Olenko vastuussa ikääntyneen vanhemman hoidosta? Ja missä menee raja?

Ei ole mikään pakko hoitaa mitään ikääntyneen vanhempansa asioita tai hoitoon kuuluvaa. Voi ns nostaa kätensä ylös kaikesta. Ilmoittaa sos.toimelle, ettei ota mihinkään kantaa eikä osallistu mihinkään. 

Olen sitä mieltä, että jokainen vetää itse omat rajansa jaksamisen suhteen. Minun "kontollani" on erittäin iäkäs vanhempi, joka ei suostu ottamaan mitään ylimääräistä apua vastaan. Tai ottaisi jos saisi ilmaiseksi. Kaikki asiat pyörii rahan ympärillä. Mutta raskainta on jonkinlaisena terapeuttina toimiminen. Kaikki maailman huolet yritetään sysätä harteilleni, pelkkää valitusta ja voivottelua. Ei kovin kivaa...

Miksi jo viiskymppisille vaihdetaan niveliä, tehdään nivelleikkauksia?   Julkisuuden ihmisillekin monille.

Fysioterapeutti kommentissaan  syyttää vanhuksia kun vanhana tulee kulumia.

Tiedän 50-kiloisen vanhuksen joka pakkaajana kiersi pöytää keräten pakkauksen työuransa.   Eläkkeellä vaihdettiin lonkka.

Vierailija kirjoitti:

Niin oikeassa olen kun en koskaan soita lapsilleni.  Jos laitan whs -viestin se koskee yleensä heitä, joko flunssa helpottaa,  onnea synttärille tms.    En mitään itsestäni.  Kun päivystyksestä jäin  lääkäriin silloin laitoin sit ryhmään viestin, olen sairaalassa. 

Dementoituneet eivät muista soittaneensa jos osaavat vielä soittaa.

Miksi alapeukut?  Eikö sekään hyvä jos ei ole riippakivi.  79 v

Hommatkaa ulkopuolinen edunvalvoja joka hoitaa vanhuksen asiat. Sillä pääsee omista " velvoitteiksi " kokemistaan. Tämä teille, jotka ette halua hoitaa mitään vanhempienne asioita. Luin erään karmean kokemuksen lehdestä joku kk sitten, kun eräs omainen oli järkyttynyt vanhempansa kohtelusta. Iäkästä oli pyöritelty laitoksesta toiseen, välillä kotiutettu ja ilmoitettu tälle ainoalle lapselle, joka asui n 600 km päässä, että nyt on lähetetty kotiin. Ei mitään kotiapua oltu varmistettu vaan kylmästi kotiin ja ilmoitus lähiomaiselle. Jos siinäkin olisi ollut ulkopuolinen edunvalvoja oletan, että häntä olisi informoitu ja hänen kauttaan järjestetty kotiapua, hoitoa tms. En tiedä, mutta luettuani karmeat kokemukset ajattelin,  että meillä on tosi huonosti järjestetty monet ikäihmisten asiat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apn kertomus kyllä vaikuttaa muistisairaudelta vaikka kieltää sen.  Esim tuo että lääkkeissä tarvitsee apua ja ei osaa tilailla aikoja itselleen jne

Ei vanhuksella välttämättä ole muistisairautta ,jotkut ovat vaan arkoja soittamaan,esim.kännykän käyttö voi olla vaikeaa vanhalle ihmiselle.

Kyllä se on muistisairaus jos ei osaa ees soittaa kännykällä. Silloin ois kannattanut pitää se lankapuhelin, no, tosin nekin nykyisin toimii  kännykän näköisellä laitteella.  Yhellä tutulla on kännykkä ja lankapuhelin 

Ja jos ei selviä lääkepurkeistaan itse  vaan jonkun tarvitsee ne dosetoida, ei silloin enää ole tolkuissaan.   79 v

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Ap:lle vielä tuosta rollaattorista. Jotkut ovat jo kommentoineetkin, että ei ole tarkoituksenmukaista kaatumisen jälkeen käyttää rollaattoria koko lopun ikäänsä. Äitisi tapauksessa kuntoutuminen on ehkä jäänyt kesken tai se ei koskaan kunnolla päässyt edes alkuun ja sen vuoksi äitisi käyttää edelleen rollaattoria. Jos kuitenkin vanhusta huimaa, se rollaattori on parempi vaihtoehto kuin että toistuvasti kaatuilee. Varsinkin, jos on hauraat luut ja kaatumisen seurauksena sitten tulee lonkan tai reisiluun murtumia. On myös mahdollista, että äidillesi se rollaattori tuo turvaa. Hän ei ehkä tarvitsisi rollaattoria, mutta ei enää uskalla liikkua ilman sitä, koska pelkää kaatuvansa uudelleen. 

