Olenko vastuussa ikääntyneen vanhemman hoidosta? Ja missä menee raja?

Nro 318: "Joo, niin minäkin, 79 , olen ruumiini herra.  Vielä 7 vuotta sitten ahkerasti marjastin, liikuin.   En  ole juuri koskaan ollut kipeä enkä ruikuttanut työiässä. On on

Mutta nyt olen itselleni armollinen,  koska leikata ei voi,  ja koska rolla minulle antaa mahdollisuuden hoitaa itse esim lähikauppa-asiat, miksi en hoitaisi omia asioitani.   Kotona en käytä, lönkötän miten lönkötän, imuroin ,siivoan.  Kyynärsauvan otan jos menen autolla jonnekin.

Vaatikaa nyt vielä invalideilta pyörätuolitkin pois, kuntoutusta vaan."



Sä ymmärsit vähän väärin tuon aiemman kommentin, johon vastasit. Kysehän ei ollut siitä, etteikö rollaa voisi käyttää lainkaan, jos on esimerkiksi etenevä sairaus, jonka etenemistä ei voi hidastaa edes kuntoutuksella, tai sairaus tai vamma, jonka vuoksi on pakko käyttää sitä. Kyse oli siitä, että rollaa käytetään vain psyykkisistä syistä. Varmuuden vuoksi. Mulla on ollut kyynärsauvat jo vuosikausia. En käytä niitä varmuuden vuoksi vaan ainoastaan silloin, kun ilmankaan en pärjää. Sullahan on itselläsikin ihan toivotunlainen tilanne eli kotona et käytä rollaa, mutta rollan avulla sun on itse mahdollista käydä kaupassa etkä tarvitse ketään käymään kaupassa sun puolestasi. 



Joskus aikoinaan ei ollut edes tarvetta omaehtoiseen kuntoutukseen. Työ oli usein raskasta ruumiillista työtä ja ihminen kuoli syöpään, sydäninfarktiin, aivoverenvuotoon tms jo ennenkuin kroppa alkoi pahasti vaivata. Tämä omasta terveydestään ja fyysisestä kunnostaan  huolehtiminen on aika uusi asia. Vielä kasarilla jotain polven tekonivelleikkauksessa ollutta pidettiin sairaalan vuodeosastollakin parisen viikkoa, nyt olet kaksi yötä sairaalassa ja sitten kotiin. Sängystä noustaan ylös jo leikkauspäivän iltana ja seuraavana päivänä lähdetään fyssarin kanssa kävelemään rappusia. Osalle leikkaus tehdään nykyisin polikliinisena eli jo leikkauspäivänä lähdetään kotiin. Se kuntoutuminen, mitä aikoinaan tehtiin sairaalan vuodeosastolla, tehdään nyt kotona. Ja potilas itse kuntouttaa itsensä. Mitä paremmassa kunnossa lihakset on ennen sairaalaan joutumista, sitä nopeammin ja helpommin kuntoutuu. Tiedän tämän omasta kokemuksestani ja olisin kuntoutunut paljon vähemmällä vaivalla ja pienemmillä kivuilla, jos en olisi ollut "rapakunnossa" ennen polvileikkausta. Harmittelin, että restoraattoristakin kuulin vasta toisen tekonivelleikkaukseni jälkeen. Jos olisin tiennyt sellaisesta aiemmin, olisin hommannut jo  pari vuotta ennen ekaa leikkausta. 

Ex-fysioterapeutti kirjoitti kyllä ihan täyttä asiaa.  Ihmiset voisivat omilla elintavoillaan vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa ja terveyteensä paljonkin.

Mutta se ei ole kuitenkaan täysi totuus.  On myös paljon erilaisia sairauksia, joiden vuoksi ne liikuntaharjoitukset ei onnistu.  Jos joutuu syömään paljon lääkkeitä, ei jaksa millään.  Omalla äidilläni oli jo lapsena onnettomuudessa saatu polvivamma, jota ei tietenkään 20-luvulla mitenkään erityisesti hoidettu, kun hän kuitenkin pystyi hyvin liikkumaan.  Polvi vain vaivasi aika ajoin ja alkoi pikkuhiljaa elämän varrella vetäyä ns. pihtikintuksi.  Äiti oli kova liikkumaan, teki pitkiä kävelylenkkejä vielä seitsemänkymppisenä, mutta sitten alkoi polvi vaivata toden teolla.  Hän itse epäili, että oli jo rasittanut sitä liikaakin.  Polvi leikattiin, mutta ei sitä kuntoon saatu koskaan ja sitten oli jo otettava se rolli käyttöön, kun jalka alkoi mennä jo sellaiseksi, ettei sillä pystynyt varaamaan kunnolla.

