Lue keskustelun säännöt.
Kuinka usein ja miksi te itkette?
Itse en aiemmassa elämässäni itkenyt kuin hyvin harvoin, ja silloinkin suht lyhyesti ja piilossa myös puolisolta. Kun sitten tuli vakava uupumus niin siitä jotkut hanat (tai padotut tunteet) aukesivat ja itkusta ei tullut loppua kuukausiin. Joskus ihan sellaista hätääntyneen lapsen itkua joka ei tunnu loppuvan. Paranemisen tiellä ei enää itkua puske joka päivä mutta vielä usein ja olen alkanut miettiä josko kaikki tunteet ja kyyneleet olivat olleet padottuna ja piilotettuna ihan liian kauan. Ja olisi ollut tervettä vaan antaa aina kaiken tulla esiin. Kuinka usein itse itket, itketkö muiden edessä, mistä syistä ja onko sulla parempi ja pahempi olo sen jälkeen?
Kommentit (120)
Itken eri syistä varsin usein, kymmeniä kertoja vuodessa. Usein itken iloisen liikutuksen tunteita tai myötätunnon vuoksi, harvemmin mitään kamalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli ihan sama, että aiemmin en aikuisiällä ollut itkenyt käytännössä koskaan ja sitten meni pitkään etten nauranutkaan.
Sitten yhtäkkiä purskahdin itkuun ja lyyhistyin keittiön lattialle ja tuntuu kuin itkisin noiden parin vuosikymmenenkin itkuja vielä näin reilun kahden vuodenkin jälkeen. Itkua on siis riittänyt ihan joka viikolle ja usein joka päivällekin. Välillä itken ihan liikutuksestakin, mutta usein itken yksinäisyyttäni ja kokonaisvaltaista toivottomuutta.
Nauru ei ole palannut vieläkään ja harvemmin hymyilyttääkään, mutta se sattuu oikeasti kasvoihin ja tuntuu kun saisi jonkun krampin tai halvauksen naamaansa.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli ihan sama, että aiemmin en aikuisiällä ollut itkenyt käytännössä koskaan ja sitten meni pitkään etten nauranutkaan.
Sitten yhtäkkiä purskahdin itkuun ja lyyhistyin keittiön lattialle ja tuntuu kuin itkisin noiden parin vuosikymmenenkin itkuja vielä näin reilun kahden vuodenkin jälkeen. Itkua on siis riittänyt ihan joka viikolle ja usein joka päivällekin. Välillä itken ihan liikutuksestakin, mutta usein itken yksinäisyyttäni ja kokonaisvaltaista toivottomuutta.
Nauru ei ole palannut vieläkään ja harvemmin hymyilyttääkään, mutta se sattuu oikeasti kasvoihin ja tuntuu kun saisi jonkun krampin tai halvauksen naamaansa.
:( Ap täällä, pahoillani että itket yksinäisyyttä. Itse tunnistan kyllä tuon muuten, toivottomuuden tunteen, ja juurikin tuon lyyhistymisen (kun alkoi tuntui tosiaan että pää painoi tuhat kiloa eikä enää ikinä nouse) ja että kaikki menneet haamut ovat tulleet itketyksi tässä, ja vielä riittää. voimia sinne, itketään surut ilmoille vaan
Itkisin, jos tietäisin miten ja jos vain pystyisin.
Lapsuudesta teini-ikään ja aikuiseksi vanhemmat eivät sallineet itkemistä missään tilanteessa, koska "vain heikot itkevät, eikä se itkeminen mitään hyödytä."
Kun stressattaa tai ahdistaa jokin, tekisi mieli itkeä ja saada sitä pois harteilta itkun muodossa, mutta ei tule. Kun katson surullisia elokuvia vaikka ystävieni kanssa, he itkevät, minä katson sitä että surullista, mutta ei vaikuta. Tiedän, että minussa on vika.
Vierailija kirjoitti:
Itkisin, jos tietäisin miten ja jos vain pystyisin.
