Lue keskustelun säännöt.
Suren ja välillä itkenkin sitä kun lapset eivät enää ole pieniä
13.04.2024 |
Toinen on siis muuttanut jo onilleen ja toinen on lähtökuopissa. Mutta minulla on ikävä heitä pieninä lapsina kun sai ottaa syliin, antaa pusuja, kantaa sylissä, leikkiä jne. Nyt jos he olisivat pieniä niin olisin vielä enemmän läsnä kuin aikoinaan. Vaikka aina olen ollut paljon lasten kanssa ja lapset ovat aina olleet ykkösasia. Miten tästä surusta pääsisi yli?
Kommentit (124)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Riippuvuutta? Minä en käsitä sinunlaisia, jotka käyttää jotain riippuvuus-termiä asiasta ja kokee jotenkin outona, että se lemmikkieläin on tärkeä perheenjäsen?
Ei, tollo. Eläin on ELÄIN, vaikka onkin perheenjäsen ja yksilö. Ei se ole mikään lapsi tai vauva.
Ja kyllä, niihin karvaisiin lasten korvikkeisiin usein sijoitetaan tunteita, jotka kuuluisivat pe
Meillä on 2 lasta ja 2 koiraa. Tietysti lapset on numero 1 KAIKESSA. Lemmikit ovat myös erittäin tärkeitä ja rakkaita perheenjäseniä. Sinulla taitaa olla joku persoonallisuushäiriö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Olen maalta kotoisin, ja tottunut eläimiin käytännöllisellä tasolla. Vaikka ovatkin rakkaita.
Niiden pitäisi saada elää itselleen sopiva, lajityypillinen elämä, vaikka sitten ihmisten kumppanina. Ei muuta tästä aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Onko lapsiriippuvuus sitten jotenkin ymmärrettävämpää? Minusta ei. Pikemminkin päinvastoin. Ei toiseen ihmiseen voi ripustautua, hänellä tulee olemaan ihan oma elämänsä.
Molemmat on turhia. Oma elämä ei toki jatku lemmikissä tai sen poikasissa.
Etenkin koirat on viime vuosina Suomessa saaneet perheissä omituisen roolin. Tai no, eläimiin suhtautuminen on aina ollut oman
Miksi sönkötät tällaista turhaa? Mitä saat tästä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Riippuvuutta? Minä en käsitä sinunlaisia, jotka käyttää jotain riippuvuus-termiä asiasta ja kokee jotenkin outona, että se lemmikkieläin on tärkeä perheenjäsen?
Ei, tollo. Eläin on ELÄIN, vaikka onkin perheenjäsen ja yksilö. Ei se ole mikään lapsi tai vauva.
Ja kyllä, niihin karvaisiin lasten korvikkeis
Ei ole, mutta miten analysoisit minut? (🤭)
Luin kaksi sivua kommentteja ja enää en ihmettele miksi minulla on vähän äitikavereita. Olette kirjoittaneet todella ilkeästi! En jaksaisi ystäviä jotka ovat noin välinpitämättömiä ja tölvivät minkä ehtivät. Mielestäni lapsen kasvamiseen mahtuu monenlaisia tunteita ja luopumisen haikeus on yksi niistä. Ei se tarkoita lapsen kahlimista itseensä tai sitä että ei olisi omaa elämää. Pikkuhiljaa olen itsekin totutellut ajatukseen että lapsi on pian aikuinen ja muuttaa omaan kotiin. Kyllä niitä kyyneliä tulee surusta mutta myös ilosta että lapsi on saanut kasvaa, elää ja kokea. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja itselleni sitä että saan kulkea vierellä, tukea jos tarvitaan mutta myös nähdä kun hän levittää siipensä ja lentää pesästä <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän äiti on myös tuollainen. "Te olitte niin ihania pienenä, voi että kun teitä sai nauraa, ja oli niin mukava tehdä teidän kanssa kaikkea." Joo kivaa että on nauttinut lapsistaan, mutta tuon hokeminen joka kerta tavatessa on pirun ärsyttävää. Anteeksi nyt että kasvettiin aikuisiksi, eikä olla enää ihania eikä hauskoja, ja meillä on omia mielipiteitä, jotka välillä on ihan eri kuin sinun.
Ehkä tässä ei ole ollut sen kummempaa kuin se, että hän vaan haluaa muistella sitä, kun olitte pieniä. Tuskin tarkoitus mitätöidä sitä mitä olette nykyään. Sinulla tuskin on omia lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Onko lapsiriippuvuus sitten jotenkin ymmärrettävämpää? Minusta ei. Pikemminkin päinvastoin. Ei toiseen ihmiseen voi ripustautua, hänellä tulee olemaan ihan oma elämänsä.
