Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Hyvää pohdintaa. Olen elänyt ihan hyvän elämän. Olin mieheni kanssa lähes 30 vuotta ja saimme yhden lapsen, joka on nyt aikuinen. Mies halusi erota ja siitä olen kyllä toipunut. Jotenkin elämä on silti tyhjää ja yksinäistä. Minulla tämä varmaan on jonkinlaista 50 v kriisiäkin, ero toisen tahdosta ja lapsen kasvaminen yms. Ystäviä aika vähän. On vakituinen työ, joka todella tympii. Kaikki on kyllä hyvin ja arvostan montaa asiaa elämässäni, mutta sellainen sisäinen levottomuus ja tahto elää on. Jotenkin katson muiden elämää ja ihmettelen omaani. Elän, mutta silti "en elä". Jokin ihmeen kapina itsessäni, ehkä ikäkriisiä.

Vierailija kirjoitti:

52:

Mitä olet tehnyt sen eteen että pääsisit taloudellisesti parempaan tilanteeseen? 

En tietenkään tiedä sinusta mitään enkä kysy kettuilumielessä mutta todella monet haluavat päästä parempaan taloudelliseen tilanteeseen mutta eivät ole valmiita tekemään mitään sen eteen. 

Olen lisäkouluttautunut työn ohessa ja vaikka palkkani on sen myötä noussut niin samalla on myös noussut yleinen hintataso (ja myös veroprossa) eli lopputulos onkin sitten lähinnä plusmiinusnolla. 

Enkä tosiaan kaipaa mitään luksusta tai yltäkylläisyyttä vaan ihan normaalia keskiluokkaista elämää jossa ihan joka saakelin senttiä ei tarvitsisi laskea näin tarkkaan. Tällainen jatkuva kituutus oli ihan ok nuoruudessa, mutta ei enää keski-iässä.

"life is what happens when you're buzy doing other plans"

-John Lennon

Jaan tämän tunteen. Nykyään ihmettelen mitä järkeä elämässä edes on haaveilla mistään tai tavoitella mitään, kun mitä niillä millään enää sitten tekee kun on eläkeiässä? Jos siis niitä saa edes silloin toteutetuksi.

Eikä täältä saa mitään mukaansa kun se vika matka alkaa. Ihan turhaa on ponnistella koko ikänsä ja hakata päätään seinään. Tyhjän kun saa pyytämättäkin.

Mulla on tullut sellainen ajatus tai päätelmä mieleen, että elämän kuuluisi olla ihan alusta asti sellaista omannäköistä. Siis ainakin viimeistään siitä asti kun on täysi-ikäinen ja itse voi vaikuttaa moneenkin asiaan. Ei siis pitäisi silloin mennä tyytymään mihinkään "kyllä tämä välttää"-vaihtoehtoon tai ajatella, että aikaa on vaan nimenomaan tehdä aktiivisesti aina sellaisia päätöksiä ja tekoja jotka edistää omia tavoitteita. Ei pitäisi elää päivääkään sellaista sitku-elämää. Jos tahtoo sen kesämökin tai vaikka prätkän tai lentolupakirjan niin niitä kannattaa tavoitella jo ennen keski-ikää eikä siirtää hamaan tulevaisuuteen, että eläkkeellä sitten. Hitttoako niillä vasta siinä vaiheessa enää tekee vaikka kenties elämää onkin vielä jäljellä pari-kolmekin vuosikymmentä? Kaikki ei edes elä eläkeikään ja siinä iässä saattaa olla jo melkoisia terveysmurheita joten sinne meni ne unelmat. Ja vaikka ei menisikään niin onhan se vaan mukavampi jos siitä mökistä/prätkästä whatever saanut nauttia jo vuosikymmeniä ennen eläkeikääkin. 

Ymmärrän kyllä että helpommin sanottu kuin tehty jos/kun elämä on lähtenyt jo lapsuudessa kuin väärille jengoille ja/tai ei ole ketään aikuista ihmisistä joka tukisi ja neuvoisi tässä päätöksenteossa. Valitettavan usein ympärillä on vain ihmisiä jotka haluaa latistaa ja talloa sen nuorella ihmisellä olevan innon uutta kohtaan. Enkä meinaa sitäkään, että pitäisi uskotella kenen vaan voivan olla mitä vaan keksiikään haluta vaan nimenomaan sitä, että saa vanhemmiltaan (muilta aikuisilta) sekä kannustusta ja tukea että sitten sitä toppuuttelua sopivassa suhteessa. Ettei kuvittele itsestään liikoja mutta ei toisaalta sitten alisuoriudukaan ja tyydy siihen mitä sattuu saamaan.

