Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Aika pysäyttävä ketju vaikka tuttuja tuntemuksia nämä on itsellenikin. Olen siis monen muun ketjuun kirjoittaneen tavoin lapseton ikisinkku, mutta en omasta tahdostani.

Ja niin jo syvällä tässä aivansama ja evvk-fiiliksessä, että on helpompi olla ja sietää elämäänsä kun ei enää edes yritä mitään eikä varsinkaan yritä muuttaa mitään. Ihan siis jo sellainenkin asia kuin omien elämäntapojen parantaminen (ne siis ei ole mitenkään kehnot muutenkaan enkä esim käytä lainkaan päihteitä tai tupakoi) saakin aikaan vain tyytymättömyyttä omaa elämää kohtaan, vaikka luulisi sen päinvastoin vain kohottavan elämänlaatua ja tuovan edes hyvää oloa, kun lisää entisestäänkin liikuntaa ja ulkoilua sekä monipuolistaa ruokavaliotaan jne.

Jotenkin tuo(kin) toimii minulla ihan väärin ja kaikenlainen skarppaaminen vaan lisää ahdistusta ja nostaa ketutuksen ihan uusiin sfääreihin.

Minä en ole saavuttanut mitään elämässä. En ole edes onnistunut töitä saamaan.

Kellään ei voi elämä olla niin tylsää ja huonommin mennä kun minulla.

"Näistä rooleista jotka muut meille antavat on muuten ihan järjettömän vaikea, ellei jopa mahdotonta päästä eroon. Tarkoitan sitä, että ystävät näkevät meidät tietynlaisena, perheenjäsenet tietynlaisena ja itse alamme uskoa näihin rooleihin. Eli jos rooli on olla se "lukutoukka nero" tai "perheen musta lammas" niin kaikki mitä ajattelemme itsestämme ja teemme elämässä peilautuu näiden roolien kautta. Eli ihminen ei kyllä yleensä itse täysin valitse sitä rooliaan, vaan muut tekevät sen puolestamme jo lapsuudesta alkaen."

Minäkin jo joskus nuorena pohdin sitä, että elämä on kuin näytelmä missä jokaisella on oma roolinsa. Joskus haluttu ja itse valittu rooli. Monesti taas sellainen rooli mistä et pidä. Muut antoivat jo lapsuudessa minulle tietyn roolin. Kotona olin kiltti ja helppo lapsi. Koulussa taas liiankin varovainen mitä muiden oli helppoa määräillä. Kiusattiin jo silloin vähän. Nuoruudessa toisella paikkakunnalla tuo kaikki sitten oikein kunnolla alkoi. Kiusattiin koko aika siellä. Ei auttanut edes koulun vaihto, kun samoja tyyppejä. Ei siitä kiusatun roolista vaan päässyt eroon. Myöhemmin sitä sitten ehkä itsekin kasvoi siihen kiusatun asemaan ja ei edes osannut enää itse arvostaa itseään enää. Menetti tavallaan arvonsa. Myöhemmin yritän jotenkin olla niin hyvä ja onnistua. Koen, että minun pitäisi pärjätä ja minun pitäisi tavallaan todistaa arvoni. Silti olen se ujo ja varovainen, enkä luota enää muihin. Näin ihmisten kanssa oleminen on hyvin vaikeaa. Jäin tavallaan sen kiusaamisen tuoman roolin vangiksi enkä oikein osaa olla enää rohkea tai edes halua olla esillä mitenkään. 

Näin koen kyllä itsekin sen, että tavallaan tuo kaikki on vaikuttanut elämääni paljon. Lapsuudesta asti huomaa niitä asioita mitkä ovat määrittäneet elämääni. En edes kaiken jälkeen kuka oikein olen. Joku tavallaan voi jo nuorena kasvaa rauhassa aikuiseksi. Minä en voinut. En, vaikka tietysti moni kokee paljon pahempaakin. Kuitenkin tuo nuoruuden yksinäisyys ja kaikki ikävä määrittää minua vieläkin. Ei tietysti tahtoisi sen määrittävän, mutta kyllä sillä on vaikutusta.