Sittenkin äiti vielä polki sellaisella polkulaitteella joka päivä, jumppasi istuallaan jne.  Mutta rollista ei enää eroon päässyt.  Se taas aiheutti rasitusta ranteisiin ja vaikutti ns. niskakumaran syntymiseen.  Suo siis siellä, vetelä täällä.

Aiemmat sukupolvet teki myös enemmän sellaisia töitä, jotka vaati fyysistä ponnistelua.  Se saattoi tietysti olla hyväksi, mutta toisaalta olla myös liian yksipuolista ja sillä lailla kuormittavaa.  Itse olin työpaikassa, missä tehtiin töitä kolmessa kerroksessa.  Hissi oli, mutta vain tavaroille.  Portaissa ramppaamista riitti.  

Kyllä minusta nykyvanhukset liikkuukin paljon.  On vanhusten jumpparyhmiä ja eri eläkeläisten kerhoilla ja yhdistyksillä omat jumppailtansa, mutta joskus vaan se raja tulee vastaan.  On tietysti mielenkiintoista nähdä, miten nykyajan nuoret ja keski-ikäiset, jotka on tottuneet liikuntaan ja kuntosaleilla käymiseen ja sellaiseen, sitten vanhenevat.  Näkyykö se varmasti tulevisuudessa hyväkuntoisempana vanhusväestönä, vai tuleeko siihen vastapainoksi nämä yökukkujat, jotka vain istuu ahtereillaan ja pelaa tietokonepelejä ja höyryttävät keuhkojaan vapettamalla ja ties millä.  Se on varmaa, että nuuskan ja purutupakan käyttö lisää syöpiä, mutta sepä on heidän asiansa.  Myös energiajuomat tekee varmasti myös tehtävänsä ja valitettavasti myös huumeet, joita niin yleisesti jo käytetään.  

No, siis minähän sitä en onneksi tule näkemäänkään, toivottavasti.  

Vierailija kirjoitti:

Luulin että vain äitini oli milloin mistäkin täysin turhasta asiasta valittava, ahdistava liimautuja, mutta ehkä se onkin yhteinen piirre nykyvanhuksille. Rentoutua ei osannut yhtään. Sen sijaan kyttäsi ikkunasta naapureita ja ohikulkijoita ja ärsyyntyi jo siitä, että muita ihmisiä oli ylipäätänsä olemassa. Ja ei, en hoitanut häntä. Eikä ole huono omatunto sen takia. Kenenkään ei myöskään tarvitse hoitaa minua ilmaiseksi sitten aikanaan, koska olen lapseton.  

Minun äitini on samanlainen. On tosin nykyään muistisairaskin, mutta on aina ollut tuollainen. Tuo juuri on osuva luonnehdinta, että ärsyyntyy jo siitä että muita ihmisiä on olemassa. Aina on haukkunut ja arvostellut kaikkia ihmisiä, kytännyt ja kyylännyt, ja sitten syyllistänyt kun ei jakseta kuunnella sitä. Meitä lapsia pyrki tukahduttamaan ja kontrolloimaan joka käänteessä.

Nyt tietysti on sitten vielä moninkertaisesti pahempi eikä mikään kelpaa mitä hänen eteensä tehdään. Olisi ihan eri hoitaa sellaista vanhempaa, joka olisi edes joskus elämässään ollut erilainen. 

Meillä on nyt vuoden verran ollut vanhemmat huonossa kunnossa. Toisella pitkällä edennyt muistisairaus, kävelee rollaattorin avulla (ilman sitä ei kävelä), ja toisella syöpä toisella syöpä. Meitä sisaruksia on neljä joista vanhin ja toiseksi nuorin hoitaa vanhempien asioita ja toimii omaishoitajana ja omaishoitajan tuuraajana.

Tämä oli minulle siskoni kanssa päivän selvä valinta. Haluamme, että vanhemmilla on hyvä vanhuus loppuun asti. Hoidamme niin pitkään kuin pystymme hoitamaan kotona. Meidän hartain toiveemme olisi, että molemmat saisivat nukkua pois omassa vuoteessaan.