Periaatteessa varmasti näin. Mutta EI KOSKAAN EIKÄ MISSÄÄN OLOSUHTEISSA pidä päästää itseään tuohon moodiin, missä takertuu rollaan koska se tuo turvaa! Se jo on mt-ongelmaa, että fyysinen tarve on poistunut -tai poistuisi, kun alkaisi liikuttaa itseään normaalisti- mutta ei uskalleta.

Huimauskin on kaksipiippuinen juttu. Onko satunnainen kaatuilu oikeasti pahempi asia kuin se rollaan takertuminen ja jatkuva pelko? Läheskään kaikilla vanhuksilla ei ole hauraat luut, ja toisaalta, jos nyt lonkka murtuu ja sen seuraksena tulee keuhkokuume ja hiippakunnan vaihto, no, se ei ole ensinkään paha tapa lähteä verrattuna dementiaan.

Järkevintä olisi harjoitella kaatumista, että ei sitten satu mitään. Mielellään aloittaa nuorena. Esim. kamppailulajeissa opetetaan ihminen kaatumaan niin ettei tule vahinkoa.

Nykyaikaisessa vanhustenhoidossa on se ongelma, että iso osa on eräänlaista itseään toteuttavaa ennustetta. Vanhus kaatuu kerran, sitä pelotellaan (media, läheiset, jopa lääkärit), se alkaa pelätä kaatumista, kävellä varovammin (jolloin itse asiassa kaatuu helpommin), sitten kaatuu taas ja sitten on rolla ja seuraavaksi selkä paskana.

Sen sijaan, että opetettaisiin vanhus parantamaan tasapainoaan ja liikuntakykyään ja kannustettaisiin sitä olemaan pelkäämättä.

Ongelmana netittömällä vanhuksella on puhelinluettelon puute.  Jos ei tiedä numeroa mihin olisi asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Ap:lle vielä tuosta rollaattorista. Jotkut ovat jo kommentoineetkin, että ei ole tarkoituksenmukaista kaatumisen jälkeen käyttää rollaattoria koko lopun ikäänsä. Äitisi tapauksessa kuntoutuminen on ehkä jäänyt kesken tai se ei koskaan kunnolla päässyt edes alkuun ja sen vuoksi äitisi käyttää edelleen rollaattoria. Jos kuitenkin vanhusta huimaa, se rollaattori on parempi vaihtoehto kuin että toistuvasti kaatuilee. Varsinkin, jos on hauraat luut ja kaatumisen seurauksena sitten tulee lonkan tai reisiluun murtumia. On myös mahdollista, että äidillesi se rollaattori tuo turvaa. Hän ei ehkä tarvitsisi rollaattoria, mutta ei enää uskalla liikkua ilman sitä, koska pelkää kaatuvansa uudelleen. 

 

Periaatteessa varmasti näin. Mutta EI KOSKAAN EIKÄ MISSÄÄN OLOSUHTEISSA pidä päästää itseään tuohon moodiin, missä takertuu rollaan koska se t

Esim minulla ei lonkat ja polvet parane kaatumisharjoituksilla.    Jos nuori satuttaa jalkansa hänelle annetaan kyynärsauvat.

Ja sinä paasaat että vanha ei saisi apuvälineitä käyttää.   Otapa itse kipeät ja taipumattomat  nivelet.

Menen huhtikuussa lääkäriin.  Kysyn hänen mielipidettään rollaattori vs kyynärsauvat vaiko vaan könkätä ilman mitään.

Sulle fysioterapeutti: Olet NIIIIN oikeassa. Moni tämän päivän vanhus on kuitenkin elänyt aikuisuutensa aikana, jolloin lääketiede on kehittynyt ihan valtavin harppauksin. Tästä on monelle - ei kaikille - syntynyt ajatus, että jos tulee jotain vaivaa, niin lääkäriin ja sitten saa lääkkeet tai leikkaukset. Tämä ei liity pelkästään tuohon, että ymmärtäisi pitää itsestään ja terveydestään huolta niin, että ainakaan niitä elintasosairauksia ei tulisi. Moni vanhus - tai vähintään omainen - haluaa, että lääketiede tekee ihan kaiken, jotta vanhus parennetaan. Oma isäni ei meinaa millään uskoa, ettei äitiä voida enää parantaa. Hän ei halua äitiä edes lyhytaikaisesti hoivakotiin (jotta isä saisi itse levätä), koska hänen mielestään hoivakodissa ei hoideta. Tällä hoitamisella isä siis tarkoittaa parantamista. 