Jos sitten joku kysyisi minkä roolin olisin halunnut valita nuoruudessa niin ehkä olisi musiikkifanini halunnut ilmentää tyyliäni yms sen kautta. Olla ehkä rohkeasti osa jotain sellaista porukkaa. Olisin ollut ehkä vähän erikoinen tyyppi. En ehkä kovin ujokaan. Olisin voinut olla oma itseni ja viettää ehkä kivoja vuosia. Aikuisena taas toivoisin olevani rohkea ja itsevarma hyvällä tavalla. En pelkäisi mitä muut ajattelevat tai nöyrtyisi. En menettäisi itsetuntoani ja pelkäisi eri juttuja. Eläisin niin, että nauttisin elämästäni ja minulla olisi ihmisiä ympärillä jotka kohtelisivat hyvin. Minulle olisi tavallista se, että kaikki menisi hyvin, eikä niin että ihmettelisin miksi joku juttu onnistuu. Nyt, kun se on niin, että hyvät asiat ovat hyvin harvinaisia. 

Ennen juu. Sitten aloin käsitellä asiaa ja nyt ihmettelen, mitä se "eläminen" oikein olisikaan, kun ei siitä ole aiempaa kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

52:

Mitä olet tehnyt sen eteen että pääsisit taloudellisesti parempaan tilanteeseen? 

En tietenkään tiedä sinusta mitään enkä kysy kettuilumielessä mutta todella monet haluavat päästä parempaan taloudelliseen tilanteeseen mutta eivät ole valmiita tekemään mitään sen eteen. 

 

 

 

 

Olen lisäkouluttautunut työn ohessa ja vaikka palkkani on sen myötä noussut niin samalla on myös noussut yleinen hintataso (ja myös veroprossa) eli lopputulos onkin sitten lähinnä plusmiinusnolla. 

Enkä tosiaan kaipaa mitään luksusta tai yltäkylläisyyttä vaan ihan normaalia keskiluokkaista elämää jossa ihan joka saakelin senttiä ei tarvitsisi laskea näin tarkkaan. Tällainen jatkuva kituutus oli ihan ok nuoruudessa, mutta ei enää keski-iässä.

Tämä toi myös ajatuksia mieleeni. Jos mietin esim eläke asiaa (tämä ei tosin koske minua) niin äitini alkaa olla siinä iässä. Hän voisi jäädä eläkkeelle, mutta ei pysty, kun se tulee sitten olemaan niin pieni. Hänen pitää näin olla maksimi aika töissä 69 vuotiaaksi ja ehkä jopa tehdä vielä eläkkeen päälle sitten töitä senkin jälkeen muutamia vuosia. Sääliksi käy häntä. Pieni palkka ja liian vähän työvuosia. Oli työtön myös välissä pitkään. Tulee saamaan 1300 euroa eläkettä. Oikeastaan olen itsekin oppinut, että elämä on monesti kurjuutta näiden raha-asioiden osalta. Itsekin olen työtön ja opiskelen nyt. Pitäisi olla niin paljon jo työvuosia. Minulla ei juuri mitään. Näin olen ehkä perheestä seuraava joka tulee menemään tätä samaa tietä. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Riippuu siitä miten sen kokee. Minä olen ihan tyytyväinen olemiseeni päivittäisellä tasolla, mutta kun ajattelen vaikka viimeistä 15 vuotta, niin mulla ei ole ollut kuin kaksi tai kolme hetkeä joista on jäänyt jonkinlainen tunnemuisto. Ne on niitä hetkiä joina tuntui että olin elossa. Kaikki muu on ollut harmaata puuroa josta muistan faktat mutta en tunteita. Vaikka jokainen päivä on ollut ihan ok, niistä ei ole jäänyt käteen mitään.

Mutta ehkä tää on normaalia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työtön, köyhä ja yksinäisyys. Minulla se elämä on mennyt ohi ja menee ohi. Ei ole toivoa työpaikasta ja taloudellisesta turvasta että tästä umpikujasta pääsisi pois. Minussa on jokin vika. Tuntuu kuin minussa olisi paha aura tai epäonni joka karkoittaa kaikki ihmiset ja hyvät asiat pois luotani. Tai ehkä karma. En usko uudelleen syntymiseen tai muuhunkaan, mutta joskus suren miettien että olenko entisessä elämässä kirottu ja siksi epäonninen eikä mikään onnistu elämässä. Kaikilla muilla on tässä iässä kaikkea kuten parisuhde, ystäviä, rahaa, omat autot ja omakotitalot, ja sitten olen minä joka olen kuin jumiutunut paikoilleni, kello käy mutta minä en liiku. Katselen kuinka muut menevät elämässä seuraavaan vaiheeseen, kaikilla muilla menee hyvin ja sitten olen minä joka ei saa elämästä otetta. Olen vuodesta toiseen kuin roikkuisin löysässä hirressä. 

