Lue keskustelun säännöt.
Lapseni puheet särkee sydämeni, sanokaa jotain.
24.01.2024 |
Esikoiseni 15v taas puhui niin, että mun on vaikea nähdä suuntaa ja jaksaa. Ollaan erottu ja lapset asuneet vuosia minun kanssa, olen aina ollut varsin kaikkeni antava perhekeskeinen ihminen ja panostanut äitinä.
Ehdotin lapsille yhtä tapahtumaa viikonloppuna, että mentäisiinkö (ajatus että mukava juttu yhdessä). Esikoinen "no sä voit mennä ni me mennään isälle". Minä siihen että ei kun on äitiviikonloppu ja tehdään jotain yhdessä, tyttö "ei kyl sä voit mennä tonne iha hyvin ja me isällä". Sanoin että miten kuulostaa kuin haluisit vaan mennä sinne, usein sanot menet vaikka on tarkoitus olla meillä kotona. Esikoinen "no kun niillä on kivempaa, rennompaa ja normaalimpaa. Kukaan ei valita mistään niin ku sä ja tehään kaikkee kivaa yhdessä". Sanoin, että niin minä olen yksin aikuisena lasten kanssa eikä ole puolisoa ja hänen lapsia kuten isällä niin tietysti vähän erilaista mutta minä yritän kaikkeni olla mukavasti yhdessä. Tyttö: "no sä voit hommata itelles uuden miehen ja perheen kans jos haluut mut me ei sen kaa olla vaan me voidaan muuttaa isän luo".
Lähdin töihin itkien. Tuntuu kuin puukko olisi pistetty rintaan, sattuu niin. Mitä minä voin? Luovuttaa lapset sinne elämään uusperhettä jossa on kaksi aikuista, omakotitalo ja resurssit taloudelliseen sekä kahden aikuisen myötä myös toiminnalliseen? Mitä jää minulle. En halua yksinäisyyttä, työtä vaan ja itsekästä sinkkuelämää, vaan äitiyttä ja hyvää arkea perheeni kanssa. Tyttö ei puhunut vihaisesti että olisi ollut jostain suuttunut, vaan aidosti. Se satuttaa niin.
Kommentit (217)
Tuossa ikävaiheessa nuori tekee eroa vanhempiin. Jos sinä olet lähempi vanhempi, niin hän tekee erityisen paljon eroa sinuun. Omaan huoneeseen vetäytyminen, kärttyisät vastaukset, haluttomuus tehdä enää mitään yhdessä - tuttuja asioita useimpien teinien vanhemmille. Tuo on normaalia teini-ikäisen kehitystä, irtaantumista vanhemmista. Joskus se tuntuu vanhemmasta todella karulta ja surulliselta, oma lapsi kuvainnollisesti (tai kirjaimellisestikin) sulkee oven päin naamaa. On tärkeä muistaa, että tämä ei kerro epäonnistumisesta vanhempana, vaan nuoren normaalista kehitysvaiheesta. Se on myös vaihe joka ohittuu, jossain vaiheessa yhteys vanhempaan alkaakin taas kohentua, jos välit ovat muuten kunnossa. Lisäksi eroperheisiin liittyy kaikenlaista dynamiikkaa ja lasten ristiriitaisia ja vaihtelevia tunteita, mutta niistä en nyt ehdi tässä kirjoittamaan. Anna nuorellesi tilaa hänen sitä tarvitessaan, äläkä ole liian ankara itsellesi äitinä.
T. Psykologi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan kun itse eroperheen lapsena olin teininä aina kiukkuinen äidille, pidin häntä tosi tyhmänä, syypäänä ongelmiin, ärsyttävänä. Asuin äidin kanssa, isällä kävin viikonloppuisin. Isää jotenkin ihailin enemmän, isällä oli kivaa, hän antoi rahaa syötiin ulkona jne. Usein sanoinkin äitille että haluaisin muuttaa isälle jne.
Vasta teini-iän mentyä ohi aloin tajuta paremmin asioita vanhemmistani. Että äitihän se oli, joka päivästä toiseen huolehti minusta, laittoi kotiruokaa, hankki vaatteet, katsoi kouluasiat. Pienellä palkallaan panosti tosi paljon minun tarpeisiini. Tottakai isän oli helppo olla kiva viikonloppuisä, silloin tällöin kun päivän näkee niin se on enemmän juhlapäivä kuin arkea. Äitillä oli ikäänkuin se puurtamisosuus ja isällä hauskanpito. Ja siis isäni oli erossa ihan suostunut vastaanpanematta vain viikonloppuisyyteen, ei ollut pyytänyt enempää .