Mulla on molemmissa polvissa tekonivelet. Mulla on nivelreuman lisäksi myös ostomalasia. Aikoinaan sain polviini monet kerrat kortisonipiikkejä, mikä sekin haurastuttaa. Sain nuo tekoniveleni 57-vuotiaana. Mielestäni oli varsin hyvä, että sain ne jo ennenkuin jään eläkkeelle.  Koska leikkausten jälkeen oli ihan pakko kuntouttaa itsensä. Ja koska elämässä on vielä paljon asioita, joita haluan tehdä, ei olisi tullut mieleenkään jäädä sohvalle makaamaan. Vaikka välillä ärsyttääkin lähteä viemään koiraa ulos räntäsateessa tai lumimyrskyssä, niin joka kerta on hyvä fiilis, kun tulee lenkiltä takaisin. Sattuneesta syystä tunne tältä alueelta paljon koiranomistajia ja joistain heistä ei ikinä uskoisi, että ovat jo yli 80-vuotiaita. Nykyisin myös tiedetään, että liike on lääke. Lääkäri kirjoittaa lyhyenn kipulääkekuurin ja kehottaa liikkumaan. Moni vanhus ottaa ne kipulääkkeet, mutta ei liiku. Ja sitten kivut taas jatkuu eikä liikuta sitäkään vähää. 



Vein jo vuosia sitten äidilleni restoraattorin. Olisi voinut sohvalla istuessaan ja telkkaria katsoessaan edes vahvistaa pohjelihaksia. Mutta ei. On tottunut koko työuransa istumaan paikoillaan ja jos johonkin piti mennä (vaikka ihan vaan kauppaan), niin aina isän tai mun siskon kyydissä autolla. Vaikka siis on asunut vuodesta 1952 lähtien pääkaupunkiseudulla, niin bussilla liikkuminen ihan niitä ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta äidilleni on ollut ihan kauhistus. Omin jaloin liikkuminen on "vaivalloista" ja kun kerran taloudessa on ollut auto, niin sillä sitten pitää päästä (vaikkei äidillä itsellään olekaan ajokorttia). Kävin sitten hakemassa puolen vuoden päästä restoraattorini pois. Mulla se on työpöydän alla ja varsinkin palaverien aikana on kiva polkea sillä. 

Olen hoitanut oman isoäitini, vaikka olin vain 15. Hoitovelvollisuus olisi ollut vanhemmillani koska  olivat tehneet syytikisopimuksen. Äitiäni en olisi hoitanut, tosin asuin jo niin kaukana, mutta muutenkaan ei ollut juuri tunteita häntä kohtaan.

Lastenlapset olen hoitanut ja passannut, mutta taas omilta lapsilta on turha odottaa mitään, hyvä jos joskus muistavat tekstarin lähettää. Toisaalta ei luonnossa  poikaset hoida vanhempiaan. Nyt annetaan dementoituneille aivan turhaan hoitoja, jotka syövät nuorempien mahdollisuutta hoitoihin. Mahdollisimman pitkän iän saavuttaminen ei voi olla jokaisen mahdollisuus ja lääketieteen yritys pitää hengissä jokainen, on täysin mahdottomuus. Tässä porukassa on henkilöitä, jotka ovat ihan itse pilanneet terveytensä tupakalla ja alkoholilla. Sääliksi käy hoitajia, joiden pitää käännellä läskivuoria vuodeosastoilla.

Täällä kannatettiin omaehtoista eutanasiaa ja vastuun ottamista omasta vanhuudestaan.  Ja kirjoittaja on 45-vuotias.

Siitä on vielä pitkä taival elettävä elämää, ennen kuin tulee se aika, jolloin pitäisi ruveta miettimään, onko minun nyt aika lähteä.  Ja sitten pitäisi vielä pystyä tekemään se.  Sanoisin, että puhut (tai tietysti kirjoitat) nyt suulla suuremmalla.