Omaishoitajana oman työnsä ohella toimiva asuu lähellä ja sijaistaja asuu usean sadan kilometrin päässä ja on vielä alakoulu ikäisen vanhempi. Tosin tämä tuuraus onnistuu hyvin siitä syystä, kun pystyy tekemään 100%:sti omaa palkkatyötään etänä ja lapsen toinen vanhempi myös joustaa ja on lapsen kanssa silloin, kun toinen on vanhempiaan hoitamassa 1-2 viikkoa. Joskus ovat koko perheen kanssa vanhuksien luona.

Meidän kokemus on se, että toinen vanhemmista joutui elimistösä olevan tulehduksen takia sairaalahoitoon ja sieltä laitettiin kuntoutukseen vuodeosastolle, jossa monia huonokuntoisia myös hoidetaan. Sieltähän nämä hyväkkäät olivat meidän seläntakana meinanneet hommata hoitolaitospaikkaa, vaikka oli puhetta kuntoutuksen aloittamisesta ja kotiutuksesta. Me kaksi sisarusta nostettiin äläkkä, että hoidamme itse työmme ohessa ja kerran tai kaksi kertaa tapahtuvan kotihoidon turvin. Sekä lisäpalvelut vanhemmat ostavat meidän avustuksella yksityiseltä.

Kummallista, että ne jotka tarvitisisivat kipeästi sitä laitospaikkaa eivät saa ja me, jotka pystymme ja haluamme hoitaa vanhukset itse niin meinataa siirtää laitoshoitoon. Sitten yrittivät, että pitäisi hakea edunvalvontaan, kui on muistisairaus ja sitä meinasivat meidän seläntakana hakea. Sanoimme, että meillä tallelokerossa paperit ja heti, kun lääkäri antaa todistuksen niin laitetaan edunvalvontaan ja me toimimme eduvalvojina.

Tämähän oli tietysti sosiaalipuolelle "järkytys", kun kaikki asiat oli hoidettu kuntoon jo kymmenen vuotta sitten. 

Tämä toimii meillä, mutta ymmärrän ettei kaikki halua, pysty, jaksa tms. Eihän tämä ole helppoa, mutta haluamme antaa arvokkaan loppuvanhuuden molemmille vanhukselle. 

Minä lakkasin hoitamasta vanhempani asioita, hankkimasta hänelle apuja kotiin ja olemasta hänen asioidensa hoidon takia pois töistä siinä vaiheessa, kun hän kehtasi kaiken vaivannäön jälkeen vielä valittaa, ettei kukaan hoida hänen asioitaan ja jos hänelle hommataan palveluja niin miksei sitten hankita kunnollista. 

Että sellaista kiitosta siitä sitten sai. Hoitakoon itse sitten asiansa.

Minusta on tärkeää erottaa, millainen on vanhuksen perusluonne ollut. Jos on aina ollut raskas, valittava, negatiivinen ja arvosteleva, niin tällöin voi hyvin kylmän viileästi omainen jättää auttamatta, jos vanhus itse saa vielä asiat hoidettua. Jos taas vanhuksen luonne muuttuu melko nopeastikin tuollaiseksi, voi hyvinkin olla kyse muisti- tai muusta aivosairaudesta, ja silloin apua on saatava tavalla tai toisella. Joko omainen auttaa omien voimavarojensa mukaan tai stten apua hankitaan muualta, esim. yleinen edunvalvoja.

Tuo joka kirjoitti, että häntä äiti hakkasi risulla 90-luvulla ja siskoa nokkosilla, niin ei kyllä ole ihan tavallista ollut enää silloin.

Minulla oli lapsenlapsi 90-luvulla, ei häntä ikinä ole lyöty enkä koskaan kuullut että ketään lapsia enää silloin.  Kyllä ne ruumiilliset kuritukset jäi jo 60-luvulle, ehkä jotkut sai selkäänsä vielä 70-luvullakin, mutta omia lapsiaan nämä eivät enää lyöneet.  En ole itsekään omaa lastani, 70-luvulla syntynyttä lyönyt.  Siitä jo silloin kirjoitettiin lehdissä ja muussa mediassa paljonkin, että se on väärin ja jopa lainvastaista.  Silloin oli käytössä jo muut metodit.

Itse asiassa en minäkään ole koskaan saanut varsinaisesti selkääni, en ainakaan muista, vaikka lapsuuteni oli 50-luvulla.  Kauheita tukkapöllyjä kyllä tuli ja vaikka mitä muuta, isä huusi kuin leijona.  