Lapsuudesta teini-ikään ja aikuiseksi vanhemmat eivät sallineet itkemistä missään tilanteessa, koska "vain heikot itkevät, eikä se itkeminen mitään hyödytä."
Kun stressattaa tai ahdistaa jokin, tekisi mieli itkeä ja saada sitä pois harteilta itkun muodossa, mutta ei tule. Kun katson surullisia elokuvia vaikka ystävieni kanssa, he itkevät, minä katson sitä että surullista, mutta ei vaikuta. Tiedän, että minussa on vika.
Älä ajattele että sinussa on jotain vikaa, on varmasti paljon ihmisiä jotka eivät vuodata kyyneleitä vaikka tuntevat kyllä surua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harvoin mutta syy on aina sama kun mieleen sattuu tulemaan jokin kotona minuun kohdistunut asia
Oisko siinä taistalla syynä joku epäreiluuden tunne? (siis jotain tehty sinua kohtaan jonka tunnet epäreiluna=
Silloin kun olin alle 2v isä laittoi itsensä narun jatkeeksi no minulla kun ei ole hänestä minkään laisia muistoja niin se ei tuota ongelmia hän on vain poistunut mutta tämän jälkeen kaikki ikävä alkoi
äiti on monen monta kertaa sanonut että sen takia ostin leluja että minä en oppisi kaipaamaan minulle tuo on tarkoittanut että läheisyys korvattiin materiaalilla koska en ole koskaan saanut tuntea kotona sellaista läheisyyttä mikä tuntuisi sisäisesti
ja joskus kun on sisäisesti ollut niin paha olla paha että näkyy ulospäis siihen on joka kerta tokaistu että lopeta tuollainen ja alakouluikäisenä kun velipuolen väkivaltainen isä oli meillä niin niistä ei saanut kertoa kenellekään ja minua peloteltiin että jos kerron niin minut tullaan hakemaan ja viedään poikakotiin
tässä ihan pintapuolisesti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harvoin mutta syy on aina sama kun mieleen sattuu tulemaan jokin kotona minuun kohdistunut asia
Oisko siinä taistalla syynä joku epäreiluuden tunne? (siis jotain tehty sinua kohtaan jonka tunnet epäreiluna=
Silloin kun olin alle 2v isä laittoi itsensä narun jatkeeksi no minulla kun ei ole hänestä minkään laisia muistoja niin se ei tuota ongelmia hän on vain poistunut mutta tämän jälkeen kaikki ikävä alkoi
äiti on monen monta kertaa sanonut että sen takia ostin leluja että minä en oppisi kaipaamaan minulle tuo on tarkoittanut että läheisyys korvattiin materiaalilla koska en ole koskaan saanut tuntea kotona sellaista läheisyyttä mikä tuntuisi sisäisesti
ja joskus kun on sisäisesti ollut niin paha olla paha että näkyy ulospäis siihen on joka kerta tokaistu että lopeta tuollainen ja alako
:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli ihan sama, että aiemmin en aikuisiällä ollut itkenyt käytännössä koskaan ja sitten meni pitkään etten nauranutkaan.
Sitten yhtäkkiä purskahdin itkuun ja lyyhistyin keittiön lattialle ja tuntuu kuin itkisin noiden parin vuosikymmenenkin itkuja vielä näin reilun kahden vuodenkin jälkeen. Itkua on siis riittänyt ihan joka viikolle ja usein joka päivällekin. Välillä itken ihan liikutuksestakin, mutta usein itken yksinäisyyttäni ja kokonaisvaltaista toivottomuutta.
Nauru ei ole palannut vieläkään ja harvemmin hymyilyttääkään, mutta se sattuu oikeasti kasvoihin ja tuntuu kun saisi jonkun krampin tai halvauksen naamaansa.
