Lue keskustelun säännöt.
Lapseni puheet särkee sydämeni, sanokaa jotain.
24.01.2024 |
Esikoiseni 15v taas puhui niin, että mun on vaikea nähdä suuntaa ja jaksaa. Ollaan erottu ja lapset asuneet vuosia minun kanssa, olen aina ollut varsin kaikkeni antava perhekeskeinen ihminen ja panostanut äitinä.
Ehdotin lapsille yhtä tapahtumaa viikonloppuna, että mentäisiinkö (ajatus että mukava juttu yhdessä). Esikoinen "no sä voit mennä ni me mennään isälle". Minä siihen että ei kun on äitiviikonloppu ja tehdään jotain yhdessä, tyttö "ei kyl sä voit mennä tonne iha hyvin ja me isällä". Sanoin että miten kuulostaa kuin haluisit vaan mennä sinne, usein sanot menet vaikka on tarkoitus olla meillä kotona. Esikoinen "no kun niillä on kivempaa, rennompaa ja normaalimpaa. Kukaan ei valita mistään niin ku sä ja tehään kaikkee kivaa yhdessä". Sanoin, että niin minä olen yksin aikuisena lasten kanssa eikä ole puolisoa ja hänen lapsia kuten isällä niin tietysti vähän erilaista mutta minä yritän kaikkeni olla mukavasti yhdessä. Tyttö: "no sä voit hommata itelles uuden miehen ja perheen kans jos haluut mut me ei sen kaa olla vaan me voidaan muuttaa isän luo".
Lähdin töihin itkien. Tuntuu kuin puukko olisi pistetty rintaan, sattuu niin. Mitä minä voin? Luovuttaa lapset sinne elämään uusperhettä jossa on kaksi aikuista, omakotitalo ja resurssit taloudelliseen sekä kahden aikuisen myötä myös toiminnalliseen? Mitä jää minulle. En halua yksinäisyyttä, työtä vaan ja itsekästä sinkkuelämää, vaan äitiyttä ja hyvää arkea perheeni kanssa. Tyttö ei puhunut vihaisesti että olisi ollut jostain suuttunut, vaan aidosti. Se satuttaa niin.
Kommentit (217)
Ymmärrän kyllä Ap:n tuskan. Erot ovat aina todella suuria asioita koko "ydinperheelle". On se jättäjä, jätetty ja lapset. Kaikkien elämä muuttuu lopullisesti.
Olen itse päässyt poikani kanssa kyllä todella helpolla. Olen se jätetty, eksällä uusi kumppani, mutta minun tapauksessa isä jätti poikansa myös. Eli isä halusi uuden elämän. Poika ei siis ole viettänyt isänsä kanssa yhtään yötä missään lähes kahteen vuoteen. Isä jätti poikansa 16 vuotiaana. En tiedä, jäikö pojallani jonkinlainen murkkuikä kokonaan väliin. Kyllä sekin on tuntunut pahalta poikani puolesta, että isä vain jätti ja pyörii uuden perheensä kanssa (ei yhteisiä lapsia).
Uskon Ap, että olet tehnyt parhaasi. Tuo tytön ikä vaikuttaa nyt varmasti asiaan. Yritä hetki kestää, helpottaa varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini on valittanut koko elämänsä. Todella raskasta seuraa. Aina on joku asia huonosti. En jaksa käydä häntä katsomassa, korkeintaan soitan silloin tällöin. Puheluistakin tulen pahalle päälle. Vaikka vuosikausia sanoimme hänelle, että elämäsi on ihan hyvää, miksi aina valitat, ei auttanut. Olkoon nyt yksin.
Toki on tylsää, jos joku puhuu liian negatiivisesti ja kaikki on pielessä, mutta kai sitä jaksaa vähän aikaa kuunnella. Ei kai ne puhelut kestä tuntikausia? Kenelle muulle voi puhua, jos ei jollekin läheiselle? Vai pitääkö elämän nykyään olla sellaista pakotettua hymyä ja teennäistä iloisuutta, jossa kaikki on lumetta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini on valittanut koko elämänsä. Todella raskasta seuraa. Aina on joku asia huonosti. En jaksa käydä häntä katsomassa, korkeintaan soitan silloin tällöin. Puheluistakin tulen pahalle päälle. Vaikka vuosikausia sanoimme hänelle, että elämäsi on ihan hyvää, miksi aina valitat, ei auttanut. Olkoon nyt yksin.