Ja se mieli kun saattaakin muuttua sitten elämän varrella.  Ei ehkä tunnukaan niin hyvältä ajatus, että nyt on mun tapettava itseni.  Aikamoisen haasteen nyt heität ihmisille. 

Elämä voi tuntua elämisen arvoiselta vielä hyvinkin vanhana ja heikkona.  Minun papalleni ravien seuraaminen ja niiden tulokset kiinnosti ihan henkeen ja vereen vielä viimeisenä elinpäivänäänkin.  Se oli hänelle suorastaan elämän tarkoitus siinä vaiheessa, miten se suosikkihevonen nyt juoksi!  Mene siinä nyt neuvomaan, että sun kuuluisi kuule kyllä jo olla kuollut, tapapa itsesi, kun et enää kaikesta pysty mitenkään itse huolehtimaan.

Nykyinen terveydenhuolto tietysti on myös sitä, että vanhuksia hoidetaan viimeiseen asti (jos ihan oikeasti hoidetaan...) ja elämää pyritään ylläpitämään (ja sehän on lääkäreiden valaehtoinen lupaus), mutta itse asiassa sillä tähdätään myös siihen, että ihmiset pysyisivät hyväkuntoisempina pitempään ja pärjäisivät itse kauemmi ilman apua. 

Jos vanhuksen elämällä ei ole mitään arvoa eikä sitä pidä ylläpitää enää sitten, kun vanhus on muiden hoidettavana, niin miten sitten nuori ihminen, joka on vaikkapa täysin tai osittain liikuntavammainen tai niin kehitysvammainen, ettei pysty yhtään elämään ilman toisten jatkuvaa hoitovastuuta...?   Pitäisikö vastasyntynyt lapsi tappaa, jos hänestä näkee, ettei tule itsensä elättäjää eikä pärjää koskaan omillaan?  Onnettomuudessa vammautunutko pitäisi antaa kuolla, vaikka voisi pelastaa elämäänkin, mutta olisi loppuikänsä muiden avun varassa?  Entä mielisairaat, joista on pelkästään huolta ja ovat hoidokkeja koko ikänsä?  Entä pitkän linjan alkoholistit ja narkkarit?  Tätä listaa voisi vielä jatkaa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Ap:lle vielä tuosta rollaattorista. Jotkut ovat jo kommentoineetkin, että ei ole tarkoituksenmukaista kaatumisen jälkeen käyttää rollaattoria koko lopun ikäänsä. Äitisi tapauksessa kuntoutuminen on ehkä jäänyt kesken tai se ei koskaan kunnolla päässyt edes alkuun ja sen vuoksi äitisi käyttää edelleen rollaattoria. Jos kuitenkin vanhusta huimaa, se rollaattori on parempi vaihtoehto kuin että toistuvasti kaatuilee. Varsinkin, jos on hauraat luut ja kaatumisen seurauksena sitten tulee lonkan tai reisiluun murtumia. On myös mahdollista, että äidillesi se rollaattori tuo turvaa. Hän ei ehkä tarvitsisi rollaattoria, mutta ei enää uskalla liikkua ilman sitä, koska pelkää kaatuvansa uudelleen. 

 

Periaatteessa varmasti näin. Mutta EI KOSKAAN EIKÄ MISSÄÄN OLOSUHTEISSA pidä päästää itseää

 

Vammojen yhteydessä saa kyynärsauvat, koska trauma vaatii lepoa paranemiseen. Toisella viikolla saa jo varata jalkaan murtuman jälkeenkin.

Kivut eivät välttämättä häviä, mutta nivelrikossakin liikeradat ei supistu likikään niin pahasti, kun niitä pitää yllä. Nivelrikkoon myös vaikuttaa ravitsemus aika tavalla, sekä syntyyn että olemassaolevan oireiluun.

Minulla on kolmekin perussairautta, jotka aiheuttavat kipuja. Välillä sitä sorttia, että itken kivusta ja tajunnan taso laskee, jos lääke myöhästyy. Silti olen tuota pahintakin vaivaa saanut IHAN ITSE OMILLA TOIMILLANI parempaan hoitotasapainoon. Keinot vaan piti keksiä itse, kun lääkärit aina olettavat että ihmiset ei tahdo tehdä itse mitään, määräävät vaan lääkkeitä.

Se, että ottaa itse vastuun omista olotiloistaan, tuo mukanaan jotain ihanaa: ei tarvitse tuntea olevansa lastu laineilla ja olosuhteiden uhri, vaan aktiivinen toimija.