Vierailija kirjoitti:

Jaan tämän tunteen. Nykyään ihmettelen mitä järkeä elämässä edes on haaveilla mistään tai tavoitella mitään, kun mitä niillä millään enää sitten tekee kun on eläkeiässä? Jos siis niitä saa edes silloin toteutetuksi.

Eikä täältä saa mitään mukaansa kun se vika matka alkaa. Ihan turhaa on ponnistella koko ikänsä ja hakata päätään seinään. Tyhjän kun saa pyytämättäkin.

Jep. Ei nelikymppisenä voi enää alkaa rakentamaan omannäköistä elämää vaan kyllä sen määrätietoinen rakentaminen pitää saada aloittaa jo parikymppisenä, jotta +nelikymppisenä on vakaasti työelämässä sekä lapset alkaa olla teini-ikäisiä ja asuinmuoto sekä -paikkakunta on sellaiset jollaiset niiden haluaakin olevan kohtuullisuuden rajoissa.

Siinä iässähän sitä just pitää jo elää sitä omannäköistä elämää ja päästä poimimaan niitä työnsä hedelmiä, kun siihen on tavallaan parhaat mahdollisuudet eli ei ole enää nuoruuden hölmöyttä mutta ei vielä ikääntymisen tuomia murheitakaan vaan on ns elämänsä kunnossa.

Ja onhan sitä tuossakin vielä ja vaikka mitä odottaa tulevalta. Lapset muuttaa omilleen ja elää taas kaksin puolisonsa kanssa eli on taas uudenlaista vapautta omille sekä yhteisille harrastuksille. On mahdollisuus saada lapsenlapsia ja nekin vielä siinä iässä kun on itse jaksava eikä tarvitse itse hoitajaa. 

Tosin Suomessa on ollut pari-kolmekymmentä vuotta vallalla hassu ajatus kuinka ensin pitäisi bailata ja riekkua sekä opiskella vähintään kolmekymppiseksi asti ja vasta sitten alkaa "tylsäksi" ja aikuiseksi. Tuolla tyylillä jää vaan se tavallaan tärkein vuosikymmen eli ikävuodet 20-30 elämättä ainakin niin, että siinä olisi luonut perustuksia loppuelämäänsä varten.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ollut juuri tuo tunne ihan lapsesta asti, että osani elämässä on vain selviytyä ja elämästä nauttiminen taas on "muita varten". Olen kokenut etten edes ansaitse tai tarvitse mitään, vaan roolini on tukea ja cheerleadaa "oikeita ihmisiä" vierestä ja iloita heidän puolestaan. Kävin terapiassa pari vuotta ja viime vuonna koin monia elämää ravistelevia tapahtumia, minkä seurauksena tuntuu että jokin on alkanut muuttua ajatusmaailmassani pikkuhiljaa. Olen muutenkin aktiivisesti yrittänyt muuttaa itseäni ja elämääni tämän suhteen: kuunnella tarpeitani, kokeilla viimein asioita mitä olen aina halunnut kokeilla, tehdä elämäni suhteen päätöksiä jotka tekevät siitä parempaa yms. Helppoa se ei ole, mutta uskallan sanoa että asiat voivat muuttua.

Minulle tuli tästä lapsuuteni mieleen. Jo lapsena olin sellainen myös joka eli ns toisia varten. Vanhemmilla oli omat toiveensa. Harrastin niitä juttuja pääosin mitä he minulle tahtoivat. Urheilua ja musiikkia. Toisaalta tykkäsinkin monesta jutusta, mutta silti kukaan ei kysynyt tahdotko esim kilpailla urheilussa tai soittaa juuri tätä soitinta. Tavallaan ne jutut päätettiin puolestani. Olen itsekin elänyt myös nuoruuteni, kuin joku näkymätön. Ei mitään "kunnon" nuoruutta. Tykkäsin esim todella paljon joistakin bändeistä, mutta ikinä en konserteissa ollut. Minulla ei oikeastaan koko se persoona tietyllä tavalla kehittymättä. En kasvanut sellaiseksi mitä oikeasti olin. Toisaalta monihan nuori on hukassa ja löytää itsensä myöhemmin. Itse en ole oikeastaan vielä 30-vuotiaanakaan löytänyt itseäni. Kiusaamista yms oli nuoruus täynnä. Se tietyllä osin määrittää vieläkin suhdettani ihmisiin. Sillä on ollut vaikutusta, vaikka kuinka moni sanoo kuinka täytyy unohtaa menneet jne. Olen kasvanut niin erillisiksi muista.

