Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?

28 kirjoitti  "Jokainen valitsee sen oman roolinsa elämässään"

Ehkä ajattelen tästä lauseesta hiukan eri tavalla, mutta rohkenen väittää, että elämä ei ole pelkkiä valintoja. Jos olisi, silloinhan me kaikki eläisimme juuri sitä elämää kuin ikinä keksisimme vain haluta. Esimerkiksi minä olisin halunnut erään asian kohdalla täysin erilaisern roolin itselleni, kuin mihin olen päätynyt. Ei, en voinut sitä roolia vain valita, koska siihen liittyy toinen henkilö jota en ole saanut. Eli en voi vain valita, niin ihanaa ja helppoa kun se olisikin, että ilmoittaisi vaan jossain kohtaa 25-30 vuotiaana minkä roolin haluan ja sitten saisin sen. Ei, ei elämä niin mene vaikka voikin verran voimmekin itse aktiivisuudellamme ohjailla elämää johonkin suuntaan.

Koin elämättömyyden pahimmat vuodet 24-32 vuotiaana. Ei tapahtunut mitään muuta kuin negatiivisia asioita, mitä enemmän yritin sitä enemmän tuli taivaasta kuraa niskaan. Olin täysin yksin, täysin luovuttanut jo kolmekymmentä täytettyäni. Sitten tuuli muuttui, alkoi tulla positiivisia käänteitä elämään. Eikä mikään itse väkisin yrittämällä, niin vain kävi. Uskon, että kaikki menee niinkuin tarkoitus on. ÄLÄ siis koskaan luovuta, ihan oikeasti kokemuksesta sanon näin. Itse olin hyvin lähellä päättää päiväni, olen niin kiitollinen siitä, etten niin tehnyt.

Itselläni on ollut juuri tuo tunne ihan lapsesta asti, että osani elämässä on vain selviytyä ja elämästä nauttiminen taas on "muita varten". Olen kokenut etten edes ansaitse tai tarvitse mitään, vaan roolini on tukea ja cheerleadaa "oikeita ihmisiä" vierestä ja iloita heidän puolestaan. Kävin terapiassa pari vuotta ja viime vuonna koin monia elämää ravistelevia tapahtumia, minkä seurauksena tuntuu että jokin on alkanut muuttua ajatusmaailmassani pikkuhiljaa. Olen muutenkin aktiivisesti yrittänyt muuttaa itseäni ja elämääni tämän suhteen: kuunnella tarpeitani, kokeilla viimein asioita mitä olen aina halunnut kokeilla, tehdä elämäni suhteen päätöksiä jotka tekevät siitä parempaa yms. Helppoa se ei ole, mutta uskallan sanoa että asiat voivat muuttua.

Vierailija kirjoitti:

28 kirjoitti  "Jokainen valitsee sen oman roolinsa elämässään"

Ehkä ajattelen tästä lauseesta hiukan eri tavalla, mutta rohkenen väittää, että elämä ei ole pelkkiä valintoja. Jos olisi, silloinhan me kaikki eläisimme juuri sitä elämää kuin ikinä keksisimme vain haluta. Esimerkiksi minä olisin halunnut erään asian kohdalla täysin erilaisern roolin itselleni, kuin mihin olen päätynyt. Ei, en voinut sitä roolia vain valita, koska siihen liittyy toinen henkilö jota en ole saanut. Eli en voi vain valita, niin ihanaa ja helppoa kun se olisikin, että ilmoittaisi vaan jossain kohtaa 25-30 vuotiaana minkä roolin haluan ja sitten saisin sen. Ei, ei elämä niin mene vaikka voikin verran voimmekin itse aktiivisuudellamme ohjailla elämää johonkin suuntaan.

Näistä rooleista jotka muut meille antavat on muuten ihan järjettömän vaikea, ellei jopa mahdotonta päästä eroon. Tarkoitan sitä, että ystävät näkevät meidät tietynlaisena, perheenjäsenet tietynlaisena ja itse alamme uskoa näihin rooleihin. Eli jos rooli on olla se "lukutoukka nero" tai "perheen musta lammas" niin kaikki mitä ajattelemme itsestämme ja teemme elämässä peilautuu näiden roolien kautta. Eli ihminen ei kyllä yleensä itse täysin valitse sitä rooliaan, vaan muut tekevät sen puolestamme jo lapsuudesta alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

 

 

Ei tuo ainakaan mulle enää riitä.