Molemmat on turhia. Oma elämä ei toki jatku lemmikissä tai sen poikasissa.
Etenkin koirat on viime vuosina Suomessa saaneet perheissä omituisen roolin
Taisin sohaista varsinaiseen muurahaispesään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä vollaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etenkin korates on viime. Taisin sohaista varsinaiseen muurahaispesään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun ainut lapseni täytti juuri 18 vuotta. Asumme kaksisteen, pojan isä muutti pois kun poika oli 16 vuotta (suhde kesti 28 vuotta). Olemme lähentyneet pojan kanssa kovasti. Pojallani on ihan oma elämä = lukio, tyttöystävä, bänditoiminta, ystävät jne. Poika viettää tyttöystävän luona vähintään puolet viikosta. Minusta on ihanaa seurata pojan kasvua, ihmettelen välillä sitä millainen persoona (upea) pojasta on kasvanut. Välillä tuntuu oudolta ajatella, että Hän on aikuinen. Seison kyllä rinnalla ja tuen, mutta annan tilaa toiselle. Alkuun oli outoa kotini tyhjyys, ensin kuoli koira vanhuuttaan pois, sitten lähti mies ja poika kasvoi isoksi omine menoineen, mutta tähän tottuu. Olen myös ihan valmis siihen, että lapseni lentää pois pesästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän äiti on myös tuollainen. "Te olitte niin ihania pienenä, voi että kun teitä sai nauraa, ja oli niin mukava tehdä teidän kanssa kaikkea." Joo kivaa että on nauttinut lapsistaan, mutta tuon hokeminen joka kerta tavatessa on pirun ärsyttävää. Anteeksi nyt että kasvettiin aikuisiksi, eikä olla enää ihania eikä hauskoja, ja meillä on omia mielipiteitä, jotka välillä on ihan eri kuin sinun.
Ehkä tässä ei ole ollut sen kummempaa kuin se, että hän vaan haluaa muistella sitä, kun olitte pieniä. Tuskin tarkoitus mitätöidä sitä mitä olette nykyään. Sinulla tuskin on omia lapsia?
Saa sitä joskus muistella, mutta noiden samojen fraasejen hokeminen joka kerta on ärsyttävää. Ei varmasti ole tarkoitus mitätöidä, mutta siltä se alkaa kuulostaa kun sitä kuuntelee sadatta kertaa. Kyllä minulla on lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni on 2-vuotias ja muistelen välillä haikeudella niitä hetkiä, kun oli vauva... Ihan normaalia.
Omat lapset jo isoja, mutta suvussa pieni parivuotias ja välillä on haikea olo, kun muistaa omia lapsia saman ikäisinä.
Kai muistat kertoa kaikille sukulaisille, että myös SINUN lapsesi ovat olleet parivuotiaita?
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Minulle tulisi ainakin hirveä riittämättömyyden tunne jos äitini menisi paukauttamaan tuollaisen kommentin. Tämä on jankuttanut koko ikäni että ONNEKSI et ole enää pieni lapsi, hän ei voinut sietää lasten kanssa leikkimistä ja kaikkea höpönlöpön lastentapahtumiin raahautumista.
Mun kaverin äiti sanoo vieläkin näin, kaveri 40 vuotta.
Kaveri itkee edelleen välillä humalassa sitä, että kokee olleensa huono lapsi ja pilanneensa äitinsä elämän, kun hän sitä niin katkerana muistelee. On kateellinen sille, kun minun äitini rakkaudella muistelee jopa niitä pikkulapsiaikoja, hän ei ollut tiennyt että aikuinen voi pitää niistä. Sanoi minun äidinnelikin, että olisipa hänen äitinsäkin edes kerran sanonut niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Riippuvuutta? Minä en käsitä sinunlaisia, jotka käyttää jotain riippuvuus-termiä asiasta ja kokee jotenkin outona, että se lemmikkieläin on tärkeä perheenjäsen?
Ei, tollo. Eläin on ELÄIN, vaikka onkin perheenjäsen ja yksilö. Ei se ole mikään lapsi tai vauva.
Ja kyllä, niihin karvaisiin lasten korvikkeis
Mikä käsittämätön, mikä ongelma? Käsitän oikein hyvin, että oikeasti ongelmalliset ihmiset eivät erota eläimen ja ihmisen tarpeita toisistaan.
Näitä on nähty, kun eläin menee jopa lasten edelle, tai pilataan väärällä hoidolla ja kasvatuksella. Ääriesimerkki, mutta valitettavasti totta.