&nbs

Minäkään en jaksa enää yrittää työssä tai elämässä. Unelmieni työpaikka tuli avoimeen hakuun, palkka, sopiva työmatka ja mielenkiintoiset työtehtävät oli se mitä odotin innolla. Alan koulutus, useamman vuoden työkokemus alalta sekä käynyt jatkokoulutukset ja kaiken mahdollisen uran aikana. Pääsin haastatteluun ja olin hullun naiivi koska olin varma, että saan työpaikan. Lähtiessäni haastattelusta paikalla olleet sanoivat minun olevan sopiva. Hakuaika loppui ja tiesin, että jotain oli vialla. Sähköpostiini sitten tuli päätös, missä työpaikka oli mennyt parikymppiselle naiselle. Selvitin asiaa ja valittu sai paikan ilman alan koulutusta tai kokemusta. Sain selville, että tuo nuori tyttö oli vakituisen työntekijän tytär.

 

Tuo kokemus vei pohjan työnhaulta ja ikäänkuin masensi minut. En ole enää jaksanut hakea työpaikkoja täysillä vaan puoliteholla ja miten sattuu. Ihan sama koska ei minua valita minnekään, jopa missä alan koulutusta "ei tarvita" ja kuitenkin sitä sitten ihan kuin vähän tarvitseekin.

Koulutuksesta, työkokemuksesta tai uudelle alalle kouluttautumisesta ei ole mitään hyötyä, kun työpaikat menevät sisäpiiriläiselle tai kumminkaimanveljelle tai minua kymmenen vuotta nuoremmille. 

Vierailija kirjoitti:

Ennen juu. Sitten aloin käsitellä asiaa ja nyt ihmettelen, mitä se "eläminen" oikein olisikaan, kun ei siitä ole aiempaa kokemusta.

Ei ole kokemusta ei, mutta ei se elämä kyllä enemmistöllä ihmisistä taatusti tällaistakaan ole mitä itsellä eli ei mitään. Sitä on juu elossa ja hengittää, mutta ei elä eikä koe muuta kuin ikäviä asioita.

Jos elämä olisi oikeasti tällaista ja sen myös kuuluisi olla tällaista mitä minulla, ja ilmeisen monella muullakin ketjuun kirjoittaneella, niin kyllähän me ihmiset oltaisiin jo kuoltu aikaa sitten sukupuuttoon. Ihan siis jo siksikin, että me taidetaan olla kaikki lapsettomia tai ainakin suurin osa. Ja sellaisina myös pysytään koska se aika elämästä oli ja meni jo kun perhettä olisi voinut perustaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos elämä olisi oikeasti tällaista ja sen myös kuuluisi olla tällaista mitä minulla, ja ilmeisen monella muullakin ketjuun kirjoittaneella, niin kyllähän me ihmiset oltaisiin jo kuoltu aikaa sitten sukupuuttoon. Ihan siis jo siksikin, että me taidetaan olla kaikki lapsettomia tai ainakin suurin osa. Ja sellaisina myös pysytään koska se aika elämästä oli ja meni jo kun perhettä olisi voinut perustaa.

Tätä mäkin pohdin - kuinka epäluonnollista tää on. Miksi olen tällainen, ja miksi meitä tällaisia on monia? Miksi yhteiskunta on sellainen, että tällaisia tapauksia muodostuu niiiin monia? Mun boomer äiti ei edes halunnut suhdetta/avioliittoa/perhettä, silti hänellä on aviomies, omakotitalo, lapsi (minä)... Saiko ne ennen niin helposti, että ihan vasten tahtoaan ne sai? (äitini olisi halunnut elää elämänsä sinkkuna, on sanonut.) Minä haluaisin miehen, yhteisen ajanvieton, edes omistusasunnon sit hänen kanssaan - mitään näistä en ole saanut. Kaksikymppisenä deittailin, etsien sitä oikeaa, ei koskaan kukaan suostunut sitoutumaan. Mikä tässä nykyajassa on vikana, kun nekin, jotka haluaisivat perhe-elämän, eivät sitä saa? Samalla mun äiti mäkättää kuinka avioliitto oli elämänsä huonoin päätös ja vihaa sitä et hankki lapsen ku olis voinu olla vapaa kuin taivaan lintu. On epäkiitollinen, ja silti sai perheen? Minä olisin kiitollinen vähimmästäkin normaalin elämän murusesta, enkä saa mitään.