 

Vielä? Itselläni oli jossain 40 paikkeilla kauheaa tuskaa, koska tosiaan oikein mikään tekeminen ja meneminen maailmassa ei enää kiinnostanut, mutta tuntui ettei pelkkä oleminenkaan riitä. Oli vaan levoton, ahdistunut ja kauhea olla. Sitä yritti lievittää hääräämisellä, matkoilla, tavoitteilla, ties millä, mutta ei ne enää kiinnostaneet. Nähty ja koettu, ei ja ei. Mutta ihan itsestään sitten keski-iän kriisin kautta se kääntyi siihen, että onni alkoikin löytyä pelkästään olemisesta ja arjen pienistä asioista. Nykyään mulle riittää hyvin tuollaiset pienet asiat, ja tuntuu että olen onnell

Ei vielä vaan nimenomaan ei riitä ENÄÄ kuten kirjoitinkin. Enkä tosiaan kaipaa mitään biletystä tai pintaliitoakaan vaan merkityksellisiä ihmissuhteita, omaa perhettä, puolisoa ja ystäviä joiden kanssa elää ihan tätä tavallista arkea.

Enää ei riitä sisällöksi se, että käyn pätkätöissä ja ulkoillessa ihailen kauniita maisemia. Tai se, että teen hyvää ruokaa ja syön yksin. Tai leivon pellillisen korvapuusteja joista riittää yksinelävälle vuodeksi känttyä kahvin kanssa.  Saati se, että neulon itselleni 30. kirjoneuleiset villasukat tai 5. islantilaisvillapaidan.

Ei elämästä voi selviytyä, loppu tulee kuitenkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat ajatukset. Ollut oikeastaan lapsuudesta asti, eli luulen että joku kytkentähäiriö aivoissa tai jotain.

Jo ala-aste ikäisenä ajattelin, että tietyllä tapaa muiden elämät ovat "arvokkaampia" kuin omani, eli muille on normaalia että on kavereita ja koulun jälkeen tekemistä, on suunnitelmia siitä mihin mennä ylä-asteelle, ehkä joku vakavampi harrastus jne. Että tällaiset asiat eivät edes ole minulle mahdollisia. Minä olin se ulkopuolinen jonka kanssa leikittiin, jos muitakaan ei ollut. En osannut (enkä osaa vieläkään) tehdä itsestäni numeroa, en osaa olla sosiaalinen ellei joku muu tee aloitetta. Ei ollut sellaisia vanhempia jotka olisivat olleet kiinnostuneita asioistani tai tukena missään elämänvalinnoissa.

Aikuisikä jatkanut siis ihan samaa kaavaa, tein surkeita valintoja opiskelujen suhteen ja seurustelin 15 vuotta miehen kanssa, joka nyt vaan sattui olemaan ensimmäinen jok

Tuttua. Lisäksi itse olen miettinyt sitä paljonkin kuinka lapsena piti aina odottaa omaa vuoroaan. Ok, mutta missä ihmeessä se järjestys oli sellaiseksi arvottu ja päätetty, että mun oma vuoroni oli aina ja joka kerta vasta sitten kaikkien muiden jälkeen?

Sitä kummasti oppi, että on vähempi arvoinen kuin kaikki muut ja pitää olla tyytyväinen siihen mitä muilta yli jää, jos jää.

Vierailija kirjoitti:

Iltalehdessä alkaa nyt pressatentti, 2 tuntia. Siitä voi aloittaa, että on yhteiskunnallisesti hereillä ja käy äänestämässä.

Tässä yksinelävän elämässä ei muuta olekaan kuin aikaa olla hereillä ja perillä politiikasta sekä käyttää oma äänioikeus jo ihan ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä.

Sinä taidat kuvitella, että tässä ketjussa elämänsä tyhjyydestä ja merkityksettömyydestä avautuneet olisivat jotenkin masentuneita ja/tai saamattomia ihmisiä joita ei kiinnosta mikään eikä varsinkaan olla osa yhteiskuntaa.

Aika monella sentään on työpaikka ja terveydellinen toimintakyky, olkaa kiitollisia niistä! Se olisi monille jo paljon se. 

