Lue keskustelun säännöt.
Suren ja välillä itkenkin sitä kun lapset eivät enää ole pieniä
13.04.2024 |
Toinen on siis muuttanut jo onilleen ja toinen on lähtökuopissa. Mutta minulla on ikävä heitä pieninä lapsina kun sai ottaa syliin, antaa pusuja, kantaa sylissä, leikkiä jne. Nyt jos he olisivat pieniä niin olisin vielä enemmän läsnä kuin aikoinaan. Vaikka aina olen ollut paljon lasten kanssa ja lapset ovat aina olleet ykkösasia. Miten tästä surusta pääsisi yli?
Kommentit (124)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullaon nyt yksi lapsi, 4- vuotias. Kovasti haluaa syliä ja haleja ja niitä saakin. Välillä niin paljon, että mulla tulee kiintiö täyteen ja tuolloin koen syyllisyyttä siitä että tästä pitäisi nauttia ja samaan aikaan koen että liika on liikaa. Älkää käsittäkö väärin, tunnen valtavaa iloa ja rakkautta niiden hetkien aikana pääsääntöisesti. Päässä kolkuttaa silti se, että hänkin kasvaa ja viimeistään 10 vuoden päästä se jo haistattelee minulle kasvukipujaan. Tämän jälkeen opiskelua, mahdollisesti inttiin ja sitten töihin/lisäopiskelemaan. Ja syli on sitten tyhjä.
Minulla on minun taideprojektiharrastukset, joita en ole pariin vuoteen ehtinyt harrastamaan. Kipinä on loppunut. Ihmettelen tässä nyt sitä, saanko kipinää enää syttymään harrastuksiini kun lapsi alkaa itsenäistyä. Tiedostan ja sisimmissäni janoan olla taas minä ilman pääsääntöistä äitiroolia. Löydän sitten varmaan jotain tekemistä, mulla ei tylsää tule.
Etsit jo nyt uusia asioita elämääsi, ei tunnu niin tyhjältä koti.