Minunkin pitäisi ehkä joskus miettiä myös mitä minä haluan ja mistä minä pidän. Joillekin ihan helppoja asioita. Itselle vaikeaa vastata niihin. Osaan sanoa jotain johonkin helppoon kysymykseen kuten mikä musiikki minua kiinnostaa. Sitten jos pitäisi persoonaani sen tarkemmin pohtia niin vaikeaa on. Olen vähän kuin näkymätön sen osalta. Monesti sitä mitä joku toinen on tahtonut minun olevan tai en vaan uskalla edes olla oma itseni. Tai kuka minä oikein edes olen. Joskus sitä on esim niin yksin, että jotenkin hukkaa itsensä jo. Tarkoitan siis kuvainnollisesti. Järjissäni olen vielä sentään. Hyvä ketju minusta. Moni viesti herätti ajatuksia.

Vierailija kirjoitti:

Jaan tämän tunteen. Nykyään ihmettelen mitä järkeä elämässä edes on haaveilla mistään tai tavoitella mitään, kun mitä niillä millään enää sitten tekee kun on eläkeiässä? Jos siis niitä saa edes silloin toteutetuksi.

Eikä täältä saa mitään mukaansa kun se vika matka alkaa. Ihan turhaa on ponnistella koko ikänsä ja hakata päätään seinään. Tyhjän kun saa pyytämättäkin.

Totta. Toisaalta mitä sitten jää jos/kun pystyy päästämään irti niistä haaveista ja tavoitteista joita on ollut siihen asti? Ainakin itselle perheenperustaminen oli niin iso tavoite joka samalla olisi määrittänyt myös koko loppuelämän, että eipä tässä elämässä sitten jäänytkään mitään käteen ilman sitä.

Ei enää edes ole mitään kiinnostavaa mitä tekisi mieli tavoitella vaan tuon haaveen kariutuminen vei mennessään monta muutakin asiaa tulevaisuudesta ja samalla myös koko sen sellaisen elämäntavan, joka itselle olisi ollut se eniten oikea ja omannäköisin. Toisaalta sitten se ikä tuli vastaan monessa muussakin asiassa, joita ehken olisi voinutkin harkita plan beenä ja perheettömänä, jos vain olisin ennalta tiennyt etten sitä tule koskaan saamaan. Nuokin kun olisi ollut asioita joiden tavoitteleminen olisi sitten pitänyt aloittaa jo heti nuorena ja siinä samalla olisi pitänyt unohtaa haaveet perheenperustamisesta.

Inhottava tunne tämä tyytymättömyys niin mennyttä kuin tulevaakin kohtaan. Siellä kun ei ole mitään odotettavaa.

Vierailija kirjoitti:

28 kirjoitti  "Jokainen valitsee sen oman roolinsa elämässään"

Ehkä ajattelen tästä lauseesta hiukan eri tavalla, mutta rohkenen väittää, että elämä ei ole pelkkiä valintoja. Jos olisi, silloinhan me kaikki eläisimme juuri sitä elämää kuin ikinä keksisimme vain haluta. Esimerkiksi minä olisin halunnut erään asian kohdalla täysin erilaisern roolin itselleni, kuin mihin olen päätynyt. Ei, en voinut sitä roolia vain valita, koska siihen liittyy toinen henkilö jota en ole saanut. Eli en voi vain valita, niin ihanaa ja helppoa kun se olisikin, että ilmoittaisi vaan jossain kohtaa 25-30 vuotiaana minkä roolin haluan ja sitten saisin sen. Ei, ei elämä niin mene vaikka voikin verran voimmekin itse aktiivisuudellamme ohjailla elämää johonkin suuntaan.