Kiitos kaikille ketjuun kirjoittaneille omastakin puolestani. Tarinoiden lukeminen on yhtä aikaa sekä surullista että lohduttavaa, ja monia elämän sivuraiteille ajautuneita näyttääkin yhdistävän kyky ilmaista itseään kauniisti kirjoittaen.

Nelikymppisenä miehenä omat tunteet ja kokemukset ovat hyvin samankaltaisia: Syrjityksi tulemista koulussa, koko matkan kestänyttä yksinäisyyttä, sekä jatkuvaa itseään vastaan käytävää kamppailua, jotka ovat jättäneet valtavan tyhjyyden sydämeen. Työn ja tätä kautta löytyneiden upeiden ihmisten näkeminen auttavat hieman, mutta ovien sulkeuduttua takana on edessä paitsi uupunut myös se sama kroonisesti tyhjä olo kuin aina ennenkin. Siltikin tästä ja sinänsä turvaa tuovista materialistisista asioista pitäisi kait olla jollain tavalla tyytyväinen. Varsinaista onnea niistä ei ole löytynyt - mitä ikinä onnellisuus sitten lopulta tarkoittakaan. En tiedä.

Diagnooseiksi on löytynyt neuroepätyypillisyyttä ja kaikkea muuta, jotka sanoina ovat aivan yhtä tyhjiä ja merkityksettömiä sisäiselle tunneyölle. "Ole armollinen itsellesi" tarkoittaa toki neuvona hyvää, mutta miten olla armollinen itselleen, kun sekä eteen että taakse katsomalla näkee vain kuivuneita puroja ja lakastuneita unelmia?

Pientä lohtua on tuonut mielestäni oikea ymmärrys, että jotkut ihmiset vain syntyvät tähän maailmaan vääränlaisina. "Vääränlaisina" on tosin paitsi ruma, myös väärä sanana, koska näissä - meissä - ihmisissä ei ole mitään vikaa: Olemme vain joutuneet keskelle ihmisyyttä, joka ei koskaan ollut meille ja meidän luontaisille ominaisuuksillemme tarkoitettu. Synkeässä korvessa vaeltaminen jatkuu edelleen, mutta ainakaan se ei enää ole niin sumuinen kuin ennen. Valitettavasti vastapainona siitä voi erottaa myös ikäviä asioita, jotka ennen olivat sen sumun peitossa. Siltikin pienet kauniit asiat jaksavat kantaa tyhjää mutta raskasta sydäntä siihen seuraavaan päivään. 

Vierailija kirjoitti:

Aika pysäyttävä ketju vaikka tuttuja tuntemuksia nämä on itsellenikin. Olen siis monen muun ketjuun kirjoittaneen tavoin lapseton ikisinkku, mutta en omasta tahdostani.

Ja niin jo syvällä tässä aivansama ja evvk-fiiliksessä, että on helpompi olla ja sietää elämäänsä kun ei enää edes yritä mitään eikä varsinkaan yritä muuttaa mitään. Ihan siis jo sellainenkin asia kuin omien elämäntapojen parantaminen (ne siis ei ole mitenkään kehnot muutenkaan enkä esim käytä lainkaan päihteitä tai tupakoi) saakin aikaan vain tyytymättömyyttä omaa elämää kohtaan, vaikka luulisi sen päinvastoin vain kohottavan elämänlaatua ja tuovan edes hyvää oloa, kun lisää entisestäänkin liikuntaa ja ulkoilua sekä monipuolistaa ruokavaliotaan jne.

Jotenkin tuo(kin) toimii minulla ihan väärin ja kaikenlainen skarppaaminen vaan lisää ahdistusta ja nostaa ketutuksen ihan uusiin sfääreihin.

Toinen missä kaikki menee itsellä ihan väärin on se, että alkaa tehdä jotain sellaista pienemmässä mittakaavassa mitä haluaisi tehdä oikeasti isossa mittakaavassa, mutta siihen ei ole mahdollisuutta.