Mutta kaikkihan on mahdollista.  Tehdäänhän noita lasten murhiakin tänäkin päivänä.  

Minun äitini meni puolessatoista vuodessa täysin itse omat asiansa hoitavasta, skarpista leskirouvasta ympärivuorokautista hoivaa vaativaan kuntoon. Sekä fyysisesti että henkisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on nyt vuoden verran ollut vanhemmat huonossa kunnossa. Toisella pitkällä edennyt muistisairaus, kävelee rollaattorin avulla (ilman sitä ei kävelä), ja toisella syöpä toisella syöpä. Meitä sisaruksia on neljä joista vanhin ja toiseksi nuorin hoitaa vanhempien asioita ja toimii omaishoitajana ja omaishoitajan tuuraajana.

 

Tämä oli minulle sisk

Minusta tuo teidän järjestely kuulostaa ihan hyvältä. Varsinkin, kun teistä kaksi on omasta vapaasta tahdostaan halunnut ryhtyä omaishoitajaksi ja omaishoitajan tuuraajaksi. Mä olisin periaatteessa halunnut hoitaa vanhempani itse loppuun asti, mutta koska en ole itsekään enää terve, niin se ei onnistu. Jos pystyisin, pystyisin myös tekemään töitä hoitajana vanhustenhuollossa. Ja jos olisin vielä hoitotyössä, silloin mulla ei olisi mitään mahdollisuuksia kesken työpäivän lähteä vanhemmilleni apuun. Nykyinen työnantajani on onneksi tässä suhteessa ollut joustava, joskin tietenkin kaikki se aika, minkä kesken työpäivän käytän vanhempieni apuna olemiseen, on palkastani pois. 



Mulla on ollut muistisairas äitini pari kertaa mun luonani, kun teen etätöitä. Mutta ei siitä työnteosta tule yhtään mitään. Äiti on koko ajan lähdössä lapsuudenkotiinsa enkä voi käydä edes vessassa silloin, kun äiti on täällä. Jos saan äidin rauhoiteltua istumaan telkkarin ääressä, hän höpisee koko ajan, kyselee milloin mitäkin ja yritä siinä sitten keskittyä vaikkapa Teams -palaveriin. Äitini kohdalla ongelmana on myös se, että äiti haahuilee myös öisin. Viime vuosi oli jo varsin rankka, vaikka en omaishoitaja olekaan enkä asu vanhempieni kanssa vaan naapurissa. Puhelin soi öisinkin, kun isä soitti, ettei pärjää äidin kanssa, äiti ei päse vessanpöntöltä ylös  tai äiti oli taas kerran karannut ovesta ulos. Parin tunnin yöunilla mun piti jaksaa sitten työpäiväkin ja isä saattoi soittaa kesken työpäivän, että tule äkkiä tänne. 



Vanhuksista(kaan) ei pitäisi puhua yhtenä massana. Jotkut ovat helppohoitoisia loppuun asti. Tarkoitan, että riittää, kun hoitaa vaikka just laskujen maksut yms. Käyttää lääkärissä sen 1-2 kertaa vuodessa jne. Joitain sitten pitää vahtia 24/7 eikä voi jättää hetkeksikään yksin. Jotkut vanhukset ovat luonteeltaan vaikeita, jotkut eivät. Joillain on muistisairaus, joillain vain fyysisiä rajoitteita. Mun äitini oli luonteeltaan narisija ja kaikesta valittaja. Voivottelija. Mutta se loppui, kun äidin muistisairaus paheni. Ulkopuolinen voisi ajatella, että siinäpä suloinen ja ihana hymyilevä vanhus. Sellainen kaikkeen tyytyväinen. Ja sellainenhan äiti nyt onkin, kunhan muistaa, että pitää itsekin elää siinä äidin laalaa-maailmassa, missä äiti elää. Äidin kanssa pitää elää samoissa harhoissa ja muistoissa kuin missä äiti itsekin nyt elää. Yksikin viittaus siihen, että äiti höpisee omiaan tai ettei muista, että nyt on nyt eikä 60 vuotta sitten, saa äidin raivoihinsa. Isä aika usein turhautuu tähän ja mä olen isälle monet kerrat sanonut, että jos  hän haluaa pärjätä äidin kanssa, hänen pitää kaikkeen, mitä äiti sanoo, vastata: "Kyllä kultaseni" ja sitten kääntää äidin ajatukset johonkin muuhun asiaan. Isälläni on kuitenkin koko elämänsä ollut vahva tarve olla oikeassa ja sen vuoksi tämä on isälle raskasta ja turhauttavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Jos äitisi vastasi hoidostasi silloin kun olit lapsi, niin mielestäni olet vastavuoroisesti velvollinen nyt hoitamaan häntä ja hänen asioitaan. Et voi kaikkea lykätä meidän muiden, eli yhteiskunnan hoidettavaksi.