Alunperin tarkoitin liikaa sentimentaalisuutta sekä lemmikin esineellistämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapseni on 2-vuotias ja muistelen välillä haikeudella niitä hetkiä, kun oli vauva... Ihan normaalia.
Omat lapset jo isoja, mutta suvussa pieni parivuotias ja välillä on haikea olo, kun muistaa omia lapsia saman ikäisinä.
Missä verbit?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itse itken välillä sitäkin kuinka nopeasti aika on mennyt koiran kanssa... Täyttää jo kohta 10 vuotta eikä aikaa ole enää montaa vuotta. Toki tässä on ehkä suruna se lemmikin tuleva k uolema...
Mä en käsitä lemmikkiriippuvuutta. Koirankin tuleva ikä on suunnilleen tiedossa jo alun perin. Ja se on paljon lyhyempi kuin ihmisen.
Riippuvuutta? Minä en käsitä sinunlaisia, jotka käyttää jotain riippuvuus-termiä asiasta ja kokee jotenkin outona, että se lemmikkieläin on tärkeä perheenjäsen?
Ei, tollo. Eläin on ELÄIN, vaikka onkin perheenjäsen ja yksilö. Ei se ole mikään lapsi tai vauva.
Ja kyllä, niihin karvaisiin lasten korvikkeis
Miksi lapset ovat numero 1 KAIKESSA? Ei sellainenkaan ole ihan tervettä.
En halua tuomita mutta mietin onko kyse läheisriippuvuudesta. Rajattomuudesta. Siitä että oma identiteetti on rakentunut liiaksi äitiyden varaan.
Ihmettelin kun eräs tuttu suri voimakkaasti sitä että perheeseen ei tule enää vauvoja, että lapsiluku on täynnä. Itse tunsin helpotusta samassa tilanteessa kun tiesin että enempää lapsia ei tule. Muutenkin hänestä välittyy vaikutelma että tarvitsee tarvittuna olemista. Työskentelee hoitoalalla mutta "hoitaa" myös vapaa-ajallaan.
En tiedä saako joku kiinni siitä mitä tarkoitan mutta jotenkin ajattelen niin että vaikka on luonnollista tuntea surua kun lapsi muuttaa pois kotoa niin on tärkeää myös iloita hänen itsenäistymisestään. Muuten siirtää lapsen harteille väärää syyllisyyttä ja huolta vanhemman hyvinvoinnista ja pärjäämisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän, ap. Sanonta lapset on lainaa on niin totta. Eilen laitettiin lapsen kanssa jalat vastakkain. Sama koko! Halatessa hän on melkein minun pituinen. Muistan niin hyvin sen pienen touhottajan vilkkuvissa lenkkareissaan.
En minä lapsenlapsia odota. Sehän on ihan eri asia kuin oma lapsi.
Tää sama vilkkuva lenkkari -tyyppi on kirjoittanut omankin aloituksen aiemmin samasta aiheesta.
Anteeksi mitä. Kellään muullako ei niitä lenkkareita ole ollut?
Ikävöin niinkin hölmöä asiaa kuin Salama McQueen-pyjamaa. En minä aikuisena saa mistään asiasta sellaista fiilistä kuin lapsi tuosta pyjamastaan ja Autot-lakanoista. Kyllä vaalin noita muistoja sydämessäni.
Vierailija kirjoitti:
Mitä helvettiä? Itse ainakin katson ylpeydellä lasten itsenäistymistä ja kasvamista itsenäisiksi ja omillaan pärjääviksi aikuisiksi.
Plus että nyt viimeinkin on sitä omaa aikaa.
Eihän nämä ole toisiaan poissulkevia.
Itsekin katson ylpeänä lasten luottavaista suhtautumista elämään, työelämään siirtymistä, mutta kyllä me välillä haikaillaan niitä aikoja ihan yhdessäkin, kun hän oli lapsi. Se on eräänlaista turvallisen pohjan muistelemista ja hyödyllistä psykologisesta näkökulmastakin ja tuo lapselleni varmuutta siihen, että pikkulapsiaika ei ole vain köyhyyttä ja huonoja unia, vaan omaan lapseen tutustumista, taitojen oppimisen seuraamista, kannustamista, tavallaan saa uuden näkökulman elämään. Toiset löytävät siitä hienoja muistoja ja arvostusta.
Molemmat on turhia. Oma elämä ei toki jatku lemmikissä tai sen poikasissa.
Etenkin koirat on viime vuosina Suomessa saaneet perheissä omituisen roolin. Tai no, eläimiin suhtautuminen on aina ollut omanlaistaan, mitä milloinkin. Pitäisi kuitenkin jo lemmikkiä hankkiessa käsittää sen elämän rajat.