Kyllä, minulla on kipuja elämäni jokaisena päivänä. Aika usein jokaisena hetkenäkin. Mutta minä olen silti tämän ruumiin pomo.

Luulin että vain äitini oli milloin mistäkin täysin turhasta asiasta valittava, ahdistava liimautuja, mutta ehkä se onkin yhteinen piirre nykyvanhuksille. Rentoutua ei osannut yhtään. Sen sijaan kyttäsi ikkunasta naapureita ja ohikulkijoita ja ärsyyntyi jo siitä, että muita ihmisiä oli ylipäätänsä olemassa. Ja ei, en hoitanut häntä. Eikä ole huono omatunto sen takia. Kenenkään ei myöskään tarvitse hoitaa minua ilmaiseksi sitten aikanaan, koska olen lapseton.  

Vai on rolla jo mt -ongelma! 

Toivottavast te nuoret itse muistatte opetuksenne kun vsnhuus ja vaivat tulevat.

Judolla ja kaatumisharjoittelulla paranette 

Ikääntyneitä omaisia ei ole kenenkään pakko hoitaa, ja vanhempien ei tarvitse jättää lapsille perinnöksi yhtään mitään, vaan käyttää rahat omaan hyvinvointiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Ap:lle vielä tuosta rollaattorista. Jotkut ovat jo kommentoineetkin, että ei ole tarkoituksenmukaista kaatumisen jälkeen käyttää rollaattoria koko lopun ikäänsä. Äitisi tapauksessa kuntoutuminen on ehkä jäänyt kesken tai se ei koskaan kunnolla päässyt edes alkuun ja sen vuoksi äitisi käyttää edelleen rollaattoria. Jos kuitenkin vanhusta huimaa, se rollaattori on parempi vaihtoehto kuin että toistuvasti kaatuilee. Varsinkin, jos on hauraat luut ja kaatumisen seurauksena sitten tulee lonkan tai reisiluun murtumia. On myös mahdollista, että äidillesi se rollaattori tuo turvaa. Hän ei ehkä tarvitsisi rollaattoria, mutta ei enää uskalla liikkua ilman sitä, koska pelkää kaatuvansa uudelleen. 

 

Periaatteessa varmasti näin. Mutta EI KOSKAAN EIK

Joo, niin minäkin, 79 , olen ruumiini herra.  Vielä 7 vuotta sitten ahkerasti marjastin, liikuin.   En  ole juuri koskaan ollut kipeä enkä ruikuttanut työiässä. On on

Mutta nyt olen itselleni armollinen,  koska leikata ei voi,  ja koska rolla minulle antaa mahdollisuuden hoitaa itse esim lähikauppa-asiat, miksi en hoitaisi omia asioitani.   Kotona en käytä, lönkötän miten lönkötän, imuroin ,siivoan.  Kyynärsauvan otan jos menen autolla jonnekin.

Vaatikaa nyt vielä invalideilta pyörätuolitkin pois, kuntoutusta vaan.

Mielestäni ei rollaattoria tai edes pyörätuolia voi automaattisesti yhdistää muistisairauteen.  Eli kyse on muusta jos ei  saa asioitaan hoidettua.

Minua 79 loukkaa kirjoitukset jos rolla yhdistetään kyvyttömyyteen hoitaa  omat asiansa ja ajayellaan että tuokin se hyppyyttää lapsiaan ja tarvitsee kotikäyntejä.

Se ei mene niin.  Samoin sättiminen, olisit nuorena tehnyt sitä taikka tätä ja nytkin vaan jumppaat niin kyllä ne kulumat paranee.

Useimmat normaalit ihmiset rakastavat ikääntyviä vanhempiaan ja ovat tuossa vaikeassa kohtaa vanhenemista apuna kykyjensä mukaan. Raskastakin se voi olla, kun on vielä itsekin työelämässä,  mutta ei kestä ikuisuuksia. Vähän niin kuin lapsistakin huolehditaan, kunnes he pärjäävät omillaan.

Ohjeita pitäisi olla enemmän, esimerksi voi ryhtyä oman vanhempansa edunvalvojaksi, ei se ole mitään rakettitiedettä. Silloin esim. rahan käyttö on helpompaa sen sijaan, että käydään mummon kortilla nostamassa rahaa ruokaostoksiin ym.

Tällä palstalla kuuluu toki vihata äitiään.