Minun piti lukion jälkeen valita kahdesta hyvin vaikeasta asiasta toinen. Koski ja muuttamista ja jäämistä. Valitsin muuton, vaikka minulla oli vaan yksi vaihtoehto mihin pystyin tiettyjen asioiden takia muuttamaan. Valitsin tämän vaihtoehdon, vaikka tiesin senkin olevan huono valinta. En vaan voinut enää tiettyjen syiden takia jäädä entiselle paikkakunnalle. Samalla en voinut enää odottaa parempia tilaisuuksia tai paikkakuntia. Oli pakko päästä pois. Sukulaistyttö muutti Helsinkiin ja rakensi elämänsä sinne. Minä menin sinne minne nopeasti pystyin ja taloudellinen tilanne antoi jotenkin myöten.

Sillä tiellä olen edelleen. Järkikin sanoi, että tämä on huono valinta. Oli vaan pakko valita tämä ja päästä muuttamaan. Kukaan nuori joka oikeasti voi valita ei valitse niinkuin minä. Tämä valinta maksoi ja maksaa minulle paljon. Jää työpaikat saamatta, työharjoittelut käymättä, opiskelupaikat kaukana ja olen yksinäinen enkä tunne täältä ketään. Pieni tuppukylä johon kukaan muualta tuleva nuori ilman suhteita ei muuta. Minun oli vaan pakko muuttaa. Ja kyllä olen miettinyt pois lähtöä. Minulla ei vaan ole oikeastaan paikkaa minne muuttaa. Meinaan nyt jämähtää tänne. Taloudellinen tilanne heikko. Samoin minun olisi jo lukioon pitänyt päästä eri paikkaan. Kiusaamisen vuoksi en olisi saanut joutua jatkamaan siihen lähelle. Tämä vielä tuohon alkuun lisättynä. Olisin selvinnyt vähemmällä ja voisin paremmin nyt. Tämä kaikki voi viedä elämästä paljon. 

Minulla on vähän samat ongelmat. Kakskymppiset meni kovissa kasvukivuissa turvattoman ja epävakaan lapsuuden traumoja parannellessa. Niissä kotioloissa mun persoona ei kai jotenkin päässyt kehittymään normaalisti. On aina ollut sellainen olo, että en oikein tiedä kuka mä oikeasti oon tai mitä mä oikeasti haluan. Tuo on seurausta siitä, että piti oman turvallisuuden takia olla täyttämässä vanhempien toiveita ja ennustamassa seuraavaa raivaria ja omat tarpeet jäi täysin syrjään.

Kolmekymppisenä aloin opiskella uutta ammattia. Paloin kesken opiskelujen loppuun. Luulen, että mulla on varmaan adhd ja lisänä muuta neuroepätyypillisyyttä. Apua on vaikea saada. Loppuunpalamisen jälkeen opinnot on junnanneet paikoillaan vuosia. En saa aikaiseksi haettua muita töitä, vaan jumitan vihaamassani työssä. Kavereita ei juurikaan ole, koska en pidä juuri kenenstäkään ihmisestä. Olen lisäksi muuttanut aikuisiällä niin paljon ympäriinsä, että ei ole päässyt muotoutumaan sellaista omaa yhteisöä. Lapsuuden maisemista muutin helvettiin heti, kun sain koulut loppuun. Kun alkaa ahdistaa, vaihdan taas maisemaa. Jotain eskapismia tuokin kai on.

Ei ole parisuhdetta, koska en kestä mennä mihinkään tindereihin. Siellä on niin raadollinen meno. En usko, että musta olisi myöskään vanhemmaksi kenellekään. Hädin tuskin jaksan itsestäni huolehtia. Ikkuna lasten tekoonkin on sulkeutumassa, ikää tulee koko ajan lisää. Tarvitsisin ammattiapua rankan lapsuuden aiheuttamiin haitallisiin ajatusmalleihin ja käyttäytymiskaavoihin, mutta mulla ei ole rahaa mennä yksityiselle terapeutille. Työterveyslääkäro tyrmäsi multa pääsyn kelan korvaamaan terapiaan, vaikka olin välillä täysin työkyvytönkin.

Niinpä poljen sitten paikallaan. Käyn töissä ja siinäpä se sitten onkin. Mikään ei huvita, enkä osaa edes enää haaveilla mistään. Todennäköisesti jotain masennusta tms.