Moni tyytyy vaatimattomaan ja yksinäiseen kotielämään käyden työssä joka ei lainkaan motivoi, eikä siinäkään mitään väärää ole jos se aidosti on ok. Mutta jos sellainen elämäntapa ei aidosti miellytä, vaan johtuu lähinnä omista estoista, peloista tai liiallisesta mukavuudenhalusta, silloin pitää rohkaistua ja uskaltautua epämukavuusalueelleen heittäytyen rohkeammin elämänvirran vietäväksi. 

Joskus merkityksellisyyden tunne voi löytyä sitäkin kautta, että kääntää huomion kokonaan pois oman elämänsä kurjuudesta ja suuntaa sen muiden auttamiseen. 

Jos omaa lahjoja ja kutsumuksen, täytyy sellaiselle antaa mahdollisuus kukoistaa ja luottaa että kyllä elämä aina jotenkin kannattelee. Joskus tällainen rohkeus voi tarkoittaa materiaalisista mukavuuksista luopumista, mutta jos sydän on tyyni ja tyytyväinen, ei rahalla ole aiempaa merkitystä. 

Merkityksellisyys syntyy siis useimmiten siitä, että viettää omannäköistään elämää eläen todeksi tärkeimmiksi kokemiaan arvoja ja kiinnostuksenkohteita. Tässä suhteessa ihmiset saisivat olla enemmänkin itsekkäitä, antaen vähemmän painoarvoa yleisille ajan arvoille ja muiden ihmisten mielipiteille, hylätä hieman ajatusta että täytyy elää ja olla kuten kaikki muut. Merkityksellisyyden löytyminen vaatii useimmiten rohkeutta, joskus uhrauksiakin. 

Vierailija kirjoitti:

En missään nimessä elä noin. Tämä on meidän viimeinen elämä. Haluan nauttia siitä. Tietenkään jokainen päivä ei voi olla juhlaa, muttei selviämistäkään. 

Olisi mielenkiintoista kuulla miten sinä sitten elät? Mikä tuo sinulle merkitystä elämään?

Minulle tuli oikeastaan jo hyvin nuorena tuo ajatus. Olen toisaalta melko nuori edelleen. Silti esim nuoruuden yksinäisyys ja kiusaaminen sekä sellainen ulkopuolisuuden tunne toi niitä tunteita. Olen vähän kuin jatkanut samalla tiellä. En ole jotenkin kunnolla toipunut kaikesta kokemastani ja moni asia elämässä on vaikuttanut. Huomaan ajalehtivani eteenpäin. Saatan kokea joitakin kivoja hetkiä, mutta varsinkin enemmän ihmisten keskellä ollessa se erillisyys ja ulkopuolinen olo nousee esiin. Samalla en tahtoisi olla näin yksin, mutta en vaan enää oikein osaa olla muiden joukossa.

Minulla ei näin ole ystäviä lainkaan. En ole ikinä seurustellut, enkä välttämättä edes pystyisi siihen. Töissä olen ollut hyvin vähän ja olen vieläkin ilman ammattia. Lukion olen käynyt. Sitten välivuosia jo lähes vuosikymmen. Ehkä viimein ammatin saan ja yhden koulutuksen käytyä loppuun. Silti onhan tässä saanut jättää ne hienot haaveet tulevaisuudesta johonkin romukoppaan. En olisi ehkä vielä lukiossakaan ajatellut kaiken menevän näin. Pelottaa välillä sekin miten vähän toisaalta enää monestikaan välitän tästä. En kaipaa mitään hienoa elämää tai minulla ei ole mitään sellaista tarvetta saada jokin arvostettu ammatti yms. Ainoa asia mikä huolettaa on se miten pärjään. Pääsenkö ikinä töihin tai saanko ikinä tehdä työtä mikä kiinnostaa minua. Tai olenko aina yksin ja omillani. Olen taipuvainen tähän ajelehtimiseen. Jollekin toiselle varmaan tämä olisi kauheaa elämää. Minulle taas ihan ok. Pakko myöntää se. Ehkä, kun ikää tulee vähitellen lisää syytän enemmän itseäni siitä miten en ole pärjännyt ja edennyt juuri mitenkään muihin verratessa. Ehkä vielä pelästyn kunnolla ja alkaa ahdistaa tämä kaikki. Välillä on käynyt niinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen. Ei perhettä,ei puolisoa. Puolisoa ei sitten vaan ole löytynyt,eli elämä on töissäkäymistä eli kuluista selviämistä. Haaveita on, joista pienempiä pystyy toteuttamaan yksinkin. 