Tykkään siis hurjasti merestä ja meren läheisyydestä ja aloin yhdessä vaiheessa tehdä kävelylenkkejä meren rannassa. Sitten otinkin jo eväitä mukaan ja menin istumaan kallioille ja aikansa kun tein tätä niin lopulta se ei tuntunutkaan enää mitenkään kivalta vaan ainoastaan suretti etten voi asua tai edes mökkeillä meren rannalla eikä mulla ole varaa edes veneeseen. Nälkä siis kasvaa syödessä eikä sitten se vähä enää tunnukaan kivalta vaan ainoastaan enää muistuttaa siitä mitä elämästäni puuttuu.

Sama juttu kävi myös esim puutarhainnostukseni kanssa. Parvekkeelle ei kovin kummoista kukkamaata saanut mahtumaan ja viljelypalstalle oli hurja jono. Toki mieluiten olisinkin kuokkinut maata ja istutellut kukkia omassa kasvihuoneessa joka olisi omassa puutarhassa ja suht lähellä merta.. Tai no, edes vesistöä ja kaukana pk-seudusta.

Mutta minkäs teet kun olet jumissa tässä elämässä eikä todellakaan ole taloudellista mahdollisuutta oikeastaan mihinkään. Eikä tukiverkottomana ja perheettömänä sinkkuna kyllä sellaisia voimavarojakaan yksinään, jolla tuollaisia voisi toteuttaa. On vaan tämä ihan haaskuun heitetty elämä.

No nyt on niin helmi tämä ketju, että ihan uskomatonta.  Lapselliset pelletkin loistaa poissaolollaan. Ja tässä on tosi laadukkaita kommentteja.  Lähes jokaisessa kirjoituksessa on jotain mihin voin samaistua tai mistä saan jotain.

Sitten omakohtaista kommenttia:

Muutama on maininnut kiusaamistaustasta.  Samoja kokemuksia on itsellänikin.  Muistan vielä elävästi sen kymmenvuotiaan joka itku kurkussa meni kouluun, kun tiesi että taas se helvetti alkaa. Olispa se kiusaaminen jäänyt edes kouluun, mutta kun perään tultiin vielä koulumatkallakin.

No, silloin vannoin itselleni, että kestän tämän ja sitten olen onnellinen, kun saan olla rauhassa eikä kukaan ole käymässä koko ajan päälle tai haukkumassa tms.  Se oli aivan hirveää ja loppui vasta kun vaihdoin toiseen kouluun.  Siitä on jo monta kymmentä vuotta, mutta ei niitä kokonaan unohda ikinä. 

Jälkeenpäin olen oivaltanut, että tuossa oli kaikessa karmeudessaan sittenkin pieni hyvän siemen.  Nimitäin se, että osaan olla onnellinen ihan tavallisestakin päivästä.  Sen ei tarvite olla mikään superhieno millään tavalla, vaan riittää että kukaan ei ole jatkuvasti nälvimässä, tönimässä tai käymässä käsiksi.

Kun on sanottu, että pitää olla tyytyväinen arjen pienistä asioista, niin tässä minulle arjen pientä luksusta.  Saan olla rauhassa eikä kukaan muu määritä, mitä minun pitää tehdä, jotta ei käy huonosti, tai että kuinka lujaa minun pitää juosta karkuun.  Veikkaan että moni perheväkivallan uhri olisi myös ikionnellinen, kun pääsisi siitä noidankehästä pois.

Kun minulla on henkinen ja fyysinen koskemattomuuteni eikä kukaan kontrolloi elämääni, niin silloin voin yrittää tehdä siitä sellaisen minunnäköiseni.Lapsuudessani oli siis sellainen pätkä elämää, jonka läpi oli vain puskettava, kun ei oikein muutakaan voinut.  Onneksi se kiusaaminen loppui aikanaan. Arpia siitä jäi, mutta onneksi ne on jo aika olemattomat. Mutta osaan arvostaa jokaista tasaistakin päivää ihan eri lailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos elämä olisi oikeasti tällaista ja sen myös kuuluisi olla tällaista mitä minulla, ja ilmeisen monella muullakin ketjuun kirjoittaneella, niin kyllähän me ihmiset oltaisiin jo kuoltu aikaa sitten sukupuuttoon. Ihan siis jo siksikin, että me taidetaan olla kaikki lapsettomia tai ainakin suurin osa. Ja sellaisina myös pysytään koska se aika elämästä oli ja meni jo kun perhettä olisi voinut perustaa.