Vierailija kirjoitti:

Lainaaminen ei onnistu taaskaan, mutta olen samoja ikiä (48v) kuin pari aiempaa vastaajaa ja samaten lapseton ja ikisinkku. Ja tätä nykyä myös yksinäinen.

Aiemmin olin ihan ok sinut elämäntilanteeni kanssa ja jotenkin hyväksynytkin sen, ettei perhekeskeisyydestäni ja parisuhdehalukkuudestani huolimatta nämä asiat elämässäni toteutuneet, mutta nykyään tuntuu että muserrun tämän pettymyksen alle. Ja tosiaan olen viime aikoina kiinnittänyt just tuohon samaan yllättävän paljonkin huomioita, että oma elämäni vaan jumittaa paikoillaan kun taas muiden elämä tuntuu etenevän. Ja jos jokin muuttuu, niin se muutos on aina huonompaan suuntaan, ei ikinä aiempaa parempaan.

Just eilen mietin, että mikä järki koko elämässä on. Sitä käy pätkätöissä (vakkarityötäkään ei enää saa) ja sitten on kotona. Käy lenkillä, hoitaa kotihommat ja nukkuu. Katsoo pskaohjelmaa telkkarista ja selaa nettiä. Ei puhu kenenkään kanssa muuta kuin n

Tämä voisi olla minun kirjoittama teksti. Täysin samat ajatukset. Olen sinua pari vuotta nuorempi ja minulla on vakituinen työsuhde ja oma asunto, mutta muuten elämäni on tyhjää, yksinäistä ja tarpeetonta. Myönsin itselleni viime vuonna, että olen jo masentunut elämäntilanteeni vuoksi. Mutta tällaiseen masennukseen on turha mitään apuakaan hakea, kun ei kukaan toinen voi elämääni muuttaa. 

Olen opiskellut itselleni tutkinnon, jonka myötä sain työpaikan, joka mahdollista asuntolainen oton. Parisuhteen, saatika perheen saavuttamiseksi en ole ilmeisesti osannut tehdä oikeita asioita. Nuorempana olin kova menemään, niin liikuntaharrastuksissa kuin kaiken maailman viihde-riennoissa. Nykyään ei oikein nekään huvita, kun tunnen itseni vain ulkopuoliseksi joka paikassa ja tilanteessa. 

Samaa on myöskin se, että olen sekoamispisteessä enkä tiedä mitä tekisin muuttaakseni elämäni. Kiitos tästä ketjusta. Kaikessa kamaluudessa lohduttavaa, että on muitakin samassa tilanteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaan tämän tunteen. Nykyään ihmettelen mitä järkeä elämässä edes on haaveilla mistään tai tavoitella mitään, kun mitä niillä millään enää sitten tekee kun on eläkeiässä? Jos siis niitä saa edes silloin toteutetuksi.

Eikä täältä saa mitään mukaansa kun se vika matka alkaa. Ihan turhaa on ponnistella koko ikänsä ja hakata päätään seinään. Tyhjän kun saa pyytämättäkin.

 

Totta. Toisaalta mitä sitten jää jos/kun pystyy päästämään irti niistä haaveista ja tavoitteista joita on ollut siihen asti? Ainakin itselle perheenperustaminen oli niin iso tavoite joka samalla olisi määrittänyt myös koko loppuelämän, että eipä tässä elämässä sitten jäänytkään mitään käteen ilman sitä.

Ei enää edes ole mitään kiinnostavaa mitä tekisi mieli tavoitella vaan tuon haaveen kariutuminen vei mennessään monta muutakin asi

Menneessä ei juurikaan ole muisteltavaa _tai ainakaan sellaista mitä muistelisi ilolla ja tyytyväisenä_ ja tulevaisuudessa ei ole (enää) mitään odotettavaa.

En tiedä. Enää en vaan pysty uskottelemaan itselleni, että kyllä tämä tästä ja kaikki voi muuttua paremmaksi vaikka jo huomenna. Javitut, korkeintaan muuttuu huonommaksi jos ei ennallaan pysy. Mitä järkeä elämässä oikein on?! Mikä tässä on idea?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

52:

Mitä olet tehnyt sen eteen että pääsisit taloudellisesti parempaan tilanteeseen? 