Nimim. ei tämän ihan näin pitänyt mennä eli elämä ei ole mennyt kuten aiemmin ajattelin. Tulevasta ei tiedä,eli seikkaillaan kuitenkin.

Mä olen ihan h#levetin kyllästynyt tähän jatkuvaan kitkuttamiseen ja niukinnaukin just pakollista arkikuluista selviytymiseen. Enkä siis tosiaan odotakaan mitään lottovoittoa tai sitä, ettei tarvitsisi käydä töissä vaan ihan vaan sellaista perusmukavaa elintasoa joka mahdollistaa satunnaisesti lomamatkat (ei siis edes joka vuosi) ulkomaille ja ainakin yhden maksullisen harrastuksen vaikka niin, että kesäaikaan harrastaa yhtä ja sitten talvisin toista.

Lisäksi olisi mukavaa jos olisi varaa omaan autoon niin tämä elinpiirikin samalla laajenisi kun voisi ajaa vaikka tästä pk-seudulta ihan ex-tempore vaikka päiväreissulle turkuun tai vaikka johonkin repoveden kansallispuistoon.

Kun summaan 54 vuotista elämääni, niin mä oon aina repässy itseni jollain tapaa irti ja johonkin uuteen kun tylsyys käy liialliseksi.

Nuorena lähdin heti 17 vuotiaana pois kotoa siitä nuhjuisesta ja ahdistavasta tuppukylästä lähikaupunkiin. Sitten jonkun v päästä minulle erittäin kipeän eron jälkeen lähdin heti opiskelemaan eri kaupunkiin, oli pakko päästä pois, sitten palasin takas kun en viihtynyt sielläkään. Sitten 3v paikoillaan joka alko puuduttaa, se kaupunki ei antanut mulle enää mitään, tuskastuin, kamat kasaan ja muutin stadiin. Siellä 2-3 v välein vaihdoin duunipaikkaa (saman firman sisällä kylläkin), vähintään 4-5 v välein muutin asunnosta toiseen aina eri alueelle uusiin maisemiin ja uudempaan kämppään.

Sitten vaihtui firma ja etenin uralla, taas vaihtui koti, uusi auto ja pian etsin uuden harrastuksen, sitten taas muutama v pelkkää työntekoa ja tylsistymistä ja sitten aloin matkustelemaan ja kuvioihin tuli uusi harrastusyhteisö jossa olin hyvin aktiivinen. Olen rampannut edes takas koko elämäni paikkakunnalta toiselle, maasta toiseen lomilla, rahaa on palanut ja satoja tuhansia km ajanut autolla.

Vierivä kivi ei sammaloidu.

Joo, olen kuullut kyllä muutamaankin kertaan olevani levoton sielu ja joo, niin taidan olla, mutta mitä siitä sitten.

Ei kai oletusarvo ja joku hyveellisen ja OIKEAN elämän määrite olekaan se että nysvää 30 v samalla asuinseuduilla, samassa työssä, saman kumppanin kanssa, näyttäen kutakuinkin samalta, harrastukset säilyy sillä käsityöt + kerran viikossa jumpassa käynti tasolla. 

Tosin korona ajan sulku pks alueella pysähdytti väkisin kaiken paitsi työn. En ole toipunut entiselleni. Ehkä iälläkin on osuutensa. Nyt on taas tylsä kausi menossa, katsotaan mitä elämä tuo tullessaan, jotain uutta pitää saada, muuten kuolee pystyyn. 