Nyt aikuisena arvostan todella paljon äitiäni ja näen sen kaiken työn mitä hän teki eteeni. Tuntuu pahalta ajatella, miltä äitistä on tuntunut, kun olen kiukutellut hänelle ja sanonut että isällä on kivempaa. Voi olla , että sinunkin tytöllä vielä silmät aukeaa kun hän vähän kasvaa!
Juuri tämä, että tyttö ihailee isää ja heidän perhettä: on paljon rahaa ja sitä käytetään näkyvästi, on ikäistään seuraa, tekevät yhdessä asioita matkustelusta harrastamisiin, mutta myös ovat puhelimitse ja viestein arkiasioissa yhteydessä ja auttavat tarvittaessa. Aika ihanteellista siis. Ja tietysti yritän kaikkeni olla tästä hyvillään lasten takia.
Sen toisena puolena vaan on se, että minä pienipalkkaisempana ja yksin näytän arkiselta, olen väsynytkin tekemästäni työstä, teen itse ruuat ja vain välillä käydään ravintolassa, kuulustelen läksyt, parsin housut, kontaktoin opettajat, rajaan kännykkää. Mikään minussa ei näytä mielenkiintoiselta eikä ehdotukseni houkuttele, toisin on isän kohdalla samantyyppiset saa heti suosion.
Ja tosiaan nuori sanoo, että olisi hirveää jos minä tähän toisin miestä saati sen lapsia, siinä vaiheessa häntä ei enää täällä näkyisi.
Millä siis muutan omaa elämääni muuksi? Rakennan sitä kohti, kun lapset omillaan? Nuorin vasta 9v joten aikaa on.
Aika raskaalta tyypiltä ap kuulostaa. Että oikein itkien töihin lähti, tytön sanoissahan ei ollut mitään loukkaavaa. Ei vain varmaankaan jaksa "kaikkensa antavaa" äitiä. Yritä nyt ymmärtää, että se sun tyttösi ei ole enää pikku piltti.
Poikieni ollessa pieniä päätin ns. kasvaa samaan tahtiin. Nautin suuresti heidän kasvustaan ja itsenäistymisestään. Kyllä osasivat rajojaan kokeilla välillä rajustikin, eli ei ollut elämä aina ihan helppoa. Omilleen muuton jälkeen pidimme yhteyksiä epäsäännöllisen säännöllisesti. Välillä meni pari kolmekin kuukautta ilman yhteydenpitoa. Olin kuitenkin iloinen siitä, että rakensivat omaa itsenäistä elämää. En ole roikkunut lapsissani, mutta saatavilla toki olen ollut. Nyt ovat jo päälle nelikymppisiä ja edelleen yhteyksiä pidämme.
Anna tytölle tilaa, saat varmasti sillä keinoin itse jatkossa enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tilanteessanne rakentaisitte (tai ette) omaa elämää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
'Esikoinen "no kun niillä on kivempaa, rennompaa ja normaalimpaa. Kukaan ei valita mistään niin ku sä ja tehään kaikkee kivaa yhdessä".'
Olet varmasti aivan hyvä äiti, mutta voisit tosiaan höllätä ja luottaa siihen, että universumi pitää huolen kaikesta. Oma äitini välittää liikaa mitä muut ihmiset ajattelevat, ja se ei oikein sovi tälläiselle adhd/tourette-ihmiselle. Jos yritän sopia kaikkiin yhteiskunnan normeihin, niin tuntuu etten voi olla oma itseni. Minulla on esimerkiksi tarve liikehtiä, vaikka olisikin joku hieno virallinen tilaisuus menossa. Joku tourette-ihminen saattaa huudahtaa jotain kesken tärkeän puheen, ja se hänelle sallittakoon.