En tietenkään tiedä sinusta mitään enkä kysy kettuilumielessä mutta todella monet haluavat päästä parempaan taloudelliseen tilanteeseen mutta eivät ole valmiita tekemään mitään sen eteen. 

 

 

 

 

Olen lisäkouluttautunut työn ohessa ja vaikka palkkani on sen myötä noussut niin samalla on myös noussut yleinen hintataso (ja myös veroprossa) eli lopputulos onkin sitten lähinnä plusmiinusnolla. 

Enkä tosiaan kaipaa mitään luksusta tai yltäkylläisyyttä vaan ihan normaalia keskiluokkaista elämää jossa ihan joka saakelin senttiä ei tarvitsisi laskea näin tarkkaan. Tällainen jatkuva kituutus oli ihan ok nuoruudessa, mutta ei enää keski-iässä.

Totta, että elämän pitäisi edetä tuossakin mielessä eli vielä nuorena, kesätöissä ja opiskellessa ja ehken ekassa "kunnon" työpaikassakin se huono/pieni palkka on vielä ok, mutta kyllä palkkatason pitää nousta ihan selkeästikin iän ja kokemuksen myötä. Myös niissä ns "p#skaduuneissa".

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Itkettää tämä kommentti. Olen ollut sairaalassa nyt kohta 4 viikkoa eikä kotiutumisesta tietoakaan, ja täytyy myöntää, etten sitä ilolla odotakaan. Sairastuin yllättäen vakavasti ja tehtiin kiireellinen leikkaus joka meni monilta osin pieleen ja nyt olen entistäkin huonommassa kunnossa ja ainakin yksi uusi leikkaus edessä. Elämä päätti heittää kerralla kärrynpyörää ja kaikelta on pohja pois. Olen eristyshuoneessa joten tänne ei pääse kukaan vierailulle enkä itse saa poistua huoneesta. Tietysti on yhteys puhelimella ulkomaailmaan mutta eihän se korvaa samalla tavalla sosiaalista kanssakäymistä. Pää hajoaa ja mieli myllertää. Ikkunasta olen seurannut lumikaaosta ja toivonut monta kertaa mielessäni että pääsisintä tuonne lumisateeseen ulkoilemaan. Arvostan nyt entistä enemmän niitä pieniä, yksinkertaisia asioita kuten sinäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 kirjoitti  "Jokainen valitsee sen oman roolinsa elämässään"

Ehkä ajattelen tästä lauseesta hiukan eri tavalla, mutta rohkenen väittää, että elämä ei ole pelkkiä valintoja. Jos olisi, silloinhan me kaikki eläisimme juuri sitä elämää kuin ikinä keksisimme vain haluta. Esimerkiksi minä olisin halunnut erään asian kohdalla täysin erilaisern roolin itselleni, kuin mihin olen päätynyt. Ei, en voinut sitä roolia vain valita, koska siihen liittyy toinen henkilö jota en ole saanut. Eli en voi vain valita, niin ihanaa ja helppoa kun se olisikin, että ilmoittaisi vaan jossain kohtaa 25-30 vuotiaana minkä roolin haluan ja sitten saisin sen. Ei, ei elämä niin mene vaikka voikin verran voimmekin itse aktiivisuudellamme ohjailla elämää johonkin suuntaan.

Minun piti lukion jälkeen valita kahdesta hyvin vaikeasta asiasta toinen. Koski ja muuttamista ja jäämistä. Valit

Tuo on totta, ettei kaikilla meistä ole alunperinkään valittavana sitä itselle oikeaa vaihtoehtoa vaan valinnat on tehtävä vain niiden huonojen/epäsopivien välillä ja silti tulee joku kokoomuslainen kukkopoika kertomaan kuinka jokainen on oman onnensa seppä ja kaikilla on samat mahdollisuudet ja aina voi yrittää uudelleen jos ei onnistu. Juu ei ole eikä voi. Mokaat yhden kerran väärään aikaan ja kas, sitten onkin tarjolla vain itselle vääriä vaihtoehtoja.