T. Levoton sielu

"Uskon, että kaikki menee niinkuin tarkoitus on. ÄLÄ siis koskaan luovuta, ihan oikeasti kokemuksesta sanon näin. Itse olin hyvin lähellä päättää päiväni, olen niin kiitollinen siitä, etten niin tehnyt" 

Mukava kuulla, että sinun elämänisi kääntyi paremmaksi. Itse silti jos mietin elämääni niin se on aina mennyt vaan huonommaksi. Viime vuosi oli pahin pitkään aikaan. Pahinta varmasti mitä joku voisi minulle sanoa olisi juuri tuo, että kaikella on ollut tarkoitus yms. Mikä tarkoitus sillä esim on jos saan ikävää kohtelua muilta, vaikka en ole itse ollut ilkeä muille yms ihan kauheaakin juttua ollut. Monelle ehkä pieni asia, mutta vuodesta toiseen koettuna rasittavaa. Oikeastaan mietin ihan tosissani mikä tarkoitus tälle elämälläni on jos oikeasti on ollut tarkoitus, että minun kuuluu elää tämä "kärsimysten tie" johonkin toiseen verrattuna. Toki monihan kärsii vielä paljon enemmän. On kauheaa sairautta yms. Siinä mielessä en voi valittaa. 

52:

Mitä olet tehnyt sen eteen että pääsisit taloudellisesti parempaan tilanteeseen? 

En tietenkään tiedä sinusta mitään enkä kysy kettuilumielessä mutta todella monet haluavat päästä parempaan taloudelliseen tilanteeseen mutta eivät ole valmiita tekemään mitään sen eteen. 

Vierailija kirjoitti:

Mää vaan sinnittelen ja toivon että sitten eläkkeellä olo helpottuu. Onneks on vähän säästöjä sitä varten.

Minkä ikäinen olet? Jos vain sinnittelee ja odottaa jotain, niin elämä tapahtuu siinä välissä. Sinnittelyn jälkeen eläkkeellä ei välttämättä ole enää sellaista terveyttä, mitä sen silloisen elämän elämiseen tarvitsisi. 

Täällä yks samansuuntaisilla ongelmilla. Syynä ovat mun autismi ja väkivaltainen lapsuudenkoti, jossa ei yhtään kannustettu, ja aina piti pelätä äidin lyöntejä ja paskaksi/huoraksi haukkumista jo lapsena.

Koska olin hyvä kielissä, opiskelin kielistä kandin (en 19 v osannut tajuta, että kieli on vain väline, ja olis pitäny lukee jotain konkreettista! Ja vanhempani eivät koskaan neuvoneet.. En saanut heiltä yhtäkään neuvoa elämään, paitsi äidiltäni: Älä koskaan luota kehenkään, älä mene naimisiin ja älä hanki lapsia. Äiti piti perheen perustamista omana suurimpana virheenään.

Siis hän pitää sitä virheenä, vaikka hänellä on isäni kanssa iso koti, laaja ystäväpiiri, harrastuksia, isäni kuskaa äitiäni kaikkialle koko ajan (äiti on ajokammoinen), äitini nauttii kun saa mun kans vaihdella Youtube-linkkejä ja kuulumisia... Silti hän ei yhtään arvosta sitä, että hän pystyi luomaan perheen, on edelleen silleen "kunpa olisin voinut olla sinkkuna koko elämäni ja reppu selässä painaa ympäri New Yorkeja! Ei yhtäkään miestä! Sun isäsi on kusipää!" ihan hyvin mun isä häntä kohtelee... En tajua.

Mitä minä tein? Yliopiston jälkeen muutin ulkomaille yhteen Itä-Euroopan maahan töihin. En halunnut jatkaa maisteriksi kun en ole kovin akateeminen ihminen, olen käytännön ihminen. Olen täällä ollut opettaja, kääntäjä, ja nyt markkinoinnissa, mutta kun on Itä-Euroopan maa, ei palkka todellakaan riitä mihinkään sellaiseen elintasoon, joka on Suomeen jääneillä entisillä kavereillani. He lopettivat mun kans yhteydenpidon, kun en pystynyt enää heidän kanssaan puhuun kalleista ihonhoito-ostoksista ja talojen/asuntojen ostelusta.

(jatkuu seuraavas viestis...)

Vierailija kirjoitti:

Mitä se "eläminen" sitten mielestäsi on? Tänään menin ulos ja ihailin kauniita lumimaisemia. Eikö se ole elämistä?

Muutamakin sanoi jo että hetkittäin tulee kyllä ihan elävä tunne, mutta vain hetkittäin.

