Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

Olen pitkän aikaa lähinnä vain selviytynyt päivistäni ja vuosistani, ja jäänyt aika sivuun ns. muusta elämänmenosta, kuten reissaamisesta ym. menoista.

Mutta se asia korjaantunee, kun vaan menee. Pari vuotta sitten meninkin, joten tiedän, että se on myös itsestä kiinni, elääkö myös tätä elämäänsä, vai kuluuko kaikki päivät ja vuodet vain selviytyen.

Itselläkin on tapana jämähtää paikalleni. Sen takia siitä on jo pari vuotta kulunut, kun viimeksi menin ja elin.

Sota ratkaisee tämänkin ongelman. 

Samoja fiiliksiä.

Teoriani on, että koska ihmisen ei oikeastaan ole tarkoitus elää kovin vanhaksi niin kaikki elämältä tuntuva tulee elettyä nuorena. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tulee fiilis että kaikki on tavallaan jo nähty. Jotkut pystyvät huijaamaan itseään esimerkiksi matkailemalla, minä en. Mutta meneehän se näinkin. Kun ikää tulee, sen mukiana tulee se siunaus että on pienempään tyytyväinen.

Iltalehdessä alkaa nyt pressatentti, 2 tuntia. Siitä voi aloittaa, että on yhteiskunnallisesti hereillä ja käy äänestämässä.

En missään nimessä elä noin. Tämä on meidän viimeinen elämä. Haluan nauttia siitä. Tietenkään jokainen päivä ei voi olla juhlaa, muttei selviämistäkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valkoisen ihmisen ja somemaailman ongelmia (=elämän pitäisi olla jatkuvaa ilotulitusta, jokainen on maailmankaikkeuden päähahmo), mutta ei toki olemattomia ongelmia. 

No harva varmaan mitään jatkuvaa ilotulitusta kaipaa, tai että olisi päähahmo. Enemmänkin, että olisi jotenkin edes hyödyllisen tuntuinen osanen tässä maailmassa ja ihmiskunnassa. Itselläni ainakin pahin on se totaalisen hyödyttömyyden tunne. Ei ole lapsia, en ole rakentamassa sukupolvien ketjua. En osaa mitään hyödyllistä. En ole edes mukava luonne, niin että minusta olisi iloa ihmisille. Olen vaan ja kulutan happea ja ruokaa, hyödyttämättä ketään.

Sun pitää löytää se oma juttu. Itse teen taidetta päivisin ja koen sen merkityksellisenä. Voit myös alkaa keksiä jotain ihan uusia harrastuksia että haluat oppia uuden asian ja a

Mä olen opetellut paljonkin uusia asioita vuosien varrella ja harrastan esim just erilaisten käsitöiden tekemistä joissa on ikuisesti uutta opittavaa, mutta eipä ne tätä yksinäisyyttä ja täydellisen tarpeettomuuden tunnetta mihinkään poista. Toisekseen ei parisuhde, perheellisyys ja/tai ystävät noiden harrastamista myöskään estäisi.

Ei mikään ulkoilu tai liikuntakaan määräänsä enempää auta ja varsinkaan nämä ns tutut ja edulliset/ilmaiset lajit aina samoilla kulmilla. Pätkätyöttömänä sitä saa vain haaveilla mistään itseä aidosti kiinnostavista harrastuksista kuten nyt esim vaikka ratsastuksesta tai hiihdosta. Jälkimmäiseen kun ei varsinkaan edes ole joka talvi edes mahdollisuuksia tässä eteläisessä suomessa ja enemmänkin itseä innostaisi hiihtäminen (ja vaellukset kesäaikaan) keski-euroopassa ja lapissa/norjassa eikä tuon paikallisen pururadan suhaaminen ympäri.

Vierailija kirjoitti:

Iltalehdessä alkaa nyt pressatentti, 2 tuntia. Siitä voi aloittaa, että on yhteiskunnallisesti hereillä ja käy äänestämässä.