Ja nuo pakkovalinnat vääristä vaihtoehdoista vain kertautuu eli jokainen vie vain kauemmaksi siitä elämästä, joka itselle olisi omannäköistä. Lisäksi sitä väärääkään elämää ei saa ilmaiseksi vaan itseasiassa siinähän sitä vasta saakin tahkota ja nähdä vaivaa, kun kaikki on hankalaa, niin eipä sitä sitten ihan helposti ole valmis heittämäänkään kaikkea hukkaan jotta voisi edes yrittää aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä. Jokainen valinta vääristä vaihtoehdoista vain sitoo tiukemmin siihen vääränlaiseen elämään ja se taas vie päivä päivältä enemmän voimia eli lopulta ei enää edes jaksa riuhtaista siitä itseään irti.

Vastaavasti sitten se, joka jo alkujaan saa mahdollisuuden valita sen itselle oikean vaihtoehdon menee tietenkin jatkossakin oikeaan suuntaan eikä silloin ehkä yksittäinen väärä valinta edes vaikuta kokonaisuuteen vaan on vain hetkellinen harha-askel vailla merkitystä, kun suunta elämässä on kuitenkin pohjimmiltaan täysin oikea. Se saattaa olla jopa hyödyllinenkin kokemus jos muuten on kaikki ollut "liiankin" helppoa ja smoothia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Itkettää tämä kommentti. Olen ollut sairaalassa nyt kohta 4 viikkoa eikä kotiutumisesta tietoakaan, ja täytyy myöntää, etten sitä ilolla odotakaan. Sairastuin yllättäen vakavasti ja tehtiin kiireellinen leikkaus joka meni monilta osin pieleen ja nyt olen entistäkin huonommassa kunnossa ja ainakin yksi uusi leikkaus edessä. Elämä päätti heittää kerralla kärrynpyörää ja kaikelta on pohja pois. Olen eristyshuoneessa joten tänne ei pääse kukaan vierailulle enkä itse saa poistua huoneesta. Tietysti on yhteys puhelimella ulkomaailmaan mutta eihän se korvaa samalla tavalla sosiaalista kanssakäymistä. Pää hajoaa ja mieli myllertää. Ikkunasta olen seurannut lumikaaosta ja toivonut monta kertaa mielessäni että pääsisintä tuonne lumisateeseen ulkoilemaan. A

Voi, onpa ikävää Toivottavasti paranet ja kaikki kääntyy parhain päin! Yritä vaikka kuunnella tai katsella jotain piristävää sillä välin.

Työtön, köyhä ja yksinäisyys. Minulla se elämä on mennyt ohi ja menee ohi. Ei ole toivoa työpaikasta ja taloudellisesta turvasta että tästä umpikujasta pääsisi pois. Minussa on jokin vika. Tuntuu kuin minussa olisi paha aura tai epäonni joka karkoittaa kaikki ihmiset ja hyvät asiat pois luotani. Tai ehkä karma. En usko uudelleen syntymiseen tai muuhunkaan, mutta joskus suren miettien että olenko entisessä elämässä kirottu ja siksi epäonninen eikä mikään onnistu elämässä. Kaikilla muilla on tässä iässä kaikkea kuten parisuhde, ystäviä, rahaa, omat autot ja omakotitalot, ja sitten olen minä joka olen kuin jumiutunut paikoilleni, kello käy mutta minä en liiku. Katselen kuinka muut menevät elämässä seuraavaan vaiheeseen, kaikilla muilla menee hyvin ja sitten olen minä joka ei saa elämästä otetta. Olen vuodesta toiseen kuin roikkuisin löysässä hirressä. 

Minä! Alan olla aivan loppu tähän, että elämä on pelkkää puurtamista, velvollisuutta ja toisiaan seuraavia vastoinkäymisiä eikä tämän kaiken pskan vastapainona edes ole ikinä mitään mukavaa eikä etenkään arjesta erottuvaa juhlaa tai lomaa.

Pätkätöissä lomaa ei kerry, tai siis kertyy mutta se maksetaan rahana eli lomapäiviä ei ole. Työnhaku on hirvittävän raskasta pidemmän päälle eikä siitä edes voi pitää lomaa. Tai siis ainakaan kun oikeasti haluaa sen vakituisen työpaikan ja täydet viikkotunnit. Tai edes sen seuraavan pätkätyön edellisen loputtua.

Yksinelävänä ja perheettömänä, yksinäisenä sinkkuna ei sitten ole juhlaakaan eli kaikki iloiset synttärit, rippijuhlat, tuparit jne puuttuu elämästä ja nyt loppui jo hautajaisetkin kun viimeinenkin lähisukulainen päätyi hautaan. 