Vierailija kirjoitti:

Lainaaminen ei onnistu taaskaan, mutta olen samoja ikiä (48v) kuin pari aiempaa vastaajaa ja samaten lapseton ja ikisinkku. Ja tätä nykyä myös yksinäinen.

Aiemmin olin ihan ok sinut elämäntilanteeni kanssa ja jotenkin hyväksynytkin sen, ettei perhekeskeisyydestäni ja parisuhdehalukkuudestani huolimatta nämä asiat elämässäni toteutuneet, mutta nykyään tuntuu että muserrun tämän pettymyksen alle. Ja tosiaan olen viime aikoina kiinnittänyt just tuohon samaan yllättävän paljonkin huomioita, että oma elämäni vaan jumittaa paikoillaan kun taas muiden elämä tuntuu etenevän. Ja jos jokin muuttuu, niin se muutos on aina huonompaan suuntaan, ei ikinä aiempaa parempaan.

Just eilen mietin, että mikä järki koko elämässä on. Sitä käy pätkätöissä (vakkarityötäkään ei enää saa) ja sitten on kotona. Käy lenkillä, hoitaa kotihommat ja nukkuu. Katsoo pskaohjelmaa telkkarista ja selaa nettiä. Ei puhu kenenkään kanssa muuta kuin n

Ai hitto, oletkohan minä? Ihan samat setit mulla.

Itse olen miettinyt tätä viime vuosina paljonkin ja just nyt viikonloppuna viimeksi, että onko tässä mitään järkeä että käy töissä (epäsäännöllinen vuorotyö) jotta saa maksetuksi oman asumisensa ja perusmenot, mutta elämässä ei ole muuta sisältöä kuin tuo työ (joka ei kiinnosta, ei motivoi eikä tosiaan ole "oma" ala edes etäisesti).  Ainoastaan ajattelee/toivoo että kai tämä tästä vielä iloksi muuttuu joku päivä, mutta kyllä se näin +40-vuotiaana alkaa olla aika toivotonta enää pitää tuota toiveikkuutta yllä. Lisäksi alkaa jo huomata fyysisesti kuormittavan työn aiheuttamia vaivoja ja toisaalta kai se ikäkin alkaa jo tuntua vaikka yhä tuntuu ettei oma elämä olisi edes vielä alkanutkaan.

Sitä yrittää olla vaan ajattelematta kuinka juna meni jo monen asian suhteen ja kuinka lyhyt tämä elämä sitten loppuviimein onkaan ainakin siltä osin, kun niitä elämän tärkeitä asioita pitäisi pystyä toteuttamaan. Sekin tuntuu pahalta, että aika on kulunut ihan turhiin asioihin kun sitä kuvitteli, että aikaa on ja uskoi muiden puheisiin ettei tässä mikään kiire ja piti vain itseään ihan vääränlaisena, kun haaveili jo nuorena vakaasta parisuhteesta sekä perheenperustamisesta eikä mikään villi sinkku-bile-elämä kiinnostanut yhtään. 

Eikä siis vieläkään ole puolisoa, ei ystäviä (eikä enää oikeastaan edes kavereita) eikä lapsia. Puuttuu kokonaan se sellainen oma "lauma" ja yhteisöllisyys jota olen vasta vanhemmiten ymmärtänyt kaivanneeni jo lapsena. Muistan siis kuinka mukavaa aikaa se aina oli kun kesälomilla mentiin vanhempien kotiseudulle ja siellä oli hurjan paljon sosiaalista elämää ja tuttuja ihmisiä. Omat vanhemmatkin oli kuin toisia ihmisiä eli sillä meidän omalla asuinpaikkakunnalla ei juurikaan ollut perhetuttuja eikä ihmeemmin hyvänpäivän tuttujakaan vaan vanhemmat taisi olla aika yksinäisiä hekin. He sitten ihan kuin heräsivät eloon tuolla vanhalla kotipaikkakunnallaan, jossa ihan tavis kauppareissullakin tuli liki aina joku tuttu vastaan, jonka kanssa jäädä höpisemään hetkeksi.

Itsekin olen aika seurallinen ihminen vaikka tietenkin sitä on oppinut yksinkin viihtymään. Silti en ole mikään erakkoluontoinen jolle taasen tällainen elämä olisi varmasti ihan unelma.