Ei se mene noin, ainakaan jos on omia lapsia. Se menee kuin dominopalikat, pitää antaa eteenpäin omille lapsille mielellään parempaa kuin itse sai. 

Vierailija kirjoitti:

Minä lakkasin hoitamasta vanhempani asioita, hankkimasta hänelle apuja kotiin ja olemasta hänen asioidensa hoidon takia pois töistä siinä vaiheessa, kun hän kehtasi kaiken vaivannäön jälkeen vielä valittaa, ettei kukaan hoida hänen asioitaan ja jos hänelle hommataan palveluja niin miksei sitten hankita kunnollista. 

Että sellaista kiitosta siitä sitten sai. Hoitakoon itse sitten asiansa.

Samasta syystä lopetin lasteni tukemisen. Aina tyytymättömiä. Opetin Wordin, Excelin ja monen sovelluksen käytön, ja vaativat, että olisin tehnyt heidän työnsäkin ohjelmilla palkatta. Pimeän työvoiman käyttöä. Rahaa olisivat aina tarvinneet lisää. Suuttuivat, kun en suostunut. Aikansa kuluttivat animaatioita katsellen. Että sellaista kiitosta. Ahne on ahne olkoon nuori tai vanha. 

Vierailija kirjoitti:

Ikääntyneitä omaisia ei ole kenenkään pakko hoitaa, ja vanhempien ei tarvitse jättää lapsille perinnöksi yhtään mitään, vaan käyttää rahat omaan hyvinvointiinsa. 

Niin juuri, tällainen tämä minäminä-yhteiskunta, tällaisen paskan olemme tänne luoneet,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äitisi vastasi hoidostasi silloin kun olit lapsi, niin mielestäni olet vastavuoroisesti velvollinen nyt hoitamaan häntä ja hänen asioitaan. Et voi kaikkea lykätä meidän muiden, eli yhteiskunnan hoidettavaksi.

Ei se mene noin, ainakaan jos on omia lapsia. Se menee kuin dominopalikat, pitää antaa eteenpäin omille lapsille mielellään parempaa kuin itse sai. 

Perhe on perhe on perhe, ja siihen kuuluvat myös vanhemmat, mutta toivotaan, että omat lapsesi hylkäävät sinut, kun alat raihanstua, olet sen ansainnut!!!!!

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on nyt vuoden verran ollut vanhemmat huonossa kunnossa. Toisella pitkällä edennyt muistisairaus, kävelee rollaattorin avulla (ilman sitä ei kävelä), ja toisella syöpä toisella syöpä. Meitä sisaruksia on neljä joista vanhin ja toiseksi nuorin hoitaa vanhempien asioita ja toimii omaishoitajana ja omaishoitajan tuuraajana.

 

Tämä oli minulle sisk

Minusta tuo teidän järjestely kuulostaa ihan hyvältä. Varsinkin, kun teistä kaksi on omasta vapaasta tahdostaan halunnut ryhtyä omaishoitajaksi ja omaishoitajan tuuraajaksi. Mä olisin periaatteessa halunnut hoitaa vanhempani itse loppuun asti, mutta koska en ole itsekään enää terve, niin se ei onnistu. Jos pystyisin, pystyisin myös tekemään töitä hoitajana vanhustenhuollossa. Ja jos olisin vielä hoitotyössä, silloin mulla ei olisi mitään mahdollisuuksia kesken työpäivän lähteä vanhemmilleni apuun

Tämä on totta, että vanhukset on niin erilaisia. Meillä on ollut se onni, että ovat rauhallisia ja antavat tehdä rauhassa etätyötä. Kyllä he saattavat joskus kysyä/pyytää jotain, mutta sanovat että sitten kun ennätät. Tämä on mielenkiintoista miten muistisairaudesta kärsivä vanhus pystyy käsittämään tämmöisenkin asian. 

