin, jotka ovat ihan tavoitettavissa, asuvatkin samassa taloudessa. Joku ajokortti pitäisi olla lastenhankintaan.
Samoja fiiliksia. Lapset alkavat olla teini-iässsä ja vaikka heidänkin kanssaan on upeeta, kun voi jo tehdä yhdessä "aikuisempia" asioita niin silti sitä toivoisi, että voikun pääsisi takaisin siihen kun he olivat pienempiä. Sitä tekisi monen asian toisin ja olisi niiiiiiin ihanaa vaan olla heidän kanssaan. Veljen lapsi on 3-vuotias ja oli meillä hoidossa nyt viikon ajan niin itku tuli koko ajan kun kaihoisasti muistelin omia lapsia kun olivat tuon ikäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Samassa tilanteessa kuin ap, toinen jo lähtenyt, kuopus lukiossa. Katselen vanhoja valokuvia usein ja mietin; kumpa saisin halata niitä pieniä vielä kerran. Luopumista tämä on.
Jos onnistuu tässä 20 vuotisessa tehtävässä niin seurauksena jää itse yksin. En osaa auttaa siis.
Sulla ei taida olla töitä?
Valmistautukaa jo lapsen syntyessä siihen, että hän on luonanne vain hetken.
Tehtävänne on valmistaa hänet hyvin siihen, että hän selviytyy elämässään sitten, kun hänen on aika lähteä.
Kun hän saa tukenne, tulee hän luoksenne myöhemminkin, mahdollisine kumppaneineen, lapsineen, kissoineen, koirineen.
Mutta jos yritätte kahlita hänet itseenne, hän katoaa kuin tuuli.
0/5