Lue keskustelun säännöt.
Kuinka usein ja miksi te itkette?
Itse en aiemmassa elämässäni itkenyt kuin hyvin harvoin, ja silloinkin suht lyhyesti ja piilossa myös puolisolta. Kun sitten tuli vakava uupumus niin siitä jotkut hanat (tai padotut tunteet) aukesivat ja itkusta ei tullut loppua kuukausiin. Joskus ihan sellaista hätääntyneen lapsen itkua joka ei tunnu loppuvan. Paranemisen tiellä ei enää itkua puske joka päivä mutta vielä usein ja olen alkanut miettiä josko kaikki tunteet ja kyyneleet olivat olleet padottuna ja piilotettuna ihan liian kauan. Ja olisi ollut tervettä vaan antaa aina kaiken tulla esiin. Kuinka usein itse itket, itketkö muiden edessä, mistä syistä ja onko sulla parempi ja pahempi olo sen jälkeen?
Kommentit (120)
Olen aina ollut itkuherkkä mutta nuorempana yleensä surulliset ja pahat asiat itketti. Nykyään, yli 60v., kauniit muistot, vanhat valokuvat ym. itkettävät niin etten voi edes katsoa niitä. Myös pienten lasten näkeminen tai äänen kuuleminen saa mielen surulliseksi ja itkemään. Ehkä se on yksinäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoli omasta lapsesta (jo täysi-ikäinen) saa joskus kyyneleet esiin. On ollut kausia, että tämän takia olen itkenyt joka ilta tyynyyn, mutta on myös ollut kausia, että en ole itkenyt kuukausiin.
Vierailija kirjoitti:
Huoli omasta lapsesta (jo täysi-ikäinen) saa joskus kyyneleet esiin. On ollut kausia, että tämän takia olen itkenyt joka ilta tyynyyn, mutta on myös ollut kausia, että en ole itkenyt kuukausiin.
Tyynyyn itkeminen yön pimeässä on tuttua
Vierailija kirjoitti:
En ole kova itkemään. Surulliset leffat kyllä itkettää. Sit mulla nousee helposti vedet silmiin niin liikutuksesta kuin ilostakin. Mutta mä purskahdan spontaanisti itkuun oikein hyvän seksin jälkeen. Siis orgasmi laukaisee mussa fyysisesti itkureaktion. Se on varmaan jotain euforiaa, ei missään nimessä surua tms. Oma mies on tähän tottunut ja pitää itseään superrakastajana kun näin käy :) mutta joku vieraampi vois pikkusen pelästyä :D
Mulla sama että itken jälkeen mutta omalla kohdalla uskon sen olevan joku dopamiinin jälkeinen pudotus. Olo ei ole minulla mitään onnen kyyneleitä vaan tippuu jotenkin tosi vauhdilla hyvästä olosta alas
En ole koskaan uskaltanut mennä joululaulutilaisuuteen kirkkoon, koska tiedän, että itkisin siellä koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään, vuosiin en ole itkenyt. Varmaan masennuslääkkeet syynä. Itku ei edes tullut viime kesänä kun rakas kissamme kuoli. Muistaakseni itkin 3 vuotta sitten veljen arkun ääressä.
Melko usein. Eläinten ja lasten takia yleensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kuolemaan johtava sairaus. Alkuun en pystynyt edes itkeä asiaa. Mutta nyt itken lähes joka pv.
En ymmärrä miksi, mutta minua alkaa välillä sosiaalisissa tilanteissa itkettää. Tätä tapahtuu silloin, kun juttelen jonkun pikkulapsen kanssa. Enkä ihan ymmärrä miksi, koska en varsinaisesti koe itseäni eritysen liikuttuneeksi vaan se tuntuu enemmän fyysiseltä reaktiolta. En ole varma näkyykö se päällepäin... Ehtii vähän tulla tippa linssiin, mutta ei valu kuitenkaan. Se tuntuu nololta. En koe oloani välttämättä kovin luonnolliseksi vieraiden lasten kanssa, mutta tulee tuollainen reaktio. Ehkä saattaa liittyä asiaan, että minulla on oma pieni lapsi. Tai sitten vain alitajuisesti näen itseni siinä pienessä lapsessa. Muistan aika hyvin milllaista oli olla pieni eikä se aina ihan helppoakaan ollut. Oman lapsen kanssa leikkiessä ei itketä. Oma lapsi on tietysti rakas. En ihan erityisesti edes ole muiden lapsista kiinnostunut, mutta sellaiset kohtaamiset ovat ilmeisesti kuitenkin jotenkin koskettavia. Ehkä se pienten lasten rohkeus ottaa kontaktia vieraisiin aikuisin liikuttaa.. En tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisillä on hassu käsitys, että itkun määrä on vakio ja se patoutuu jonnekin jos ei sitä säännöllisesti päästä ulos. Eihän se niin mene, vaan se on tunnereaktio hetkessä ja sen voi joko tukahdittaa tai antaa tulla.