Eikä ole juhlaa nämä joulut ja uudetvuodetkaan. Yleensä silloin on työvuoro joka toisaalta on ihan kiva mutta sitten ei tarvitse juhlistaa edes yksin vaan juhlimatta jää nekin. Pelkkää arkea siis koko elämä.

Ja yksinasuvana sitä on vastuussa yksin ihan kaikesta eikä mihinkään voi odottaa saavansa apua keneltäkään vaan ihan kaikesta pitää selviytyä yksin. Sekin käy raskaaksi pidemmän päälle ja tuntuu kuin olisi 24/7 katastrofivalmiudessa sammuttamassa seuraavaa tulipaloa ja selvittämässä seuraavaa vastoinkäymistä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Minä uskon, että se on, jos se tuntuu joltain. Itse olen kokenut molemmat, eli sellaisen jakson kun ei mikään vain tuntunut miltään, ja sellaisia, joissa on ollut eri asteisia elähdyttäviä, koskettavia, sykähdyttäviä elämyksiä aivan arkisistakin asioista. Sitä aina mietin kun puhutaan, että iloitaan pienistä asioista. Ja olen onnellinen, niin onnellinen, että usein nykyään kykenen siihen. Samaa toivon kaikille muillekin. Ja haluan vielä lisätä, ettei eroa ehkä edes tiedä, ennen kuin sen kokee, ja ehkä juuri sinulle tulee kohdalle onnen tunteita ja elämän rikkautta joista et vielä tiedäkään, nyt tiedän että niin voi käydä.

Vierailija kirjoitti:

Työtön, köyhä ja yksinäisyys. Minulla se elämä on mennyt ohi ja menee ohi. Ei ole toivoa työpaikasta ja taloudellisesta turvasta että tästä umpikujasta pääsisi pois. Minussa on jokin vika. Tuntuu kuin minussa olisi paha aura tai epäonni joka karkoittaa kaikki ihmiset ja hyvät asiat pois luotani. Tai ehkä karma. En usko uudelleen syntymiseen tai muuhunkaan, mutta joskus suren miettien että olenko entisessä elämässä kirottu ja siksi epäonninen eikä mikään onnistu elämässä. Kaikilla muilla on tässä iässä kaikkea kuten parisuhde, ystäviä, rahaa, omat autot ja omakotitalot, ja sitten olen minä joka olen kuin jumiutunut paikoilleni, kello käy mutta minä en liiku. Katselen kuinka muut menevät elämässä seuraavaan vaiheeseen, kaikilla muilla menee hyvin ja sitten olen minä joka ei saa elämästä otetta. Olen vuodesta toiseen kuin roikkuisin löysässä hirressä. 

Ikävä kuulla vaikka samalla hieman lohdullistakin, koska olen itse aivan tasan samassa tilanteessa. Itseasiassa olen ihan tasan samassa tilanteessa nyt mitä olin 30 vuotta sitten. Jo silloin tunsin kuin tarpovani jossain juoksuhiekassa, josta en pääse eteenpäin vaan päinvastoin jokainen pyrkimyskin parempaan tuntui vetävän syvemmälle. Mitä enempi yritin edetä niin sitä tiukemmin pysyin paikallani. Ja sitten en enää jaksanut yrittää vaan annoin olla. Hyväksyin kohtaloni ja seurasin sitten enää vain sivusta kuinka muut sai elämässään yhtä ja toista vain murto-osalla siitä ponnistelusta joka ei itselleni antanut mitään.

Tai joo, onhan tässä sen verran 30 vuoden aikana muutosta tullut että iän myötä alkaa fyysinenkin terveys heikkenemään ja sekin vaan ärsyttää, että jatkuvasti kolottaa jostakin ja tuntee itsensä ihan ikälopuksi vaikka ei edes vielä ole päässyt elämäänkään.

Hurja muuten tajuta, että siitä tosiaan on jo 30 vuotta kun elämäni jumittui tällaiseksi, koska ensiksi vielä kirjoitinkin 20 vuotta mutta sitten havahduin, että siitä oli 10 vuotta sitten jo 20 vuotta.. Aika menee ihan käsittämättömän nopeasti vaikka päivät ja vuodet onkin yhtä puuroa.