Tuo on tehty jo ekana ennakkoäänestyspäivänä. 

yksi aiemmista ketjuun vastanneista

Jokainen valitsee sen oman roolinsa elämässään. Sieltä katsomosta voi heittäytyä näyttämölle ihan milloin vain. Itsekkin elin pitkään elämää, jossa kävin vain töissä ja olin kotona ja tuntui etten tehnyt mitään. En ymmärtänyt, miten muilla tuntui olevan koko ajan jotain menoa ja sosiaalista elämää. Sitten hoksasin että nehän tosiaan pitää luoda itse. Aloitin hyvin aktiivisen sosiaalisen elämän tunkemalla itseni mukaan joka paikkaan ja pyytämällä kaikkia mahdollisia uusia tuttavuuksia lasilliselle yms. Oli paljon vaivaantuneita tilanteita ja mukahauskoja hetkiä. Muutama uusi hyvä ystävyyssuhde  muodostui. Ei ollu mun juttu. Nykyään ihan mielellään oon vaan kotona enkä tee mitään. Kissa on hyvää seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Samat ajatukset. Ollut oikeastaan lapsuudesta asti, eli luulen että joku kytkentähäiriö aivoissa tai jotain.

Jo ala-aste ikäisenä ajattelin, että tietyllä tapaa muiden elämät ovat "arvokkaampia" kuin omani, eli muille on normaalia että on kavereita ja koulun jälkeen tekemistä, on suunnitelmia siitä mihin mennä ylä-asteelle, ehkä joku vakavampi harrastus jne. Että tällaiset asiat eivät edes ole minulle mahdollisia. Minä olin se ulkopuolinen jonka kanssa leikittiin, jos muitakaan ei ollut. En osannut (enkä osaa vieläkään) tehdä itsestäni numeroa, en osaa olla sosiaalinen ellei joku muu tee aloitetta. Ei ollut sellaisia vanhempia jotka olisivat olleet kiinnostuneita asioistani tai tukena missään elämänvalinnoissa.

Aikuisikä jatkanut siis ihan samaa kaavaa, tein surkeita valintoja opiskelujen suhteen ja seurustelin 15 vuotta miehen kanssa, joka nyt vaan sattui olemaan ensimmäinen joka kiinnostui minusta yhtään syvällisemmin. Tiesin

Oletko ikinä asettanut itsellesi tavoitteita ja sitten tehnyt kaikkesi että ne toteutuvat? 

Ymmärrän tasan mitä tarkoitat ja ilman tavoitteita minäkin tunnen itseni vähemmän arvokkaaksi ja tärkeäksi.

Jos tavoite on vaikka juosta maratoni niin pistät kaikkesi peliin jotta saavutat sen. Elämälle löytyy suunta ja pohja vaikka suuremmassa kuvassa on tietenkin yksi ja hailee saavutatko sen vai et. Tärkeintä on että menet jotain kohti. Mikä on suuri unelmasi, mikä voisi olla tavoitteesi?

Vierailija kirjoitti:

Samat ajatukset. Ollut oikeastaan lapsuudesta asti, eli luulen että joku kytkentähäiriö aivoissa tai jotain.

Jo ala-aste ikäisenä ajattelin, että tietyllä tapaa muiden elämät ovat "arvokkaampia" kuin omani, eli muille on normaalia että on kavereita ja koulun jälkeen tekemistä, on suunnitelmia siitä mihin mennä ylä-asteelle, ehkä joku vakavampi harrastus jne. Että tällaiset asiat eivät edes ole minulle mahdollisia. Minä olin se ulkopuolinen jonka kanssa leikittiin, jos muitakaan ei ollut. En osannut (enkä osaa vieläkään) tehdä itsestäni numeroa, en osaa olla sosiaalinen ellei joku muu tee aloitetta. Ei ollut sellaisia vanhempia jotka olisivat olleet kiinnostuneita asioistani tai tukena missään elämänvalinnoissa.

Aikuisikä jatkanut siis ihan samaa kaavaa, tein surkeita valintoja opiskelujen suhteen ja seurustelin 15 vuotta miehen kanssa, joka nyt vaan sattui olemaan ensimmäinen joka kiinnostui minusta yhtään syvällisemmin. Tiesin

Kirjoituksesi resonoi omaan elämääni vaikka olen kyllä sinua vanhempi. Juuri tuo "ei ollut sellaisia vanhempia jotka olisivat olleet kiinnostuneita asioistani tai tukena missään elämänvalinnoissa" on ollut itselläni keskeinen tekijä siinä miksi elämäni on ollut päämäärätöntä ajelehtimista. Ei ole tullut kohdatuksi ajatusten ja tunteiden tasolla vanhempien taholta niin on jäänyt jotenkin itselleenkin vieraaksi. Arvottomuuden ja ulkopuolisuuden tunteet kumpuavat myös tuosta samasta yhteydettömyydestä.