Toki on tylsää, jos joku puhuu liian negatiivisesti ja kaikki on pielessä, mutta kai sitä jaksaa vähän aikaa kuunnella. Ei kai ne puhelut kestä tuntikausia? Kenelle muulle voi puhua, jos ei jollekin läheiselle? Vai pitääkö elämän nykyään olla sellaista pakotettua hymyä ja teennäistä iloisuutta, jossa kaikki on lumetta?
En ole sama henkilö, mutta katsoisin, että raskasta on se jos joku valittaa jatkuvasti, muttei tahdo tehdä mitään itse parantaakseen näitä asioita, joista valittaa.
Ikuisesti ei jaksa tsempata, läheinenkin turhautuu.
Onhan tuo satuttavaa, Ap. Puhuin varmaan omalle äidilleni joskus noin, nyt hävettää.
Olen 54v nyt ja olemme niin läheisiä. Koko ajan soitellaan ja viestitellään ja nähdään monta kertaa viikossa.
Lapset itsenäistyy, anna siimaa. Kyllä he tulevat takaisin.
🇺🇦🇮🇱
Anteeksi, että sanon näin, mutta sun tenava on kiittämätön pikku lehmä. Sulla olisi ollut täysi oikeus puhjeta kyyneliin hänen edessään ja sanoa sen jälkeen, että '"Mahdatkohan tietää, miten kipeää sun sanat minuun sattuvat?". Nyt sen sijaan purat sun pahaa oloa palstalla, jossa sua voidaan loukata vielä uudelleen. Tuon ikäinen tenava ei ole mikään ming-maljakko, joka särkyy sirpaleiksi, jos näyttää omat tunteensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset, etenkin tämä vanhimmainen, ovat aina sanoneet että olisi hirveintä jos meille muuttaisi joku ulkopuolinen (mies ja hänen lapsia) että omassa kotona olisikin vieraita. Ja olen sen pitänyt, etten tuo suhdeasioita kotiin. Toki voi käydä kahvilla jos vakaa suhde, mutta ei olemaan. Koti minun ja lasten. Mutta nyt onkin kiintynyt isän uuteen porukkaan ja se näyttäytyy paljon hienompana kuin minun elämä yksin lasten kanssa. Puhuin että no miltä se tuntuisikaan jos minulla olisi joskus kumppani kuten isällänne ja voitaisiin tehdä laajemmin asioita yhdessä, jos hänelläkin vaikka olisi omia nuoria. Tämän tytön vastaus "ei ikinä, ois hirveintä ikinä jos joku mies ois meillä, sit oo keskenäs sen kanssa ja minä häivyn kokonaan isälle". Puun ja kuoren välissä.
Silläkin uhalla että täällä loukataan niin kirjoitan, olen saanut hyviä vastauksia teiltä. Peiliin katsottavaa, pohdittavaa, lohdutusta ja ravistelua. Moneen suuntaa. Tällä hetkellä olo on kuitenkin aika voimaton ja neuvoton tilanteen suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakaan meidän 15 vuotias ei halua tällä hetkellä TEHDÄ kummankaan vanhemman kanssa yhtään mitään ylimääräistä. Haluaa ainoastaan käydä koulussa, harrastuksessa ja olla kavereiden kanssa. Ainoa yhteinen tekeminen mitä vapaaehtoisesti haluaa on lähteä yhteiselle ulkomaan matkalle. No sinne ollaan lähdössä kyllä. Mutta asia on nyt näin ja tiedän kyllä että kun kasvaa niin viettää taas mieluusti enemmän aikaa meidän kanssamme, ensimmäinen lapsi palautui takaisin vapaaehtoisesti seuraamme 18 vuotiaana :D
Vierailija kirjoitti:
Minun teinini ei suostunut edes kulkemaan kadulla samaa puolta kanssani, kun joskus harvoin menimme yhdessä esim. pizzaa hakemaan tms, mitään sen suurempaa ei minun kanssa suostunut tekemään. Leffaan sain kerran mennä mukaan, koska teini kavereineen tarvitsi yhden täysi-ikäisen mukaan päästäkseen katsomaan jotain K-16 leffaa (pari vuotta nuoremmat taitaa aikuisen seurassa päästä tai ainakin silloin pääsi), mutta en saanut edes istua samalla rivillä kuin he.