Tätä mäkin pohdin - kuinka epäluonnollista tää on. Miksi olen tällainen, ja miksi meitä tällaisia on monia? Miksi yhteiskunta on sellainen, että tällaisia tapauksia muodostuu niiiin monia? Mun boomer äiti ei edes halunnut suhdetta/avioliittoa/perhettä, silti hänellä on aviomies, omakotitalo, lapsi (minä)... Saiko ne ennen niin helposti, että ihan vasten tahtoaan ne sai? (äitini olisi halunnut elää elämänsä sinkkuna, on sanonut.) Minä haluaisin miehen, yhteisen ajanvieton,

Mulla muuten on tuossa mielessä ihan samanlainen äiti joka oikeasti kerran tokaisikin, että on niin ylpeä ja onnellinen siitä että minä uskalsin jäädä lapsettomaksi toisin kuin hän.

Minä en ole lapseton omasta tahdostani.

Kyllä. Terveysongelmia on ollut kaksivuotiaasta lähtien, jotka ovat hankaloittaneet elämää ja yksi niistä aiheuttaa kirjaimellisesti usein aivosumua. Selviytyminen arjesta on ihan riittävä tavoite.

Toisaalta siskoni on vielä pahempi, koska hän ei kirjaimellisesti harrasta vapaa-ajallaan mitään muuta kuin sohvalla lojumista ja aina ihmettelee jos joku haluaa lähteä ulos ja luulee sen tarkoittavan pelkkää kävelylenkkiä. Hän ei edes näe unia mistään muusta kuin työasioista. 

Huvittaa toisaalta ne jotka uskottelevat saavansa elämään sisältöä matkustelusta ja jetset elämän jäljittelystä. Se sisältö on pelkästään tilaisuus kerskailla missä on käyty ja mitä tehty. Olen nähnyt ihan riittävästi sitä touhua myös ulkomailla. Samalla tavalla elämästä on löydettävä itselleen sisältö, oli elämä sitten matkustelua tai Suomessa selviytymistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Riippuu siitä miten sen kokee. Minä olen ihan tyytyväinen olemiseeni päivittäisellä tasolla, mutta kun ajattelen vaikka viimeistä 15 vuotta, niin mulla ei ole ollut kuin kaksi tai kolme hetkeä joista on jäänyt jonkinlainen tunnemuisto. Ne on niitä hetkiä joina tuntui että olin elossa. Kaikki muu on ollut harmaata puuroa josta muistan faktat mutta en tunteita. Vaikka jokainen päivä on ollut ihan ok, niistä ei ole jäänyt käteen mitään.

Mutta ehkä tää on normaalia?

En tiedä onko normaalia, mutta mulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia oikeastaan enää teini-iän alkamisen jälkeen. Siis esim joku ysäri on mulle ihan tuollaista puuroa vaikka osaankin kyllä pistää aikajanalle niin estonian uppoamiset ja dianan kuolemat ja jopa muistan missä olin ja mitä tein kun näistä kuulin sekä senkin mitä ajattelin. Muuten sitten en tosiaan muistakaan mitä olen ajatellut, ollut mieltä tai miltä on tuntunut. Sitä vaan on ihan kuin ollut vaan silloinkin eikä tuntenut mitään.

Ja siis olen ollut jo aikuinen tuolloin. Jälkeenpäin ei vaan ole mitään muistikuvaa miksi ihmeessä olen alkanut esim seurustelemaan yhden miehen kanssa. Siis muistan kyllä osittain miten kaikki tapahtui mutta ei mulla ole mitään käsitystä miten asiaa olen puntaroinut tai ajatellut vai olenko edes ajatellut mitään. Tavallaan tuntuu, että se vaan tapahtui ja olen vaan mennyt mukana. No, mikään menestys se ei tuokaan elämässäni ollut eli ehken hyväkin ette muista. Toisaalta kyllä pelottavaakin. Ja lisään nyt vielä, että tämä muistamattomuuteni ei johdu mistään yltiöpäisestä päihteidenkäytöstä tai jatkuvasta kännissä olosta. Kyllä sitä tuolloinkin olin pääasiassa ihan vesiselvä.