Minulla itseäni vanhempi sisar. Hän ei ole koskaan laittanut tikkuansa ristiin äitimme ja jo edesmenneen isämme auttamiseksi, minä pikkuveljenä saan hoitaa aivan kaikki hommat. Olen puhunut asiasta niin siskoni kuin äitinikin kanssa. Suuttuvat aina valtavasti. Minä olen perheemme palvelija, vaikka en sitä halua. Sisarellani on kaksi omaa lasta, toki jo aikuisia, mutta hän katsoo, että on näin lapset synnyttämällä lunastanut itselleen pääsyn johonkin ylempään säätyyn. Minulla ei ole lapsia, joten minua voi pitää palvelijana.

Asia on neuivoteltavissa kotihoidon kanssa. Teette listauksen minkä hoitaa kotihoito ja minkä sinä. Meillä meni niin, että osan hoiti kotihoito, osa hoidettiin siskon kanssa.

Samoin anopin kanssa meni, että miehen kans siivottiin, mutta kotihoito kylvetti ja pesi pyykit.Ostopalveluna kauppapalvelut.Osan lääkärireissuista hoiti hoitajat/-taksin kyytiin anoppi ja matkaan.

Olisiko ratkaisu monisukupolvinen suurperhe. Eikös joskus muinoin monta eri sukupolvea elänyt samassa pihapiirissä ja kulttuuriin kuului omaisista huolehtiminen. Tosin nyt on aika eri. Vaikea toteuttaa nyt. Ehkä joku amish-, hutteriitti tai mennoniittiyhteisö onnistuisi tässä. En tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko ratkaisu monisukupolvinen suurperhe. Eikös joskus muinoin monta eri sukupolvea elänyt samassa pihapiirissä ja kulttuuriin kuului omaisista huolehtiminen. Tosin nyt on aika eri. Vaikea toteuttaa nyt. Ehkä joku amish-, hutteriitti tai mennoniittiyhteisö onnistuisi tässä. En tiedä.

Aikuiset on töissä ja lapset koulussa, joten yksin ne vanhukset joutuvat silti päivät viettämään. Kaikkien pitää saada nukkua yöt, että jaksaa. Muistisairaita ei kukaan jaksa hoitaa omien töiden ohella.

En jaksanut lukea kaikkia kommentteja, mutta omasta kokemuksesta voin kertoa

- kotihoitokäynnit päivittäisiksi

- kotihoitokäynteihin voi sisällyttää erilaisia palveluita (toki maksaa)

-  laskut suoraveloitukseen / e-laskuiksi

- järjestä itsellesi oikeudet pankkitiliin / rinnakkaiskortit yms

- tarvittaessa ulkopuolinen edunvalvoja

- itse vierailet harvemmin ja keräät ei suoraveloituksessa olevat laskut ja katsot muut asiat päällisin puolin

- jos ette halua edunvalvojaa, niin varmista itsellesi valtakirja, että saat hoitaa vanhempasi asioita

- selvitä onko äitisi lähellä vapaehtostyötä tekeviä järjestöjä, joista löytyisi joku henkilö joka vierailisi vaikka viikottain äitisi luona (sieltä saattaa löytyä myös kuljetus yms apua)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisiko ratkaisu monisukupolvinen suurperhe. Eikös joskus muinoin monta eri sukupolvea elänyt samassa pihapiirissä ja kulttuuriin kuului omaisista huolehtiminen. Tosin nyt on aika eri. Vaikea toteuttaa nyt. Ehkä joku amish-, hutteriitti tai mennoniittiyhteisö onnistuisi tässä. En tiedä.

Aikuiset on töissä ja lapset koulussa, joten yksin ne vanhukset joutuvat silti päivät viettämään. Kaikkien pitää saada nukkua yöt, että jaksaa. Muistisairaita ei kukaan jaksa hoitaa omien töiden ohella.

Suurperhe toiminee vain sille sopivissa olosuhteissa.  Elämme nyt jonkinlaista yksilöllisyyden aikaa, jossa suurperheen tehtäviä on siirretty yhteiskunnalle. 

"Suurperheissä työn tulokset ja siitä saatavat ansiot olivat perheen, eivät yksilön omaisuutta. Suvulla ja perheellä oli suuri taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema, koska 1900-luvun alun vuosikymmeniin asti sukuyhteisö huolehti ensisijaisesti jäsenistään, orvoista, sairaista ja vanhuksista. "

https://agricolaverkko.fi/review/aikamatka-karjalan-menneeseen-elamanmu…