Jos lapsi viihtyy isällään niin se on ihan hyvä asia. Se että hänellä on mahdollisimman paljon hyviä ja aitoja ihmissuhteita on voimavara. Tuon ikäinen irrottautuu vanhemmistaan ja se tuntuu todella pahalta jos ripustautuu lapseensa. Älä ripustaudu. Teini vaikuttaa tavalliselta ja normaalilta eikä ketään voi pakottaa olemaan kanssaan. Lasten ja teinien elämässä on monia vaiheita. Jos kerran olitte ennen läheiset niin ei se mihinkään katoa, nyt on vain tällainen vaihe. 15-vuotiaan kanssa ei todellakaan tehdä mitään, ehkä telkkaria katsotaan, mutta muuten se on sitä huoltamista vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanokaahan vielä, miten suosittelisitte toimimaan oman elämäni suhteen? (Joka myös vaikuttaa lapsiin hyvässä ja pahassa). Eli olisi rakennettava mielekästä elämää, jo sen vuoksi etten ainakaan ripustaudu lapsiin, mutta miten kun ovat niin vastaan että minulla olisi miestä kotona? Toisaalla en taas voi hengata kun lapset asuvat kanssani ja pienin 9v ei äiti voi eikä ennätä viettää iltoja muualla. Tietenkään en heti ketään toisi, mutta noin niinkuin kokonaisuutena. Tätä menoa jään yksin, vielä nyt nelikymppisenä olisi mahdollisuus luoda uutta. Isäviikonloppujen aikana ei ihan suhteita vaan ylläpidetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanokaahan vielä, miten suosittelisitte toimimaan oman elämäni suhteen? (Joka myös vaikuttaa lapsiin hyvässä ja pahassa). Eli olisi rakennettava mielekästä elämää, jo sen vuoksi etten ainakaan ripustaudu lapsiin, mutta miten kun ovat niin vastaan että minulla olisi miestä kotona? Toisaalla en taas voi hengata kun lapset asuvat kanssani ja pienin 9v ei äiti voi eikä ennätä viettää iltoja muualla. Tietenkään en heti ketään toisi, mutta noin niinkuin kokonaisuutena. Tätä menoa jään yksin, vielä nyt nelikymppisenä olisi mahdollisuus luoda uutta. Isäviikonloppujen aikana ei ihan suhteita vaan ylläpidetä.
Tutustu uusiin ihmisiin ja etsi kavereita?
Vierailija kirjoitti:
Niin petaa kuin makaa.
Anna lasten mennä ja huomata ettei se uusperhe niitä haluakaan oikeasti. Esittävät tuottaakseen pahaa mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut koko ketjua joten en ole ihan perillä mitä kaikkea on puhuttu, mutta minusta tuo kuulostaa epäreilulta, että lapsi sanelee, että sinulle ei saa tulla uutta miesystävää. Eihän tuo nyt mikään lapsen päätös ole. Kyllä, sitä kannattaa välttää, että kotona ravaisi koko ajan uusia kumppaneita ja liian äkkiä esiteltäisiin isäpuolena tms. Mutta saahan nyt aikuisella ihmisellä rakkauselämää ja kumppani olla, vaikka olisikin äiti. Miksi tytär kieltää sinulta uuden parisuhteen, vaikka isälleen sen sallii?
Jos koet, että haluaisit tutustua ihmisiin ja seurustella, niin liity ihmeessä vaikka deittisovellukseen. Jos kumppani aikanaan löytyy, niin hänen esittely lapsille sitten kun suhde on jo vähän vakaammalla pohjalla. Uskon, että tytärkin sen tulee hyväksymään. Häntä varmaan kauhistuttaa ajatus, että yhtenä päivänä joku vieras mies muuttaa pamauttaisi teille, mutta eihän se noin etene.
Jos taas parisuhde ei ajankohtaisesti sinua kiinnosta, niin ehkä joku harrastus (kodin ulkopuolella tai kotona tehtävä), kaverien tapaaminen/uusiin tutustuminen esim kaveriryhmissä, chillaaminen ja itsensä hemmottelu, ulkoilu, pienempien vähemmän angstisten lastesi kanssa touhuaminen? Liikunta on yksi hyvä keino pahaan mieleen. Tsemppiä. Tässä ketjussa on paljon ilkeän sävyisiä kommentteja, koita antaa niiden olla. On ihan normaalia tuntea surua ja haikeutta lasten itsenäistyessä, ja teinien vanhempana on rankkaa. Jos nämä asiat vaan kuitenkin painavat ja heikentävät mielialaa ja jaksamista, niin muista myös että voit saada keskusteluapua. Ei ole liian vähäpötöinen syy. Omalääkäri tai työterveyslääkäri voi ohjata keskustelutuen piiriin.
Voi, tosi moni jää yksin. Mekin ollaan jääty, vaikka ei ole lapsia. Nuoret ei vielä ymmärrä asioita, heitä ei voi syyttää. Mut pidä itsestäsi huolta, hakeudu tuen piiriin. Se auttaa.
Perheneuvola tms. Lastesikin vuoksi, tarvitset hieman tukea ja parempaa elämänlaatua teille kaikille. Tsemppiä!
Itsekästä sinkkuelämää....? Eh..... Melkoiset ennakkoluulot.
No eihän kukaan 15-vuotias halua tehdä yhtään mitään vanhempiensa kanssa. Tuossa iässä vanhemmat on noloja.
Ehkä isänsä antaa hänen olla rauhassa ja tehdä omia juttuja?