Jossain ketjussa oli puhetta masennuksesta ja kuinka se voi viedä muistin. Liekö sitten totta. Ei mulla kyllä sellaisia virstanpylväitä oikein elämässäni olekaan mitä muut muistelee kun en ole viettänyt yksiäkään tupareita, en kihlajaisia, en polttareita, en häitä. En siis morsiamena enkä vieraana saati kaasona. Enkä ole synnyttänyt lasta enkä järjestänyt ristiäisiä enkä rippijuhlia. Kaikki on kokematta.

"Jälkeenpäin olen oivaltanut, että tuossa oli kaikessa karmeudessaan sittenkin pieni hyvän siemen.  Nimitäin se, että osaan olla onnellinen ihan tavallisestakin päivästä.  Sen ei tarvite olla mikään superhieno millään tavalla, vaan riittää että kukaan ei ole jatkuvasti nälvimässä, tönimässä tai käymässä käsiksi"

Olen samaa mieltä. Itsekin yritän nauttia niistä pienistä hetkistä, kun kaikki on melko hyvin. Sen vuoksi esim joka päivä ulkoilen. Minulle mikään sää ei ole siihen liian huono. Saan siitä itselleni voimaa. Samoin yritän nähdä ainakin jotain hyvää. Tämä esim johonkin kauppareissuun liittyen. En ehkä voi ostaa paljon, mutta saan tarpeeksi kuitenkin ja pärjään eteenpäin. Tälläinen asia monesti tuo rauhaa.

Olen silti liian huonosti epävarmuutta sietävä ihminen. Olen koko elämäni jotenkin janonnut sitä rauhan tunnetta. Niin kouluissa kuin kotona sekä myös esim taloudelliseen tilanteeseen liittyen. Silti koulussa en saanut olla rauhassa, kotona tapeltiin. Nyt taas taloudellinen puoli sakkaa pahasti. Tämä tosin jo lapsuudesta tuttua. Näin olen jotenkin liian heikkokin kestämään elämääni. Tosin joku hyvää elämää (varallisesti ja muutenkin) elävä ei ehkä selviäisi näinkään hyvin. Kiitän itsekin tästä ketjusta. Parasta täällä vähään aikaan. Silti todella hyviä viestejä, vaikka surullisiakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos elämä olisi oikeasti tällaista ja sen myös kuuluisi olla tällaista mitä minulla, ja ilmeisen monella muullakin ketjuun kirjoittaneella, niin kyllähän me ihmiset oltaisiin jo kuoltu aikaa sitten sukupuuttoon. Ihan siis jo siksikin, että me taidetaan olla kaikki lapsettomia tai ainakin suurin osa. Ja sellaisina myös pysytään koska se aika elämästä oli ja meni jo kun perhettä olisi voinut perustaa.

Tätä mäkin pohdin - kuinka epäluonnollista tää on. Miksi olen tällainen, ja miksi meitä tällaisia on monia? Miksi yhteiskunta on sellainen, että tällaisia tapauksia muodostuu niiiin monia? Mun boomer äiti ei edes halunnut suhdetta/avioliittoa/perhettä, silti hänellä on aviomies, omakotitalo, lapsi (minä)... Saiko ne ennen niin helposti, että ihan vasten tahtoaan ne sai? (äitini olisi halunnut elää elämänsä sinkkuna, on sanonut.) Minä haluaisin miehen, yhteisen ajanvieton,

Uskallanko jopa väittää, että tämä on kuin "kohtalon ivaa" vai miksi tätä kutsuisi? En halua lapsia, mutta haluaisin parisuhteen ja vakinaisen työpaikan. Sen sijaan, useat tuttavani ja ystäväni heille tämä kaikki tapahtuu, ne ikäänkuin tarjotaan vaikka he eivät hae tai halua? Siskoni on täydellinen esimerkki tästä. 

 

Siskoni ei koskaan halunnut parisuhdetta. Sai miehen jonka kanssa on onnellisesti yhdessä vuosien jälkeen. Siskoni ei halunnut romanttista miestä. Miehensä on romanttinen ja välittävä. Siskoni ei halunnut omakotitaloa. Mies osti heille vastarakennetun. Siskoni ei halunnut vakinaista työpaikkaa. Työpaikka varta vasten soitti hänelle ja pyysi hänet töihin hyvällä palkalla. Sekä monta muuta asiaa joka hänelle tapahtuu kuin hannu hanhelle.