Täällä aika lailla samanlainen tilanne. En ole aiemmin ollut kovinkaan herkkä itkemään, ehkä pari kertaa vuodessa tms. Olen kyllä aina ollut aika kova liikuttumaan ilosta tai vaikka tv-ohjelmien vuoksi, mutta nämähän eivät ole mitään ns. omia suruja enkä siksi niitä laske. Mutta havahduin myös tuohon viime vuonna, että ei enää naurata oikeastaan koskaan ja hymyileminenkin on todella väkinäistä. Ja olen myös itkenyt viimeisen vuoden aikana enemmän kuin varmaan koko elämäni aikana yhteensä. Ja syykin on samankaltainen kuin sulla eli yksinäisyys ja juurikin toivottomuus. tuntuu, että elämä on pelkkiä murheita ja ongelmia, iloa ei saa enää mistään. On tässä täytynyt jo itselleen myöntää, että olen masentunut.
Vierailija kirjoitti:
Kaunis musiikki saa silmät kostumaan. Tai surullinen elokuca.
Musiikki saa myös joskus kylmät väreet liikkeelle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tämä juuri etten oikein tiedä mikä on ns normi itkemistä/menneen purkua, mikä masennusta, joka menee ohi kunhan kaikki saatu moneen kertaan itkettyä, mikä oikea masennus johon tarvitaan esim lääkkeet...
Tietty myös kaikki eläinvideot missä kaltoin kohdeltu eläin lopulta saa hyvän kodin..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viikoittain, useimmiten tarinoita lukiessa tai katsellessa sarjoja/leffoja, välillä traumatyötä tehdessä.
Vierailija kirjoitti:
Viikoittain, useimmiten tarinoita lukiessa tai katsellessa sarjoja/leffoja, välillä traumatyötä tehdessä.
Unohtui, että myös musiikki usein herkistää kyyneliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisi sanoa, että olen yliherkkä ja melankoliaan taipuvainen. Musiikki herkistää monesti ja saatan itkeä jonkin melodian tai sanoituksen vuoksi. Toisaalta saatan itkeä ilosta rajumpaa musiikkia kuunnellessani, kun kaikki on niin maan perusteellisen menevää. Eniten herkistää kaikenlaiset eläinten onnettomat kohtalot. Ne ottavat niin tiukalle, että monest tv:tä katsoessa on vaihdettava kanavaa. Tuntuu että sydän pakahtuu sitä kärsimystä katsoessa.
En kyllä muista tarkalleen. Varmaan Ahtisaaren hautajaisien aikaan. Välillä jos menee parisuhteessa huonosti, niin silloin myös. Se on huono asia, koska vie sen fokuksen pois siitä itse asiasta. Vältänkin aina itkemistä muiden silmissä. En halua olla yhtään heikompi kuin miltä näytän ja vaikutan valmiiksi jo...
M22
Itken melko usein, harvoin kenenkään nähden. Se lievittää stressiä ja ahdistusta, joita jotkut tilanteet aiheuttaa.
Melkeinpä joka viikko. Joskus useana päivänä viikossa, joskus harvemmin. Yleensä siksi, että tulee jokin kaunis mutta samalla kivulias muisto mieleen tietyltä ajalta elämästäni.
Koskaan en itke muiden nähden.
Vierailija kirjoitti:
Melkeinpä joka viikko. Joskus useana päivänä viikossa, joskus harvemmin. Yleensä siksi, että tulee jokin kaunis mutta samalla kivulias muisto mieleen tietyltä ajalta elämästäni.
Koskaan en itke muiden nähden.
Mulla sama en koskaan itkenyt kenenköän edessä jos ei tosiaan pakko (hautajaiset tm). Olen aina miettinyt miksi se on niin vaikeaa. Lapsena tuntui ettei itke vanhempien edessä ettei heille tule paha mieli, ja sitten myöhemmin tuntui ettei kestä jos joku lohduttaa että sitten hajoaa vielä enempi. Mikä olisi varmaan ihan hyväkin
Viikottain vähintään, useamminkin.
Olen uupunut.
En edes muita millon viiimeksi. Veikkaa, joss00-luvulla.