Isänä kanssa teini oli vähän paremmissa väleissä, tyttö minullakin oli ja luulen, että isät on tytöille teini-iässä tärkeitä osittan siitäkin syystä, että ovat miehiä ja tytöille tekee hyvää saada ihailua ja hyväksyntää isiltään, kunnioittavat sitten itseään paremmin naisina eivätkä hae teinipojilta niin paljon huomiota jollain vähemmän tervellisillä keinoilla. Hyvät välit isään on varmasti tärkeä asia teinitytölle.
Itse häpesin nuorena kavereitani, jotka käyttäytyivät vanhempiaan kohtaan noin. Silloin mietin, ettei yhdenkään nuoren ole oikeus kohdella vanhempaansa tuolla tavalla missään tilanteessa ja Itse en hyväksyisi sitä ikinä. Eipä ole tarvinnut, omien kanssa on lämpimät välit.
Eikä ole siitä kiinni, että olisin ollut edes hyvästä perheestä. Olin alkoholistiperheen lapsi, mutta silti osasin käyttäytyä.
Miten menisikään teinin naama, jos vanhempana sanoisi, että jätän sinut kilometrin päähän koulusta, koska häpeän sinua tai pyytäisi elokuvissa teiniä istumaan täysin eri paikkaan, ettei kukaan vaan tiedä, että teini on aikuiselle sukua...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ton ikänen sanoo mitä sylki suuhun tuo. Odotappas ku menee sukset jostain ristiin isänsä kanssa niin kas kun olet taas maailman paras äiti.
Tuo on just riskinä teillä "kaikkeni antava perhekeskeinen ihminen ja panostanut äitinä", että parisuhde ja avioliitto jää sen panostuksen jalkoihin.
Lapset eivät ole kanssasi naimisissa ja tarvitsevat lisääntyvästi omaa aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, että sanon näin, mutta sun tenava on kiittämätön pikku lehmä. Sulla olisi ollut täysi oikeus puhjeta kyyneliin hänen edessään ja sanoa sen jälkeen, että '"Mahdatkohan tietää, miten kipeää sun sanat minuun sattuvat?". Nyt sen sijaan purat sun pahaa oloa palstalla, jossa sua voidaan loukata vielä uudelleen. Tuon ikäinen tenava ei ole mikään ming-maljakko, joka särkyy sirpaleiksi, jos näyttää omat tunteensa.
Saa näyttää tunteensa joo, mutta kyseessä on silti vasta lapsi. Ei se lapsi pysty kantamaan äitinsä taakkaa, ei ole hänen tehtävänsä. Loukkaavista sanoista pitää toki huomauttaa, mutta siinäpä se.
Isäni oli muuten tuollainen, että haukkui meitä lapsia rumasti silloin, kun emme käyttätyneet. Kypsymätöntähän tuokin on aikuiselta ihmiseltä. Ei ymmärretä lapsen ja aikuisen roolien erilaisuutta. Haukkuminen ei todellakaan saanut meitä käyttämään paremmin tai kasvamaan eheiksi aikuisiksi. Sinuun siis viittaan tässä, en Ap:hen.
Vierailija kirjoitti:
Silläkin uhalla että täällä loukataan niin kirjoitan, olen saanut hyviä vastauksia teiltä. Peiliin katsottavaa, pohdittavaa, lohdutusta ja ravistelua. Moneen suuntaa. Tällä hetkellä olo on kuitenkin aika voimaton ja neuvoton tilanteen suhteen.