Joo eikä vain tunnu siltä, vaan tän vajaan 40v aikana toistaiseksi täytynyt vain selvitä, traumoja, väkivaltaa ja sellaista. 

Vierailija kirjoitti:

Välillä tuntuu joo. Nykyisin vähemmän kun aloin opiskella työn ohella niin en ehdi ajatella muuta.. mutta näin 30 vuotiaana yksin asuvana ja lapsettomana ei jotenkin tunnu että tämä on minun elämääni tässä ja nyt, vaan jotenkin kuvittelen sen olevan tuolla jossain edessäpäin ja se alkaa joskus ja tämä on joku väliaikainen tilanne. Vaikea selittää mitä tarkoitan. 

Kuulostaapa tutulta. Seurustelin vakavasti pitkään tosi nuorena "elämäni rakkauden" kanssa. Tulin petetyksi ja jätetyksi ja sydän meni palasiksi. Olen opiskellut, muuttanut pikkukaupungista pääkaupunkiseudulle yksin koiran kanssa (tää oli kyllä jälkikäteen aikamoinen loikka syvään ptyyn), sittemmin tein vain töitä ha harrastin koirien kans paljon. Vuodet ja vuosikymmenetkin kului. Töitä töitä töitä, etenin urallani pitkälle, matkustelin kyllä jossain kohtaa useinkin, mutta jotenkin parisuhderintamalla vaan odotin jotain tapahtuvaksi joskus. Yritin kyllä joskus löytää kumppania mutta aina ne tuotti vaan jonkinasteisen pettymyksen ja nyt huomaan 53 vuotiaana olevani edelleen yksin. Harrastelen niitä näitä, tapaan ystäviä  ja teen töitä.

Joskus mietin et miten tässä näin kävi? Elämä rullaa samaa rataa päivästä toiseen, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.  Taaksepäin katsottuna elämä on mennyt ihan hirveän nopeasti "ohi". .... Vaikka ei kai se vielä oikeesti oo ohi, mut siitä huolimatta katselen elämääni taaksepäin kuin sivusta seuraaja.

Yritän lohduttautua miettimällä joidenkin lapsuudenaikaisten ystävieni elämää jotka jäi sinne kotikylälle sen pojan kans kehen sillon ihastuivat ja ovat puskeneet vaan liudan lapsia, ovat jossain simppelistä koulutusta vaatimattomassa matalapalkkatyössä. Ovat ihan helv...n tympääntyneitä ja kyynistyneitä elämänpiiriinsä ja oirehtivat kun elämä ei anna mitään, eikä koskaan tapahdu arkea kummempaa.  Kumppani jonka kans oltu 30v ärsyttää päivittäin niin että sitä ei edes siedä silmissä ja lasten ja lastenlasten murheet stressaa.  Noihin nähden mun elämä on ollut lähes toisesta äärilaidasta.

Omat kiinnostuksen kohteet ovat pääasiassa netissä; nämä keskustelupalstat, YouTube-videot... ja tv.

Kyllä tämän elämän on muututtava niin, että elän ja koen itse niitä asioita käytännössä, mitä netistä nyt luen tai katson jne. Se on tavoitteeni. Se vaatii aika paljon psyykkaamista ja niskasta kiinni ottamista, rahaakin ym., mutta jos en lakkaa sitä tavoittelemasta, niin se kyllä toteutuu - ja tulee se päivä, kun huomaan eläväni, enkä vain seuraa ruudun kautta muiden elämää.

Mulle riittää että on pari isompaa menoa vuodessa. Muuten väsyn herkästi koska olen introvertti, varsinkin ihmisten parissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

 

 

Ei tuo ainakaan mulle enää riitä.