Ikäänkuin siskoni ilmoitti maailmalle kaiken mitä ei halunnut elämässään, ja sen kaiken vastakohdan hän saikin ja saa edelleen. Minä yritän ja yritän kaikkeni, mutta en saa mitään. En ole elämässäni saavuttanut mitään mitä olen toivonut tai havitellut. Kaikki menee ohi. Olen kuin näkymätön. Aiemmin puhuttu epäonnesta. Minä olen sitten se epäonninen joka ei elämässä elä, ja siskoni se jolle kaikki onni on suotu.  

Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki.

"Uskallanko jopa väittää, että tämä on kuin "kohtalon ivaa" vai miksi tätä kutsuisi? En halua lapsia, mutta haluaisin parisuhteen ja vakinaisen työpaikan. Sen sijaan, useat tuttavani ja ystäväni heille tämä kaikki tapahtuu, ne ikäänkuin tarjotaan vaikka he eivät hae tai halua? Siskoni on täydellinen esimerkki tästä. 

 

Siskoni ei koskaan halunnut parisuhdetta. Sai miehen jonka kanssa on onnellisesti yhdessä vuosien jälkeen. Siskoni ei halunnut romanttista miestä. Miehensä on romanttinen ja välittävä. Siskoni ei halunnut omakotitaloa. Mies osti heille vastarakennetun. Siskoni ei halunnut vakinaista työpaikkaa. Työpaikka varta vasten soitti hänelle ja pyysi hänet töihin hyvällä palkalla. Sekä monta muuta asiaa joka hänelle tapahtuu kuin hannu hanhelle.

Ikäänkuin siskoni ilmoitti maailmalle kaiken mitä ei halunnut elämässään, ja sen kaiken vastakohdan hän saikin ja saa edelleen. Minä yritän ja yritän kaikkeni, mutta en saa mitään. En ole elämässäni saavuttanut mitään mitä olen toivonut tai havitellut. Kaikki menee ohi. Olen kuin näkymätön. Aiemmin puhuttu epäonnesta. Minä olen sitten se epäonninen joka ei elämässä elä, ja siskoni se jolle kaikki onni on suotu.

Kohtalolla oli väärät henkilötiedot? Nuo kaikki asiat oli oikeasti sulle tarkoitettu. 

Vierailija kirjoitti:

"Uskallanko jopa väittää, että tämä on kuin "kohtalon ivaa" vai miksi tätä kutsuisi? En halua lapsia, mutta haluaisin parisuhteen ja vakinaisen työpaikan. Sen sijaan, useat tuttavani ja ystäväni heille tämä kaikki tapahtuu, ne ikäänkuin tarjotaan vaikka he eivät hae tai halua? Siskoni on täydellinen esimerkki tästä. 

 

Siskoni ei koskaan halunnut parisuhdetta. Sai miehen jonka kanssa on onnellisesti yhdessä vuosien jälkeen. Siskoni ei halunnut romanttista miestä. Miehensä on romanttinen ja välittävä. Siskoni ei halunnut omakotitaloa. Mies osti heille vastarakennetun. Siskoni ei halunnut vakinaista työpaikkaa. Työpaikka varta vasten soitti hänelle ja pyysi hänet töihin hyvällä palkalla. Sekä monta muuta asiaa joka hänelle tapahtuu kuin hannu hanhelle.

Ikäänkuin siskoni ilmoitti maailmalle kaiken mitä ei halunnut elämässään, ja sen kaiken vastakohdan hän saikin ja saa edelleen. Minä yritän ja yritän kai

Ehkä tässä on ollut joku universumin virhe tosiaan! Puhutaan, että jos miettii sitä mitä EI halua, keskittää kuitenkin energiansa siihen ja vetää sitä luokseen. Ehkä näin on käynyt siskolleni. Tosin se ei kyllä selitä sitä miksi ihmiset jotka toivovat perhettä eivät saa sitä. Tai tietysti jos he ajattelevat asian sitä kautta, että eivät halua olla yksin. Tämä nyt ehkä pienenä kevennyksenä, mutta uskon että jotain perää tässä voi olla. Itse ainakin olen saanut muutaman sellaisen asian, joita aiemmin mietin paljonkin että kunhan ei ainakaan sellaista