Hyvä Ap! Tee itsellesi palvelus ja hae rohkeasti keskusteluapua, niin ei tarvitse yksinään tuskailla <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset, etenkin tämä vanhimmainen, ovat aina sanoneet että olisi hirveintä jos meille muuttaisi joku ulkopuolinen (mies ja hänen lapsia) että omassa kotona olisikin vieraita. Ja olen sen pitänyt, etten tuo suhdeasioita kotiin. Toki voi käydä kahvilla jos vakaa suhde, mutta ei olemaan. Koti minun ja lasten. Mutta nyt onkin kiintynyt isän uuteen porukkaan ja se näyttäytyy paljon hienompana kuin minun elämä yksin lasten kanssa. Puhuin että no miltä se tuntuisikaan jos minulla olisi joskus kumppani kuten isällänne ja voitaisiin tehdä laajemmin asioita yhdessä, jos hänelläkin vaikka olisi omia nuoria. Tämän tytön vastaus "ei ikinä, ois hirveintä ikinä jos joku mies ois meillä, sit oo keskenäs sen kanssa ja minä häivyn kokonaan isälle". Puun ja kuoren välissä.
Tyttö on keksinyt tavan hallita sinua. Tietää kyllä satuttavansa, tietää kiristävänsä sinua pysymään sinkkuna ja tietää, että olet liian kiltti.
Luuletko oikeasti, että lasten isän uusi kumppani ottaisi riemulla teinin huusholliinsa pysyvästi? Helppoahan se on olla se kiva tyyppi, jonka kanssa on rentoa. Kasvattaminen on kuitenkin ihan eri juttu.
Sinuna istuisin alas teinin kanssa ja kertoisin, miten sanansa satuttivat. Kysyisin myös, että tuntuuko hänestä siltä, että isän luona olisi tästä eteenpäin hyvä olla enemmän. Jos tuntuu, niin yhteys isään ja asiasta keskustelu.
Jos isä haluaa teinin heille ja teini sinne, niin katsotte esim. kevätjuhlaan saakka, miltä se ratkaisu on tuntunut. Kuitenkin niin, ettei aina isäaikana ole vain lomia, viikonloppuja ja kivoja juttuja, vaan ihan arkea menkkakipuineen, vatsatauteineen, kouluineen ja normikiukkuineen.
Omaa kuoppaasi kaivat, jos annat teinin puhua noin ja sitä kautta pompottaa. Et muutu yhtään paremmaksi vanhempana, jota lapsi hallitsee. Päinvastoin.
Jättäisin koko tytön nyt sivuun ja keskittyisin ap:n omaan itseensä. Hän on liian väsynyt, ehkä masentunut, elää muiden kautta, oma valo on hiipunut. Lapsi ei halua olla ihmiselle tarkoituksen tuoja eikä puolisokaan.
Ap, hakeudu terapiaan, että vahvistut omana itsenäsi ja löydät itsesi jälleen. Ehkä masennuslääkityskin olisi paikallaan. Kun paranet, lapsikin viihtyy taas kanssasi. Lisäksi murrosiässä kuuluu ottaa etäisyyttä vanhempiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini on valittanut koko elämänsä. Todella raskasta seuraa. Aina on joku asia huonosti. En jaksa käydä häntä katsomassa, korkeintaan soitan silloin tällöin. Puheluistakin tulen pahalle päälle. Vaikka vuosikausia sanoimme hänelle, että elämäsi on ihan hyvää, miksi aina valitat, ei auttanut. Olkoon nyt yksin.
Toki on tylsää, jos joku puhuu liian negatiivisesti ja kaikki on pielessä, mutta kai sitä jaksaa vähän aikaa kuunnella. Ei kai ne puhelut kestä tuntikausia? Kenelle muulle voi puhua, jos ei jollekin läheiselle? Vai pitääkö elämän nykyään olla sellaista pakotettua hymyä ja teennäistä iloisuutta, jossa kaikki on lumetta?