 

Vielä? Itselläni oli jossain 40 paikkeilla kauheaa tuskaa, koska tosiaan oikein mikään tekeminen ja meneminen maailmassa ei enää kiinnostanut, mutta tuntui ettei pelkkä oleminenkaan riitä. Oli vaan levoton, ahdistunut ja kauhea olla. Sitä yritti lievittää hääräämisellä, matkoilla, tavoitteilla, ties millä, mutta ei ne enää kiinnostaneet. Nähty ja koettu, ei ja ei. Mutta ihan itsestään sitten keski-iän kriisin kautta se kääntyi siihen, että onni alkoikin löytyä pelkästään olemisesta ja arjen pienistä asioista. Nykyään mulle riittää hyvin tuollaiset pienet asiat, ja tuntuu että olen onnellisempi kuin koskaan, koska onneni ei tarvitse muuta kuin että voin suhteellisen hyvin eikä mitään järkyttävää ole juuri tapahtunut - vain oleillen.

Kun mikään ei kiinnosta enää. Olen kai tulossa vanhaksi. Olen ihan tyytyväinen elämääni, mutta kipinä puuttuu, sellainen mojo. Sitä nuoruudessa ollutta tunnetta, kun kaikki tuntui mahdolliselta ei ole enää ollut, tietenkään, se kuuluu nuoruuteen, mutta tilalle ei ole tullut mitään. Lasten ollessa pienempiä, niin aika kului hyvin, joskin se oli lähinnä selviytymistä meitä kohdanneiden vastoinkäymisten takia. Mutta nyt viidenkympin kynnyksellä kaikki tuntuu merkityksettömältä.

Olen 50v. Tuntuu, että kaikki on jo tehty. Mitä ihmettä täällä enää teen, voin elää vielä 20 vuotta.. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, tällä hetkellä rahaa lähinnä vaan ruokaan. Jp tulee käveltyä, käytyä kirjastossa jne. köyhän huveja. Ihanat elämykset MAKSAVAT. 

Minusta on tuntunut lapsesta asti tuolta. Olen joskus 13-vuotiaana kirjoittanut päiväkirjaani kuinka tunsin katselevani elämää kuin ikkunalasin läpi - muut siellä ulkona elämässä, minä yksin hiljaisessa mykässä huoneessa. Joku selittämätön eristyneisyyden ja syvän yksinäisyyden tunne, josta en kai koskaan edes toivonut pääseväni irti, eikä niin sitten koskaan käynytkään.

Nyt olen jo 49-vuotias enkä voi kuin miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin - ja samalla tiedän, etten varmaan olisi osannut enkä pystynyt. 

Hassua on, että ihmiset ovat aina pitäneet minusta tosi paljon. Nuorena olin myös tosi nätti/kaunis (edelleenkin varmaan ikäisekseni), joten kysymys ei ole siitä etteikö minulla olisi ollut mahdollisuuksia solmia merkityksellisiä ja syviäkin ihmissuhteita. Nuorena yritin, mutta se tuntui enemmän näyttelemiseltä kuin miltään kovin todelliselta. Joskus kolmekymppisenä lakkasin yrittämästä ja se oli helpottavaa mutta samalla elämäni suurin ja kipein pettymys. 

Onneksi sentään opiskelin itselleni hyvän ammatin (koulunkäynti ja opiskelu oli helppoa, joten ei vaatinut erityisiä ponnisteluja). Elän ihan mukavasti, rahat riittävät, kotini on kiva. Mutta työelämässäkin tiedostan olevani alisuorittaja, koska kykyni olisivat todennäköisesti riittäneet paljon mittavamppaan uraan. Nyt minua johtavat paljon itseäni lahjattomammat (ja usein jo nuoremmatkin) ihmiset.

Voisi kai kuvailla, että olen elänyt jotenkin käsijarru päällä ja niin turvallisuushakuisesti, että suurin osa asioista on jäänyt kokematta.

Olen nelikymppinen. Ei perhettä,ei puolisoa. Puolisoa ei sitten vaan ole löytynyt,eli elämä on töissäkäymistä eli kuluista selviämistä. Haaveita on, joista pienempiä pystyy toteuttamaan yksinkin. 

Nimim. ei tämän ihan näin pitänyt mennä eli elämä ei ole mennyt kuten aiemmin ajattelin. Tulevasta ei tiedä,eli seikkaillaan kuitenkin.

https://www.gotquestions.org/Suomi/tarkoitus-elaman.html