Itkisin jos voisin. Neuroleptilääkitys kun turruttaa sen verran, ettei kykene. Viimeksi itkin katsellessani toisen maailman sodan aikaan sijoittuvaa elokuvaa, tästä on jo useampia vuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näen työssäni välillä surullisia lasten tilanteita ja kohtaloita, ja olen opetellut työroolissani olemaan itkemättä/ liikuttumatta liikaa.
Vapaalla taas liikutun ja itkenkin usein ja herkästi. Voi olla ilosta, surusta, muuten vaan. Saatan liikuttua esimerkiksi lukiessani uutisia, kuullessani kauniin kappaleen, katsoessani hyvän tanssiesityksen. Elokuvissa itken usein. Yritän pitää tietoisesti yllä tätä herkkyyttä tuntea.
Minulla on hassu tapa, jota en ole kertonut kellekään. Pitkillä juna/bussimatkoilla kuuntelen tarkoituksella tietyt samat "itkubiisit", joista tiedän herkistyväni, katselen maisemaa, pohdin elämää ja itken. Siis silleen hiljaa, en huutoitkua. Tuntuu hyvältä ja puhdistaa.
Vierailija kirjoitti:
Näen työssäni välillä surullisia lasten tilanteita ja kohtaloita, ja olen opetellut työroolissani olemaan itkemättä/ liikuttumatta liikaa.
Vapaalla taas liikutun ja itkenkin usein ja herkästi. Voi olla ilosta, surusta, muuten vaan. Saatan liikuttua esimerkiksi lukiessani uutisia, kuullessani kauniin kappaleen, katsoessani hyvän tanssiesityksen. Elokuvissa itken usein. Yritän pitää tietoisesti yllä tätä herkkyyttä tuntea.
Minulla on hassu tapa, jota en ole kertonut kellekään. Pitkillä juna/bussimatkoilla kuuntelen tarkoituksella tietyt samat "itkubiisit", joista tiedän herkistyväni, katselen maisemaa, pohdin elämää ja itken. Siis silleen hiljaa, en huutoitkua. Tuntuu hyvältä ja puhdistaa.
Ei tuo ole hassu tapa, on kaunis tapa ja hienoa os se tuntuu auttavan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itken aika usein säälistä nähdessäni persun... Voi niitä. Mutta Sanassa kyllä sanotaan että vähämieliset tms. ovat autuaita. Edes sitä.
Itken melko usein. Tänään on taas sellainen päivä,.olen yksinäinen ja joskus itsesääli pääsee valloilleen. Ehkä huomenna on parempi päivä.
Vierailija kirjoitti:
Itken melko usein. Tänään on taas sellainen päivä,.olen yksinäinen ja joskus itsesääli pääsee valloilleen. Ehkä huomenna on parempi päivä.
yksinäisyys on kyllä pehvasta. en tiedä onko meillä suomessa normia enempi määrä yksinäisiä kuin muualla, jotenkin tuntuu siltä. pitäs aina pärjätä yksin ja ei julkisesti saisi toitottaa kahvipöydissä että on hiton yksinäinen.
Jos ei mikään naurata, lukekaa Fingerporia, se auttaa.
Maailman tilanne saa herkistymään melko usein nykyisin.
Vierailija kirjoitti:
Viimeksi taisin itkeä 5 vuotta sitten kun käteni katkesi kahtia onnettomuudessa, suruun viimeksi itkenyt ehkä 10 vuotta sitten.
Elämäsi kuulostaa hyvältä.
Raskaana ollessa kaikki liikutti ja itketti!