Vanhempien ei kuulu vuodattaa lapsilleen! Edes aikuisille. Sitä varten on omat ystävät ja terapeutit.
Vierailija kirjoitti:
Jättäisin koko tytön nyt sivuun ja keskittyisin ap:n omaan itseensä. Hän on liian väsynyt, ehkä masentunut, elää muiden kautta, oma valo on hiipunut. Lapsi ei halua olla ihmiselle tarkoituksen tuoja eikä puolisokaan.
Ap, hakeudu terapiaan, että vahvistut omana itsenäsi ja löydät itsesi jälleen. Ehkä masennuslääkityskin olisi paikallaan. Kun paranet, lapsikin viihtyy taas kanssasi. Lisäksi murrosiässä kuuluu ottaa etäisyyttä vanhempiin.
Aika pätevä olet vetelemään diagnooseja ja jopa määräämään lääkkeitä. Sopisit hyvin terveyskeskukseen töihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jättäisin koko tytön nyt sivuun ja keskittyisin ap:n omaan itseensä. Hän on liian väsynyt, ehkä masentunut, elää muiden kautta, oma valo on hiipunut. Lapsi ei halua olla ihmiselle tarkoituksen tuoja eikä puolisokaan.
Ap, hakeudu terapiaan, että vahvistut omana itsenäsi ja löydät itsesi jälleen. Ehkä masennuslääkityskin olisi paikallaan. Kun paranet, lapsikin viihtyy taas kanssasi. Lisäksi murrosiässä kuuluu ottaa etäisyyttä vanhempiin.
Aika pätevä olet vetelemään diagnooseja ja jopa määräämään lääkkeitä. Sopisit hyvin terveyskeskukseen töihin.
En ole pätevä. Täällä jokainen heittelee ideoitaan ja ap lukee ja miettii, mikä osuu häneen ja mikä ei. Me ollaan täällä tuomassa eri näkökulmia asiaan.
Olen käynyt lyhytterapian mm. eroa työstäen, ja silloin todettu psyykkisesti hyvävointiseksi, matalat pisteet masennustestissä. Keskustelun koin hyväksi. Olen suht iloinen arjessa ja jaksan hyvin työn. Nämä asiat tuovat kuitenkin surua.
Kuulostaapa tutulta. Olin itse vaikea teini, mistä etenkin kiltti ja alistuva äitini sai kärsiä. Hänellä itsellään oli ollut traumaattinen lapsuus ja oli jäänyt vaille äidinrakkautta. Niinpä hän vanhempana meni toiseen ääripäähän eli oli liian ripustautuva. Minä sitten reagoin tähän rajustikin haukkumalla häntä ja pyrkimällä mahdollisimman kauas. Hän tosin oli sillä tavalla viisas, että kertoi vaan lyhyesti, että sanani loukkaavat eikä se ole ok, mutta ei alkanut vyöryttää vanhemmuuden raskasta taakkaa minun harteilleni. Lapsihan ei ole syyllinen siihen, että vanhemmat ovat päättäneet lisääntyä.
Nyt olen aikuinen ja voin kertoa, että meillä on harvinaisen läheiset ja lämpimät välit. Olemme puhuneet siitä, mikä kaikki meni ns. pieleen. Olen pyytänyt anteeksi ja kertonut, miten nyt ymmärrän hänen olevan ihana ja hyvä äiti. Hän taas on ymmärtänyt, miten tiedostamaton masennuksensa on vaikuttanut meihin lapsiin, vaikka hän yrittikin täysillä olla mahdollisimman hyvä äiti. Ne omat kipukohdat kun heijastuvat lapseen, halusi tai ei.
Olen tosi kiitollinen turvallisesta äidistäni ja näen, miten hyvät eväät häneltä sain. Älä siis huoli Ap. Mutta älä myöskään vyörytä ongelmiasi teinillesi. On parempi käsitellä niitä toisen aikuisen, kuten esim. terapeutin, kanssa. Tämä on lapsellesi vain vaihe matkalla aikuiseksi, omaksi persoonakseen.